KirkkoSisko

Hei. Ymmärrän pettymyksesi: tarjoat aikaasi ja osaamistasi vapaaehtoistyönä ja sitten sen toteutumiseen tuleekin mutkia ja esteitä.

Kukaan palstalla ei voi täällä arvella tai tietää syitä, mikä ongelma kotipaikkakuntasi järjestöllä/yhdistyksellä on, kun eivät nyt pestaa uutta vapaaehtoista.  Turhautuminen on ymmärrettävää, jos selkeää syytä ei esitetä.

Onneksi vapaaehtoistyön kenttä on laaja.  Kerroit saaneesi hyvää palautetta toiminnastasi toisaalla. Tämä varmasti kannustaa sinua etsimään lähempää sinulle sopivia muotoja.  Vapaaehtoistoimintaa tarjoavia yhdistyksiä, seurakuntia, järjestöjä, kuntia, projekteja yms löytyy varmasti runsaasti. Osa valtakunnallisistakin yhdistyksistä jne toimii paikallistasoisina.  

Toivon, että löydät oman paikkasi jossain ja voit hyödyntää motiiviasi ja taitojasi tulevaisuudessa vap.eht.töissä. 

Iän karttuessa ja ehkä voimien huvetessa ihmiselle yleensä syntyy tarve summata elämäänsä, kerrata itselleen merkityksellisiä asioita lapsuudesta nuoruudesta ja voimavuosista. Erityisen tärkeää on, että joku jaksaa kuunnella ja jakaa näitä muistoja.  Jos muistissa on häiriötä, ei sairas tiedä kertaavansa juttuja uudelleen ja uudelleen vaan kertoo ne 'ensimmäistä kertaa'.  Mielestäni olet tärkeällä paikalla kuunnellessasi isääsi muutaman viikon välein. Voithan hellästi palauttaa hänet nykyhetkeen vaikka sanomalla että lähdetäänkö vähän ulos kävelemään tai nytpä keitetään kahvit. Yritä latautua ennen ja jälkeen tapaamisten, varaa vaikka itsellesi jotain mukavaa rentoutumista tullessasi kotiin. Älä ota tarinaa ikään kuin 'juonena' vaan kuulostele isäsi tunteita ja ajatuksia tarinan sisällä. Voithan kysyä niistä: Ohhoh, mahdoit säikähtää. Tai:  Piditkö siitä opettajasta.  Oliko työpaikallasi kivoja ihmisiä jne. Näistä voi syntyä yhteyden kokemus, vaikka itse tarinat ovatkin sinulle vieraita. 

Hei ap.

On inhimillinen perustarve tulla kuulluksi. Ihmisellä on myös kaipuu nimenomaan vastavuoroisiin ihmissuhteisiin; ei ole tarkoitus, että kumpikaan osapuoli on vain antaja ja toisen tukija. Kuitenkin kerrot, että usein sinulle lankeaa kuuntelijan ja tukijan rooli, jota et saa vastavuoroisesti itseäsi kohtaan toiselta. Olet pettynyt ja varmaan vihainenkin tästä.

Voi olla, että omassa tarinassasi on syitä, miksi näin on muotoutunut. Kuitenkin oleellista on tiedostaa, että voit vaikuttaa vuorovaikutuksen kulkuun näissä suhteissa jatkossa. Voit opetella tuomaan itseäsi enemmän esiin, ilman että mitenkään tingit hyvästä käytöksestä tai kohteliaisuudestasi. Esimerkiksi toisen kerrottua vaikkapa omia joulusuunnitelmiaan, joista olet kohteliaasti kysynyt voit jossain vaiheessa sanoa: Haluatko kuulla, miten meidän suvussa tänä vuonna toimitaan jouluna? Voit siis itse tavallaan tarjota toiselle roolinvaihtoa, kuulijaksi. Suurin osa ihmisistä tosiaan puhuu mielellään itsestään. Mutta se ei tarkoita, etteivätkö he välittäisi toisita. Moni haluaa olla välittävä ja antaa tukea, kunhan vain häntä siihen hoksautetaan ja annetaan sille mahdollisuus. 

