KirkkoSisko

jonka ainakin itse allekirjoitan



http://evl.fi/EVLfi.nsf/Documents/3FB0F9C5F45A33C2C225709F004E25BE?Open…

Tärkeintä lapsen kohdatessa kuolemaa tai muita elämän kriisejä on olla lapsen käytettävissä, kun hän haluaa siitä kysellä.

Kysymyksiin ei aina tarvitse tai edes ole hyväkään vastata. Kysymysten hoitava piirre on se, että joku kuulee ne, ottaa ne todesta ja ihmettelee asiaa hänen kanssaan. Tietenkin joihinkin kysymyksiin voi selkeästi myös vastata. Mutta lapselle kysymysten teko on tapa käsitllä asiaa.

Kuitenkaan vielä 10-12 vuotiaskaan ei ole abstraktissa ajattelussan valmis. Toiminnalliset menetelmät ovat usein parhaita. Voidaan vaikka kirjoittaa/piirtää mummolle kirje ja viedä se hänen haudalleen. Tai kerätä mummon kuvista albumin tms,



Menetin itse jo lapsena isovanhempani ja muitakin tärkeitä ihmisiä. Mutta itse otin ne jotenkin tosi luontevasti. En minä niistä traumatisoitunut. Itkin toki esim. hautajaisissa.

Ei lapsestakaan tarvitse lähteä "etsimään" vaurioitumisen merkkejä jos hän vaikuttaa normaalilta. Toki voi joskus vähän tarjota tilaisuutta: Onko sulla ikävä häntä?



Kuolema on , vaikka nykymaailma onkin sen arjesta eristänyt, luonnollinen asia. Ehkä meillä on jopa oppimista lapsilta sen luonnollisessa hyväksymisessä.



Voin etsiä jostain vielä linkin kohta, muistelen meillä töissä olevan joku kirja Lapsen suru tms.

Kerrot, että apukeinot on jo käytetty. Tarinaasi tuntematta oletan, että olet lääkärissä käynyt ja saanut mahdollisesti lääkityksen.



Entä terapia? Onko sinulla keskusteluapua?



Usein pelkkä lääkitys ei auta. Ihminen on kokonaisuus, ja käsittelemättömien asioiden painaminen pois vain syö voimavaroja. Puhut syyllisyydestä, joka on yksi elämän suuria teemoja. Jokainen joutuu jollain tavalla ottamaan syyllisyyteensä kantaa. Parhaiten syyllisyydestä vapautuu toisen ihmisen anteeksiannon, armahtavaisuuden ja hyväksynnän parissa. Usein yksin asioita pähkäillessään jää vain kieppumaan niiden vangiksi.



Suosittelen keskuteluavun hankkimista.

Myös seurakuntien diakoniatyöntekijältä voi varata ajan keskustelua varten. Joskus muutamakin kohtaaminen auttaa pääsemään eteenpäin. Jos tarvitset oikeaa terapiaa, Kelalta voi anoa kuntoutusta, lääkärisi neuvoo siihen.



Voimia matkallesi. Muista, että vaikka elämä ei tunnu valoisammalta, tai vaikka syyllisyys jäytää, se ei ole merkki siitä, että elämäsi olisi turha tai merkityksetön. Vaan merkki siitä, että tarvitset tukea ja hyväksyntää.

Facebookin hyötyjä ja huveja ei toisen puolesta voi tietää, mutta jos et FB vielä kuulu, kannattaa kokeilla. Tietenkin ensin siellä on ainoastaan omat yystävät, mutta FB:ssä on monia ryhmiä esim tietyn harrasteen tai musiikkigenren ympärille, joiden kautta tutustuu uusiin ihmisiin, ja joissa järjestetään myös kokoontumisia livenä tämän asian tiimoilta.



Muista myös työväenopisto.



Lisäksi joissain seurakunnissa on esim. isä-lapsi-sählykerhoja tai retkiä isille+lapsille, joita kautta voi myös solmia uusia tuttavuuksia.

Osuit aika ydinkysymykseen. Parisuhteen yksi kompastuskivistä onkin juuri erilaisuuden sietäminen.



Usein se liittyy erillisyys - läheisyys -tematiikkaan. Ihminen toivoo läheisyyttä, mutta toisen erilaisuus tekeekin hänet jotenkin liian erilliseksi, liian etäiseksi. Kuitenkin jokainen on erillinen ihminen. Puoliso ei ole oman minän jatke, eikä elä siksi, että minun toiveeni ja tarpeeni tulisivat tyydytetyiksi



Suosittelen teille parisuhdekurssia!

Kataja ry:llä on monia erilaisia, mm Rikasta minua!

Linkki tässä

http://www.katajary.fi/pariskunnille/kurssit/rikasta-minua-kurssi/