KirkkoSisko

Hei ap.

Väliaikaisessa taloudellisessa kriisissä, kuten sinulla nyt on, voit myös anoa ruoka-avustusta tai muuta kerrallista tukea sen alueen seurakunnan diakoniatyöstä, jonka alueella asut (vaikket kuuluisi kirkkoon). Diakoniatyöntekijän kanssa voit myös luottamuksellisesti keskustella omasta jaksamisestasi ja saada näin tukea.

Hei.

Ensinnäkin tosi hyvä, että olet huomannut ajatuvasi suuntaan, jota et tahdo lisätä.

Tärkeintä asioiden muuttamisessa on juuri se, että tajuaa, että tätä en halua.

Mietin, mikä sinut saa aina myöntymään ja joustamaan töissä. Mistä tämä kertoo? Onko kyse miellyttämisenhalusta? Tunnistatko itsessäsi sellaista ajattelumallia, että jos vain sanon kaikkeen kyllä enkä ole hankala, minut kyllä palkitaan ja minusta pidetään? Tällainen on todella yleistä. Siihen voi silloin haastaa itsensä miettimään: onko kieltäytyminenkin hyvä taito, jota pitää opetella. 

Toinen kysymys tulee mieleeni: pelkäätkö toisten suuttumsita tai arvostelua ja yrität kaikessa tehdä asiat niin hyvin, ettei mitään sanomista vain koskaan tule? Jos, niin tätä menoa uuvut aivan varmasti. Aikuisen ihmisen itsetunnon eräs piirre on, että hyväksyy itsensä myös virheitä tekevänä, epätäydellisenä ihmisenä. Jatkuva täydelliseen suoritukseen pyrkivä sisäinen pakko vie elämästä ilon ja kuristaa.

Kolmas ajatukseni liittyi elämääsi kokonaisuudessaan. Minkä roolin ja merkityksen annat työlle? Onko siitä tullut identteettisi? Millä muilla asioilla on sinulle merkitystä? Ihmissuhteet, harrastukset, itseilmaisu, koti jne? Voiko olla, että koet siviilielämäsi tyhjäksi ja siksi työn merkitys paisuu kohtuuttomaksi? Olet ikään kuin olemassa vain työroolissasi? Jos, sinun kannattaa ehdottomasti lisätä vapaa-aikaa, jona et suorita mitään vaan tutustut ja KOKEILET eri asioita. Voit kokeilla taidenäyttelyitä, uimahallia, kirjastoa, kodin sisutamista, kokkailua..... Ihan mitä tahansa, jossa tutustut omiin eri puoliisi: etkä ajattele, ettet saa tehdä virheitä. Vaan, että kokeilet ja opit tuntemaan varjossa olevia voimavarojasi.

Tarvittaessa terapia, työterveyspsykologi tai muu tolkullinen luottoaikuinen elämässäsi voi toimia mentorina matkalle toisenlaiseen elämäntapaan.

Miltä kuulostaa?

Hei. 

Olen kuullut monenlaisten ihmisten kertovan ulkopuolisuuden kokemuksistaan. Jotkut heistä ovat introverttejä, joiden on vaikea luoda ihmissuhteita tai tehdä aloitteita. Jotkut taas ovat hyvinkin ekstroverttejä, joilla on suuri sosiaalinen verkosto ja ystäviä. Silti ihminen voi jossain sisimmässään kokea olevansa ulkopuolinen.

Monet asiat kytkeytyvät lapsuuden tarinaan. Jos esim. lapsuudenperheessä vanhempien huomio on suuressa määrin kohdistunut muihin sisaruksiin, töihin tms asiaan, voi syntyä 'näkymätön lapsi' joka ei koe olevansa merkityksellinen joukossa, johon kuuluu. Tämä tunne voi kantaa läpi elämän, ellei sitä vaikkapa terapiassa työstetä.

Joillakuilla kyse on siitä, että ns sopivia ihmisiä ei vain ole ystäviksi löytynyt. Koululuokassa on voinut olla sisäpiiriporukoita, opiskelijoilla erilainen lifestyle tai vaikkapa musagenre, josta poikkeava kokee itsensä erilaiseksi.

Paljon on myös kiinni siitä, miten syvästi hyväksyt itsesi. Oman tyylisi, makusi, persoonallisuudenpiirteesi, vahvuutesi, taitosi - mutta ennen kaikkea heikkoutesi ja herkät puolesi. Itseensä lempeästi ja armollisesti suhtautuva ihminen ei jatkuvasti kysele muilta, kelpaanko.

Oliko tässä sinulle mitään langanpäitä, joista voit elämäsi tarinaa keriä? Mitä toivoisit itsellesi tapahtuvan? Miten voit itse ottaa askelen siihen suuntaan?

Hei.

Itse olen työskennellyt kirkon diakonia, perhe ja viestintätöissä jo pitkään. Tilastojen mukaan suurin syy kuulua kirkkoon on sen tekemä auttamis- ja kasvatustyö (diakoniatyö, perhetyö, lapsi- ja nuorisotoiminta, perheneuvonta jne).  Kirkko on pyrkinyt pitämään kiinni siitä, mikä on luovuttamatonta: heikoimpien tukeminen ja rinnalla kulkeminen elämän vaiheissa. Esim. rippikoulua arvostaa moni sen antamien ihmissuhde- ja ryhmätyötaitojenkin takia.

Itse koen olevani oikealla paikalla, kun kuuntelen erilaisten ihmisten elämäntarinoita ja pyrin niissä tukemaan. Vielä hienompaa on se, kun näen töissäni ihmisten tukevan toinen toisiaan.

Kannustaisin siihen, että ennen päätöstä erota kirkosta ihmiset voisivat enemmän tutustua siihen, mitä seurakunnissa tehdään ja vaikkapa itse osallistua hyvän tekemiseen.

Hei ap. 

Kuulostaa tosi raskaalta. 10-20 kertaa yössä heräily on kenelle tahansa kohtuutonta.

Jotain muutosta tarvitset nyt ihan heti.

Ensinnäkin, miehesi kanssa teidän on tehtävä jonkunlaista vastuunjakoa. Vaikka miehesi käykin töissä  ei ole mahdollista, että sinun 'työpäiväsi' on lähes 24/7. Voinette sopia jotain diiliä, esim. että hän hoitaa yhden yön viikossa tai vaikkapa hoitaa osan viikosta alkuyöt esim. klo 2 asti ja sinä siitä eteenpäin aamuyöt tms. Vanhemmuus ei ole yksin kotona olevan vastuulla. Jos sinä romahdat, koko perhe kärsii. Jo nyt tilanne kuulostaa ylivoimaiselta. 

Olette varmaan miettineet kaikki muut tuki-ihmiset, joita teillä voisi olla, mutta miettikää vielä kerran. Voiko joku mummo/kummi/naapuri edes vaikka kerran viikossa tai viikonloppuisin tai joskus kantaa osan joko yörumbasta, että saat nukuttua korvatulpilla jossain, tai sitten vaihtoehtoisesti antaa sinulle mahdollisuuden päiväuniin.

Sairasta lasta ei voi unikouluttaa. Mielestäni heräilyn 'syy' eli vauva ei ole vastuussa aikuisten jaksamisesta vaan aikuistasolla on nyt hoidettava ja muutettava tilanne niin, että saat enemmän lepoa. 100% öitä ei voi tässä tilanteessa kukaan taata, mutta edes vaikka yksi yö viikossa voi jo lisätä voimiasi.

Tsemppiä kaiken mahdollisen avun hakemiseen ja saamiseen.