KirkkoSisko

Sanotaan, että jotta lapsi voi itsenäistyä, hänen pitää oppia näkemään vanhempansa sekä hyvinä että huonoina. Usein teini-iässä on vaihe, että näkee vanhempansa ainoastaan negatiivisina, noloina, ääliöinä jne. Monilla teini-iän jälkeen kasvaa taas uusi kunnioitus vanhempiaan kohtaan, näkeekin heidät myös esim. sitkeinä, luotettavina, viisaina jne. Tällöin on oma identiteetti nuorella jo kasvanut niin, että hänellä on 'varaa' kunnioittaa vanhempiaan, joista on irtautumassa. 

Jostain syystä voi olla, että sinulla prosessi on vielä tässä vaiheessa. Mikäli vanhempasi eivät aivan selkeän yksiselitteisesti kohtele sinua huonosti, anna tunteiden vain olla ja tutkistele niitä uteliaasti. Ahaa, ärryin tästä, kun äiti kattoi pöydän tällä tavalla tai siitä, miten isä kommentoi tv-ohjelmaa. (tai jotain vastaavaa). Mistä se kertoo? Mitä se kertoo sinusta? Mitä ristiriitaa esim. arvojen tai mieltymysten suhteen tämä ärtyminen paljasti? Miten voin keskustella asiasta? 

Uskon, että itsetutkistelu voimakkaiden tunteiden kohdalla auttaa hallitsemaan niitä niin, ettei tule tehneeksi mitään typerää tunteiden vallassa. Voi rauhallisesti oppia havainnoimaan tunteitaan ja miettimään niiden viestiä. Uskaltaa ottaa puheeksi asioita ja kertoa omat ajatuksensa ja tunteensa.

Mitä tästä ajattelet?

Hei ap.

Kerrot kivusta, joka sinua on kohdannut luottamuksen murruttua isosti.

Mietit, voiko suhteelle vielä antaa mahdollisuutta tai uutta alkua.

Ehdotukseni on, että ensin annat itsellesi aikaa käsitellä asia. Voit mennä yksinkin terapiaan tai jutella ystäviesi kanssa. Tärkeintä on, että saat pohdittua omia tunteitasi, mitä suhteelta odotit, mitä tuo pettäminen merkitsi, mikä sinulle on tärkeintä ja luovuttamattominta, millaista suhdetta kaipaat jne asioita ilman kumppanisi 'painostusta', ihan itseäsi kuunnellen. Jokin on loppunut, se on selvää, mutta voiko se rakentua uudestaan, on vielä mahdotonta tietää.

Pettämisestäkin voi päästä yli ja jotkut jatkavat suhdetta. On kuitenkin iso työ luoda luottamus takaisin. Se vaatii aikaa ja jonkin perustavan asian muuttumista, kuten esim. miehesi puhumattomuuden.  Jos suhde jatkuu, se ei jatku vanhana suhteena vaan uutena, muuttuneena.

Voimia ja viisautta asian työstämiseen. Älä pidä kiirettä, anna aikaa prosessoinnille. 

Elämän merkityksellisyys on jokaisen ihmisen kysymys. Mikä on minun paikkani, kuka tarvitsee minua ja osaamistani, taitojani jne, missä voin kokea olevani osa jotain? 

Miten vastaamme näihin kysymyksiin, liittyy arvoihimme. Jos arvostaa kovasti koulutusta tai vaikka varallisuutta, niiden puuttuminen saa elämän tuntumaan tyhjältä. Jos arvostaa toisenlaisia asioita, kuten esim. hyväsydämisyyttä ja rohkeutta, niitä ei horjuta se, että varallisuus tms puuttuu.

Koska kirjoituksessasi huokui itsetuhoisia ajatuksia, voisin ajatella, että hyötyisit keskusteluavusta. Ulkopuolinen, ammatti-ihminen voisi saada sinut näkemään sen, mitä voimavaroja ja rikkauksia elämässäsi nyt on, ja mitä voisit tehdä saadaksesi itsesi loistamaan ja taitosi ja osaamisesi hyödyksi muillekin.  Elämä antaa monia mahdollisuuksia. Yksi tärkeä tavoite elämässä on oppia hyväksymään itsensä sellaisena kuin on. Rakkauskin on oikeastaan mahdollista vasta sitten, koska rakkauskin edellyttää itsensä ja toisen hyväksymistä.

Hei ap.

Oletkin saanut jo monia vastauksia.

Parisuhteessa on aina kysymys sitoutumisesta, ja kukin pari määrittelee, mikä sitoutumisen taso riittää heille. Liian etäisessä ja vähän sitoutuneessa suhteessa ei synny emotionaalista läheisyyttä ja turvaa, kun taas liian kiinteässä ja läheisessä suhteessa menetetään erillisyys, itsenäisyys ja 'hengitystila'. Jokainen pari joutuu siis vuosien varrella miettimään ja tasapainoilemaan, minkä verran erillisyyttä ja läheisyyttä heidän suhteensa milloinkin edellyttää.

Kertomasi perusteella vaikuttaa, ett' olette kovin eri tasolla siinä läheisyys-erillisyys-janalla. Mies haluaisi enemmän kiinteyttä, sinä enemmän tilaa. Vaikuttaa, että tällä hetkellä et pysty kulkemaan lähemmäs.  Parisuhteessa ei mene niin, että jos toinen haluaa etäisyyttä ja toinen läheisyyttä, niin otetaan siitä puolesta välistä. Vaan ei on tietyllä tavalla aina voimakkaampi kuin kyllä.  

Mitä, jos puhuisitte tilanteestanne ulkopuolisen ihmisen kanssa, esim. pariterapeutin? Löytyisikö läheisyysjanalta sellainen piste tai sellainen sitoumus, missä kumpikin saa sen 'minimin', mitä parisuhteelta edellytttää? Vai onko aika todeta, että tässä elämänvaiheessa sitoumusta ei pystytä tekemään. Tekosyillä valehtelu ei kuulosta terveeltä ja tilannetta edistävältä tavalta hoitaa esim. joulunpyhinä tapaamista, vaan enemmän pakoreaktiolta. Parasta olisi olla ystävällinen, mutta suorapuheinen ja rehellinen.

Hei ap.

Elämäntilanteesi on raskas, jos sinulla ei ole ketään, joka auttaa  sinua edes lyhyinä toveina jakamaan arjen vastuuta lasten hoidosta. Jos isä ja omat sukulaisesi ovat tosiaan pois laskuista, sinun kannattaa anoa esim. kunnan perhetyöltä tai jostain tahosta (palvelut vaihtelevat eri kunnissa) tukea jaksamiseesi. Ei ole hyväksi sinulle eikä viime kädessä lapsellesikaan, ettet koskaan pääse aikuisseuraan ja kahvittelemaan /kylään yms. 

Se, että ystäväsi eivät tätä näe ja ymmärrä tuntuu sinusta varmasti tosi pahalta. Mutta usein on niin, ettei ulkopuolinen käsitä, miten raskaita jotkut tilanteet ovat toisille, vaan yrittävät etsiä helppoja ratkaisuja OMASTA näkökulmastaan ("vie lapsi hoitoon jonnekin"). Kun sitten toivottavasti vihdoin saat jotain tukea elämääsi ja pientä vapaa-aikaa, voitko vielä kerran yrittää saada ystäviäsi kuuntelemaan arkesi todellisuutta? Voihan olla, että jonkun silmät aukenevat ja he alkavatkin ymmärtää. Jos eivät, sitten ystävyys onkin varmaan mahdotonta ylläpitää-

Voimia ja käytännön apua arkeesi toivottaen.