KirkkoSisko

Hei. 

Puheeksi ottamassasi asiassa on kaksi eri teemaa. Itse syöminen/nirsoilu ja sitten anopin luona syöminen.

Lapsilla on usein v'ähän eri tavat mummolassa/kylässä jne kuin kotona. Vaikka mummi syöttäisikin tai muuten lellisi, ei se tarkoita, että asian pitää samoin jatkua kotona.  Ymmärsin, että pahoitit mielesi anopin ohjeesta lapsen ruokintaan. Voihan olla, että asia oli taitamattomasti tai töksähtäen ilmaistu, mutta voi myös olla, että hän on aidosti huolissaan lapsen ravinnon saannista kertomasi nirsoilun perusteella ja kenties miettinyt kauankin, miten ottaa asia puheeksi. Toki hän olisi voinut jutella asiasta muussa yhteydessä kuin juuri syömisen aikana.  Tuollaisesta asiasta puheeksi otto on usein kipeää, koska äitiys on kuitenkin herkkä asia ja syöminen on vaivannut sinunkin mieltäsi. Tuo saattoi tuntua sinusta (ilman että hän tarkoitti sitä), ettei hän luota sinun taitoihisi. Kannustan kuitenkin katsomaan asiaa lapsi keskiössä, lapsen hyvinvointi ja terveys keskipisteenä.

Toinen asia on sitten itse tuo syöminen. Kannustan sinua ottamaan asia neuvolassa puheeksi. Pelkkä paino ei vielä kerro sitä, että ravitsemus on riittävän monipuolista. Muroista, puuroista jne ei välttämättä saa tarpeeksi kaikkea, jos lapsi ei oikein syö sitä ns oikeaa ruokaa.  Neuvolassa ovat ammattilaisia paitsi ravitsemuksen, myös sen suhteen, miten noista ruokailutilanteista tulisi mukavampia eikä jatkuvaa vääntöä-

Hei ap.

Perheessä ja parisuhteessa tasa-arvoinen vuorovaikutus ja turvallisuuden kokemus ovat lähes kaikille tärkeimpiä asioita.  Jos jonkun perheenjäsenen tunnetilat aina määrittävät muiden tunteita, jotain varmasti täytyy muuttua, että kaikki voisivat hyvin. Jatkuva toisten mukaan virittäytyminen, varominen, omien tunteiden jättäminen taka-alalle ettei joku toinen hermostu jne eivät tee hyvää kenellekään. Toisaalta voi miettiä sitäkin, miksi toisen tunnetila tarttuu? Mikä siinä houkuttelee omia tunteita esiin? Voiko kyse olla jonkinlaisesta läheisriippuvuudesta tai omien rajojen tuntemattomuudesta?

Vaikuttaa siltä, että hyötyisitte pariterapiasta, jossa toisaalta opetellaan ja panostetaan toimivaan vuorovaikutukseen tässä parisuhteessa ja toisaalta myös kummallekin osapuolelle on tilaisuus miettiä, mistä oma käytös kumpuaa esim. opittuna lapsuuden perheestä ja miten siitä pääsisi eteenpäin, kahliutumatta vääränlaisiin tapoihin.

Mitä tästä ajattelet?

Syyllisyys on eräs ihmisen perustunteista ja sitä kuuluukin tuntea tehtyään jotain vahingoittavaa.

Joskus syyllisyys menee 'överiksi' ja ihminen potee syyllisyyttä myös asioista, joista ei tarvitse.

Voisi olla sinulle hyödyllistä pohtia tätä ilmiötä hieman syvemminkin.  Mainitsit olevasi muutenkin tunnollinen ihminen.  Mieleeni nousi muutamia kysymyksiä, joita voisit halutessasi pohtia ja jotka voisivat mahdollisesti kuljettaa sinua kohti syvempää itseymmärrystä. 

Onko niin, että vaadit itseltäsi jatkuvasti liikaa? Pystytkö olemaan ihan vaan inhimillinen ihminen, joka myös joskus sairastuu ja sitä kautta jättää työt tekemättä? Mikä työn merkitys on sinulle? Mikä sen merkitys on sinulle, että syytät itseäsi? Entä, jos et potisi syyllisyyttä tästä tai muusta turhasta, mikä silloin olisi muuttunut? Haluaisitko tämän muutoksen (esim. rennomman elämänasenteen, itselleen anteeksi antamisen jne). Jos, miten voisit tavoitella sitä muutosta?

Hei ap.

Kerrot tilanteesta, jossa olet itse lopettanut sitoutumisen kumppaniisi, mutta taloudellisista tai muista seikoista haluat pysyä yhdessä. Parisuhde lähtee kahden ihmisen vapaaehtoisesta sitoutumisesta toisiinsa. Tässä tehdään usein myös sitoutumista taloudellisiin asioihin. Mielestäni parisuhteen olemukseen kuuluu, että kerrotaan toiselle, missä mennään. Jos olet henkisesti irtautunut sitoumuksesta, kumppanisillasi on oikeus tietää se.  Yhdessä sitten voitte miettiä, löytyykö henkinen yhteys, onko kyse normaaliinkin parisuhteeseeen kuuluvasta erillistymiskysymyksestä, onko kyse vuorovaikutuksesta jne. Pariterapia saattaa auttaa löytämään uudestaan sen, mikä alunperin on sitoutumiseen johtanut.  Oletko tutkiskellut joko itse tai kumppanisi kanssa parisuhdettanne matkan varrella? Viimeistään nyt kannattaa ottaa puheeksi, missä mennään,  puhuen ja kuunnellen mitä kumpikin elämästänne ajattelee, tuntee ja toivoo.  Kiirettähän erolla ei ole. Hyvin ehtii ensin käydä läpi suhteen tilan ja mahdolliset pettymykset niin kuin hyvätkin asiat.

Viime kädessä kukin vastaa itse elämästään, niin ihmissuhteistaan kuin taloudestaankin. Jos koet liittonne loppuneen ihmissuhdemielessä, tästä seuraa, että joudut itsenäisesti myös alkaa ottaa vastuuta taloudellisesta elämästäsi ja järjestellä uudestaan asumisesi, lainasi jne. Joskus se tarkoittaa huomattavaa elintason laskua.  

Mitä tästä ajattelet?

Hei ap.  On ymmärrettävää, että tuollainen shokkiero aiheuttaa valtavan tunnemyrskyn ja kriisin. Olisi todella hyvä, jos voisit jakaa tuntemuksiasi luotettavan tahon kanssa. Kun kerrot, ettei ystäviä oikein ole, voisitko hakeutua joko työterveyteen tai terveyskeskukseen ja pyytää keskusteluaikaa esim. kriisityöntekijän tai psykiatrisen sairaanhoitajan kanssa. Voit myös etsiä onko alueellasi jokin kriisikeskus, johon pääsisit juttelemaan. Ensimmäisten päivien shokissa ihminen tarvitsee erityisesti lämmintä ja turvallista tukea. Älä jää yksin. Myös seurakuntien diakoniatyö ja perheasiain neuvottelukeskukset tarjoavat keskusteluapua.