KirkkoSisko

Ymmärrän surusi, kuvaat hyvin sitä yhteisöllisyyden kaipuuta, jota toivoisit.



Mutta lapsellesi sinä ja miehesi riitätte!

Te olette katsomassa niitä joulujuhlia ja te luotte omat traditiot juhlapäiviinne. Niistä se lapsi kasvaa ja saa omat muistonsa ja tapansa.



Myöskin on todennäköistä, että lapsen kasvaessa sitä yhteisöllisyyttä tulee itsestään, esimerkiksi päiväkodin ja koulun kautta. Löytyy jostain naapurustosta joku, jonka kanssa vaikka lähdette Linnanmäelle tai metsäretkelle.



Mutta lapselle riittää äiti ja isä.

Vaikka olet lapsellesi läheinen, sinun surusi omista puutteistasi ja vaille jäämisistäsi on kuitenkin sinun surusi. Voi olla, ettei lapsesi koe elämäänsä yhtään tuollaisena.



Lämpimin terveisin

diakoni Meiju

Tikkurilan seurakunta

olet ilmeisesti joutunut vähän vasten tahtoasi johonkin jumalanpalvelukseen, joka on tuntunut vieraalta ja ei-koskettavalta.



Vaikka et olekaan kirkon jäsen, niin haluan ihan vain informaatiotarkoituksessa kertoa, että kirkossa on nykyään varsin monenlaista messua.

Tiedän ainakin seuraavat: popmessu, jazzmessu, metallimessu, motoristimessu, bluesmessu ...

Eli jos jollotus ja urku ei sinun makuusi istunut, niin sinänsä musiikkigenrejä on tarjolla muitakin. Tosin tietysti aika harvakseltaan eikä joka seurakunnassa. Itse olen osallistunut yllä mainituista Metallimessuun, sekä blues- ja azzmessuun, ja niissä kaikissa on ollut väkeä tupaten täynnä, ja enimmäkseen sellaista porukkaa, joka ei ehkä ihan tavalliseen sunnuntaijumikseen tulisi.



Toivotan sinulle - ja toki muillekin, jotka tätä lukevat - joskus rohkeutta kokeilla jotain tällaista erityisjumalanpalvelusta siinä musiikillisessa tyylisuunnassa, josta sinä pidät.

Seurakunnat ilmoittavat toiminnastaan netissä ja lehti-ilmoituksin.





terv diakoni Meiju

Tikkurilan seurakunta

Vantaan seurakunnat

Mistä sitä aloittaisi. :D

N. Pissalle hän ei mene jos pyydän. Sanoo ettei ole pissa hätä. Jankkaan että pitää käydä. Mutta kovati vakuutta ettei ole hätä, okei ole menemättä sitten.

Sitten on nälkä ja jano. Joskus olen antanut tytön nousta syömään jos iltapala on ollut huonosti syöty. Mutta vain joskus (todella harvoin) Sanon että iltapala on syöty jo ja että oisi silloin pitänyt syödä maha täyteen. Vettä tarjoan janoon jos hän pyytää.

Pusut ja halit käyn anatamassa useaan kertaan illassa. Näissä kaikissa asioissa yritän selittää että ei käy. Tyttö tietää kyllä, mutta silti jo niin pitkään joka ilta hän toistaa samat asiat.

.

Ensinnäkin kirjoituksestasi näkyy vilpitön halusi toimia hyvin ja rakastaa lastasi. Mutta virhe minun mielestäni on esimerkiksi tuo pissakohta. Ensin sanot että pitää käydä pissalla, sitten luovutat että no ei tarvi, ja myöhemmin päästät kuitenkin.

Tässä sinä valitettavasti toimit samoin kuin tyttäresi, eli venkslaat edes takaisin.

Toivon, etten tällä sinua loukkaa tai mieltäsi pahoita, vaan että tämä konkretisoi mitä ylhäällä kirjoitin rajoista. Et voi odottaa tyttäreltäsi, että hän pitää rajoista, jos itse lipsut niistä. Ruokaa ei tarjota tunti sen jälkeen kun on lapsi venkoillut eikä suostu syömään, ei vaikka tulisi mikä huuto (eri asia, jos lapsi on oikeasti sairas). Lapsi pompottaa sinua, ja se ei muodosta turvallisia rajoja hänellekään, ja sitäpaitsi hermostutta sinuakin ihan turhaan. Se mitä on sanottu, pidetään, vaikka kapina olisi mitä.

Miltä kuulostaa, onko liian ankaraa sinusta?

tuli mieleen.