Voit myös tapaamisissa ihan ilmaista selkeästi että hei jaksatko kuunnella tänään vain minua tällä kertaa? On tapahtunut kurja asia ja kaipaisin lohdutusta, voinko kertoa sulle? 

Usein ihmiset myös ilahtuvat siitä, että toinen jakaa luottamuksellisesti ajatuksiaan, vaikkeivät välttämättä osaa aktiivisesti ottaa kysyjän roolia. Haluaisivat siis tehdä toiselle hyvää, eivät vain huomaa/osaa tarttua tilaisuuteen ilman pientä tuuppausta.

Mitä tästä näkökulmasta ajattelet?

Otit esille merkittävän aiheen. Tuen ei kuuluisi ahdistaa. Joskus kuitenkin joku käyttää esim. vertaisryhmiä oman agendansa julistamiseen, arvostelee muita, esittää ohjeita ja neuvoo toisia helpoin ratkaisuin tietämättä perusteellisesti tilanteen monimutkaisuutta. Tällöin tietenkin ryhmän ohjaajan pitäisi puuttua päsmäröivään käytökseen. Mutta useimmiten se ei ole noin selkeää vaan hienovaraisempaa: jotenkin ryhmäläisille vaan tulee sellainen olo, että joku on 'parempi' ja itse 'epäonnistuneempi'. 

Tärkeintä kuitenkin on, että vertaistukiryhmässä puhuu vain omasta kokemuksestaan eikä ryhdy kuitenkaan, vertaistuki- sanasta huolimatta vertaamaan muiden selviytymistä omaansa. Jokaisella on oma elämänpolku ja siinä, missä esim. toinen saa tukea läheisiltään, toinen joutuu kamppailemaan yksin. Myös monet muut syyt vaikuttavat siihen, miksi suora vertailu on mahdotonta ja useimmiten aiheuttaa vain hallaa.

Onkin syytä kiinnittää huomiota enemmän sanaan tuki: Aidossa vertaistuessa kokoonnutaan yhteen siksi, että halutaan tsempata ja tukea toisia saman kokenutta / samassa haasteellisessa elämäntilanteessa eläviä (sururyhmät leskille, eroryhmät, eri potilasryhmät, kasvatukseen liittyvät ryhmät jne).  Kun on vaikeaa, jokainen tarvitsee tunteen siitä, että muut ymmärtävät ja antavat voimaa vaikeuksissa. Eivätkä asetu yläpuolelle tietämään paremmin. Aito välittäminen näkyy ja tuntuu. Toivottavasti saat etsimääsi tukea tavalla tai toisella.

Hei ap. 

Kerrot raastavasta tilanteestasi, jossa koet, ettet ole miehesi kanssa yhteisenä rintamana hoitamassa perheessänne asuvia lapsia, vaan koet joutuvasi puolustusasemiin ja välikäteen.

Mielestäni esille ottamasi asia ei ole pieni tai 'asiaankuuluva' vaan perustava luottamukseen liittyvä seikka.

Uskon, että voisitte paljon hyötyä parisuhdeterapiasta. Siellä olisi turvallinen maaperä ottaa puheeksi tämä ilmeisen vaikea asia, joka kuitenkin on jokapäiväisessä elämässänne läsnä ja aiheuttaa sinulle jatkuvaa ristiriitaa ja ahdistusta.   Pariterapiassa ei lähdetä etsimään syyllisiä vaan puhumaan asioista avoimesti ja kannustetaan löytämään tilanteeseen uusia näkökulmia, joita alunperin kirjoituksellasikin toivoit. 

Mitä ajattelet tästä?  Jos puoliso ei suostu tulemaan, voit ottaa yhteyttä toki itsekin. Pariterapiaa tarjoavat yksityiset parisuhdeterapeutit sekä mm. kirkon perheasiainkeskusten koulutetut pari- ja perheterapeutit. Voi olla, että asuinkunnallasi on tarjota muitakin terapiapalveluita.