KirkkoSisko

Otit esille tärkeän ja herkän aiheen, lapsen surun.

Lapsi käsittelee asioita usein kovin eri tavalla kuin aikuinen. Lapsi ei välttämättä suoraan puhu asioista, vaan leikkii /piirtää / kertoo satuja tms aiheesta.  On hyvä, että olet hienovaraisesti ymmärtänytkin tämän. Nyt sinua tuntuu huolettavan, että lapsi sanoo, ettei halua puhua kun siitä tulee surullinen olo.

Jokaisella on oikeus myös torjua ikäviä asioita, se on yksi mielen puolustusmekanismeista, kunhan se ei jää vallitsevaksi ainoaksi olomuodoksi. Lapsi kuitenkin puhuu ja muistelee asioita, hän ei siis torju aihetta täysin.

Sopisivatko suuhusi jotkut seuraavan tapaiset lyhyet lauseet: "Ei ole pakko puhua, ei haittaa. Puhu sitten, kun haluat. Myös surullisista asioista saa puhua. Joskus se helpottaa. Olen valmis sitten kun haluat".

Jos lapsi alkaa jollain lailla synkistyä tai tulee muita probleemeja, silloin on varmaan hyvä ottaa yhteyttä esim. perheneuvolaan tai muuhun tukipalveluun. Mutta suru sinänsä kuuluu elämään, jokainen sen kohtaa, ja jokainen myös toipuu siitä omilla tavoillaan. Kuulostaa, että pidät lapsesta hyvää huolta. Eikö se ole riittävästi.

Ihmissuhteet on se elämän toiseksi vaikein juttu (vaikein on pärjätä ittensä kanssa).

Mutta ainoastaan reilu peli on se, mikä ihmissuhteissa kannattaa. On reilua ja fiksua pystyä ottamaan jotenkin puheeksi, missä mennään, etenkin, kun tilannetta on jatkunut kuukausia. Jos toinen osapuoli pyrkii vain kaveruuteen ja toisella osapuolella on romanttisia aikeita, ei ole reilua antaa tilanteen jatkua. Voi olla pelottavaa puhua suoraan, mutta se on kuitenkin pitkällä tähtäimellä hyväksi.  

Tämäkin kysymys on kimurantti.

Toisaalta haluan korostaa, että elämässä yhteispeli on tärkeää: emme elä vain itseämme varten, toisten huomioonottaminen, auttaminen, tukeminen jne kuuluvat elämään.  Epäitsekkyys ja toisten tukeminen tekee elämästä inhimillisen.  Siksi mielestäni on tavallaan lähtökohta, että jotain rahanarvoistakin tulee toisille antaa, olipa se sitten joskus bussilipun maksaminen tai kahvilareissun tarjoaminen vaikkapa pienituloiselle ystävälle - siitä sitten ihan hyväntekeväisyysjärjestöihin saakka, skaala on laaja.

Mutta kokonaan toinen kysymys on, miten oppia sanomaan ei, silloin kun toisten tarpeet alkavatkin uhata omaa hyvinvointia. Ei ole tarkoitus antaa kaverille viimeistä särkylääkettä töissä, jos itsellä migreeni on hiipimäässä päälle,.  On opittava myös omat rajat. Antaminen on mahdollista vain, jos se on juuri sillä hetkellä mahdollista. Jos ei ole, siitä on kieltäydyttävä. Miksi sinusta on vaikea sanoa: "Voi harmi, että tarvisit buranan, mutta en voi antaa viimeistäni, sillä tarvitsen sen nyt itse. Löytyisikö joltain toiselta. Yritetään jatkossa kumpikin pitää paremmin mukana varalääkkeet" - jotain tänne suuntaan.

Joskus toiset ihmiset eivät kunnioita toisen rajoja. He ottavat tilaa tai tarpeita sielläkin, missä se ei heille kuulu. Silloin on tärkeää tarkemmin huolehtia omien rajojensa kunnioittamisen vaatimuksesta. Hyvä itsetunto tuottaa myös jämäkkyyttä. Jämäkkä ihminen ei anna toisten polkea itseään, mutta hänellä on myös varaa antaa toisille tukea ym.

Mielenkiintoista pohdittavaa, tämäkin.

Yleisesti ottaen eräs elämän 'oppiaineista' on oppia tunnistamaan, nimeämään, sietämään ja kohtaamaan tunteitaan - ja myös oppimaan se, että tunteet tulevat ja menevät.  Tunnekasvatus alkaa jo varhaislapsuudessa. Joskus valitettavasti lapsen tunteita kielletään, vähätellään tai niistä jopa rangaistaan. Voihan olla, että surun ilmaisu on niin herkkää, että jos sitä kohdellaan kaltoin, ihminen oppii vain raivoamaan, kuten nurkkaan ahdettu eläin. Suru ja pelko, pettymys ja kaipaus peittyykin hyökkäyksellä.

Ehdotan kuitenkin, että siskosi  tunneskaalan sijaan mietit hetken omia tunteitasi. Miksi siskosi käytös on sinulle nyt kysymys? Oletko itse pettynyt siitä, ettet voi jakaa suruasi hänen kanssaan? Koetko itse, ettei surusi tule kuullyksi jne?

Olisiko sinun mahdollista ottaa tämä puheeksi hänen kanssaan hyvillä aikeilla? Kertoa, että haluaisit jakaa surusi ja kertoa siitä hänelle, mutta se on pelottavaa, etkä haluaisi tulla torjutuksi? Voisiko asian puheeksi ottamine  luodakin teille turvallisen mahdollisuuden surun ilmaisuun ja toistenne tukemiseen? En tiedä, mutta toivon.

 

Kiinnostava teema pohdittavaksi.

Kukaan meistä ei ole täydellinen, jokaisessa on virheitä jos virheenetsintäsilmällä katsoo. Mutta onko ihmistä tarkoitettu katsomaan itseään tai toisiaan virheitä etsien? Vai ennemminkin tsemppaamaan, kannustamaan, tuomaan toisessa olevaa hyvää esiin? Miksi kritisointia ylipäänsä tarvitaan vai tarvitaanko? Kilpailussa vaikkapa tanssituomari etsii toki suorituksista virheitä, mutta oikeassa elämässä emme ole toistemme tuomareita.

Eri asia sitten kokonaan on, miten osaamme kommunikoida ongelmista, ottaa puheeksi vaikeat asiat ja vaikkapa omat pettymyksen tunteet. Siinäkään kyse ei ole sinänsä toisen kritisoinnista vaan siitä, että ilmaisee omia tunteita ja tarpeita toista kohtaan. Jokaisen on opittava elämässä kuulemaan ja kertomaan myös hankalia asioita, käsittelemään ristiriitoja jne. Esimerkiksi toisen tupakointi voi olla toiselle osapuolelle todellinen ongelma. Paras on, jos ongelmapuheen sijasta keskitytään ratkaisupuheeseen: Miten asiassa edetään niin, että löytyy paras mahdollinen ratkaisu?