KirkkoSisko

Parisuhteiden yleisin ongelma, kuten teilläkin, on viestintätaitojen puute. Stressaantuneena tai kiukkuisena mennään jollekin tasolle, ikään kuin se olisi ainoa vaihtoehto. Mutta aikuinen ihminen on aina vastuussa jokaisesta sanastaan ja sanat voi valita ja ne tulee valita.  Loukkaava ja solvaava puhe on väkivaltaista ja rikkoo. Paha puhe sisältää toisen persoonaa alentavia sanoja. Sen sijaan suuttuneenakin voi oppia puhumaan niin, ettei riko toista.

Hyvä juttu on, että viestintätaitoja voi ja pitääkin opetella. Harvalla kyseiset taidot ovat automaattisesti hallussa. Pariviestinnän kursseilla opetellaan myös hyvää 'riitelyä' eli keskustelutaitoja ja dialogin taitoja vaikeilla hetkillä. Mm. Parisuhde Kataja järkkää erilaisia kursseja, googleta 

Hei ap.

Onpa surullisen kuuloista, miten soimaat itseäsi.

Kysyt, miten päästä eroon alemmuuden tunteesta. Vastaus on helppo ja toisaalta maailman vaikein; hyväksymällä itsesi sellaisenaan.

Tuo, kun kerrot, että pyrit haalimaan tietoa päihittääksesi muut, ei vie sinua kohti itsesi hyväksymistä vaan itsesi mittaamista käyttäen muita vertailulukuina. Sinua kuitenkin on vain yksi ainoa. Sen yhden ja ainoan itsesi kanssa muodostat elinikäisen suhteen. 

Mitä menetät, - tai mitä hyödyt - jos alatkin suhtautua itseesi arvostavammin, armollisemmin, nähden omat puutteesi mutta katsoen niitä lempeydellä ja nähden omat voimavarasi ja katsoen niitä mahdollisuuksina nauttia elämästä toisten kanssa?

Usein itsensä hyväksynnän mahdollistamiseen tarvitaan toisten ihmisten hyväksyvää katsetta. Sitä sinulle toivotan. Joskus se voi löytyä terapeutin kasvoilta, joskus ystävien tai muiden läheisten. Älä anna sinua katsottavan tuomitsevin silmin.

Hei ap.

Mietin vielä ensimmäistä otsikkoasi; "en uskalla erota". Tästä tulee mieleeni monenlaisia kysymyksiä. Ensinnäkin on se, että mistä erotaan, kun erotaan liitosta? Eli mistä asioista elämässäsi haluat eroon? Minkä pitää loppua? Mitä haluat sen/niiden asioiden tilalle? Mitä muutosta tarvitset elämääsi? Millä lailla eroaminen edesauttaa tähän? Missä määrin voit itse muuttaa sitä, millaista muutosta tarvitset? Eli mikä on sinusta itsestäsi kiinni? 

Toinen kysymys: uskallatko sitten jatkaa?

Eroamisessa aniharvoin on kyse siitä, että parisuhde on täysin pelkkää negatiivista ja eroamisessa sitten taas olisi pelkkää positiivista. Useimmiten erotessa joutuu luopumaan jostain todella tärkeästä, kuten esim. tuttuudesta ja turvallisuudesta, joihin viittaisit. Kuitenkin joskus on niinkin, että suhteeseen jäämisessä joutuu luopumaan liian paljon, enemmän kuin erotessa?

Millä lailla voisit lisätä omaa turvallisuudentunnettasi, jatkoittepa tai ette? tunnetta siitä, että seisot omilla jaloillasi ja elät 'omiin nimiisi'? Jokaisessa parisuhteessa täytyy käsitellä teemoja: erillisyys ja läheisyys. Jotenkin kuulostaa, että oma elämäntehtäväsi erillistymisen ja itsenäistymisen prosessissa tulee tässä esiin. Itsenäistyminen ei välttämättä tarkoita eroamista liitosta, mutta se tarkoittaa oman vastuun ottoa omasta elämästä.

Mitä nämä ajatuksenpätkät sinussa herättivät?

Hei. En ole kovin selvillä kunnan päivähoitobyrokratiasta, mutta päivänselvää on, että työntekijän on saatava työnantajaltaan jonkinlaista tukea kuvailemasi kaltaisiin tilanteisiin. On tietenkin myös sinun jaksamisesi tärkeää, mutta ennen kaikkea lapsen kannalta täytyy löytyä hedelmällinen tapa muuttaa näitä tilanteita jotta hänen toimintamallinsa paranisivat. Kannustan sinua pyytämään apua esimieheltäsi/työnantajalta. Onko perhepäivähoidossa esim. mahdollista konsultoida kyseisen alueen eltoa?  Tilanteet kannattaa käydä ihan konkreettisesti läpi, jotta voit itsekin muuttaa tilanteiden hallintaa. Oma käsitykseni on, että jäähyä ei suositella eikä se auta mitään, mutta en tiedä onko tämä ns 'virallinen' kanta. Työssäkäyntiin kuuluu jokaisella myös väsyminen ja hankalat asiat, mikään työ ei ole aina pelkkää sujuvuutta, mutta silti ongelmiin pitää puuttua jos ne vaikuttavat suurelta osin töissä jaksamiseen. 

Hei. 

Millä lailla olet jo keskustellut aiheesta vanhempien kanssa? Näin herkässä asiassa viestintätaidot ovat kultaakin kalliimmat. Eräs parhaista tavoista ottaa asia (mikä tahansa) puheeksi on kysyä toiselta, mitä hän tuumaa asiasta ja sitten kertoa omat tunteensa. Et siis voi kertoa lapsen diagnoosia mutta voit kertoa, että olet huolestunut. Jotain tähän tapaan: "Miltä sinusta *lapsesi* elämä vaikuttaa? Huolestuttaako siinä jokin? Olen itse huomannut usein ajattelevani, että *lapsi* saattaisi tarvita jotain erityistä tukea? Mitä ajattelet?"

Jos vanhemmat kieltävät asian, he saattavat raivostua tai loukkaantua. Jos todella välität heistä, otat tämän tunnetilan vastaan etkä provosoidu.

Ihan toinen juttu sitten on, että mikä on normaalin määritelmä? Kavahdan sitä ajattelumallia, että kaikkien pitäisi olla mainstreamia. Joillain voi olla hieman piirteita monestakin diagnoosista, mutteivät silti ole sairaita tai tarvitse muuta kuin hyväksyntää tai ymmärrystä. Itse olisin taipuvainen ajattelemaan, että 7-vuotiaan terveyttä on seurattu päiväkodissa, neuvoloissa ja koulussa. Uskoisin, että selkeät tuen tarpeet olisivat tulleet jo sitä kautta ilmi.

Mutta noin yleisesti: on vaikea tietää aina, mihin pitää puuttua ja mihin jäättää puuttumatta. Tässä kysymykseen vastaa lapsen etu? Hyötyykö lapsi siitä, että otat asian vanhempien kanssa puheeksi? Miten voit itse tukea lasta, hyväksyä hänet sellaisenaan ja seistä vanhempien rinnalla jos sairaus ilmenee ja siihen aletaan etsiä hoitoa?