Tuommoinen jatkuva ikään kuin oman rimansa alitus, tehden asiat huonommin kuin kykenisi, herättää mulle semmoisia kysymyksiä, että ajatteletko, että et ole "priiman" elämän arvoinen, vaan sulle riittää huonompikin. Tai oikeastaan se ei ole ajatus, vaan jokin tunnekokemus. Onko niin, että et sittenkään arvosta omaa elämääsi? Joissain vastauksissa heitettiin kysymys mitäs siitä jos ap on tyytyväinen elämäänsä, mutta minusta kuitenkin tuntuu ettet ole.



Tuosta alisuoriutumisesta on varmaan paljon myös tutkimusmateriaalia, jota en juuri tähän ole löytänyt linkittää.



Seuraavia teemoja voisit itsesi kanssa keskustella, jos ne tuntuu kolahtavan:

mitä odotat omalta elämältäsi? Mitä toivot? Millaista se olisi vaikkapa 5 vuoden päästä jos unelmasi toteutuisivat? Mikä siinä olisi muuttunut, mikä pysynyt samana? Mikä sen hintana olisi?

Millainen minäkuvasi on, onko joku/jokin saanut sinut vakuuttumaan (virheellisesti) että ei sinusta mihinkään ole?

Mikä sinusta elämässä on tärkeää?

Mitä kunniallisuus, etiikka ja korrektius sinulle tuovat mieleen: tuleeko niistä hyviä fiiliksiä, noita kohden tahdon pyrkiä, vai vain jotain ulkoaopittua pakkoa?



Mä olen vähän tämmöinen, olen kysymysten heittäjä. Uskon aika lailla siihen, että ihminen itse kyllä tietää vastauksensa, niitä ei pidä kenenkään ulkopuolisen sanottaa. Mutta joskus auttaa, jos joku kysyy. En mä tiedä, oliko nämä kysymykset sinusta oleellisia. Jos olivat, jatka. Voit yllättyä.



Toivotan rohkeampaa ja itseesi ja perheeseesi panostavampaa elämää, koska jotenkin uskon, että sinäkin toivot sitä!



T diakoni Meiju

Tikkurilan seuraku

Ensinnäkin onnea sisukkaasta nelivuotiaasta!

Toiseksi hienoa, että lähdet pyytämään vinkkejä ja neuvoja, kun tunnet itsesi neuvottomaksi. Miten moni äiti jakaakaan tuon tunteen kanssasi!

Saat varmasti muilta kokeneilta äideiltä lisääkin vinkkejä.

Oma ajatuksenpoikanen olisi, että tuossa haastavassa kasvuvaiheessa sinun kannattaa tehdä pari asiaa selväksi itsellesi:

1) Nyt ollaan kasvatuksen ydinhetkessä. Juuri tätä vaihetta varten sinä olet olemassa. Tässä se vanhemmuuden pointti juuri onkin. Tämä on hieno ja haasteellinen vaihe, joka antaa eväitä koko lapsen loppuelämään - ei mikään häiriötila tai virhe, vaan juuri näin vaikeaa sen kuuluukin olla. Nyt kysellään niitä voimia, joita äideltä ja isiltä on aina kyselty. Hyväksy siis vaihe hyvänä elämään kuuluvana kasvuvaiheena.



2) Muista, että sinä olet se aikuinen. Mieti tilanteissa etukäteen, mikä on sinun tavoitteesi, rajasi. Nyt on nimenomaan rajojen kohtaamisen ja testaamisen hetki. Jos vaikkapa sinun rajasi on, että laitetaan kurahousut, niin ne tietenkin laitetaan. Mieti etukäteen, mistä voit neuvotella, mikä on lapsen liikkumavara, ja missä tulee stoppi (kuten esimerkiksi että ilman kurahousuja ei lähdetä, mutta siitä voidaan neuvotella, pannaanko alle vihreät vai punaiset sukkikset)



3) Pyydä apua vaikkapa neuvolasta tai joltain viisaalta ihmiseltäsi (äiti, anoppi, sisko, veli, ukki, kummi...) jos tuntuu että tilanteet karkaavat lapasesta. Rajat ovat tärkeintä mitä rakkauden ohella lapselle kuuluu antaa.

Tämmöisiä tienviittoja minulle tuli mieleen, kun luin elämäntarinaasi!

Voimia sinulle ja iloa lapsestasi ja perheestäsi!



t diakoni Meiju

Tikkurilan seurakunta

Vantaan seurakunnat