KirkkoSisko

Hei ap.

Ensinnäkin onnea vauvastasi! Toisekseen: älä missään nimessä noloile asiaa. Kysy seurakunnastasi, jossa kasteen sovit, onko heillä mitään kummipankkia. Esille ottamasi asia on yllättävän yleinen. Moni seurakunta on jo havahtunut ja ryhtynyt ainakin miettimään asiaa. Juttele siis papille kun aika koittaa, josko löydätte kivan ratkaisun. 

Kaikkea hyvää perheellenne muutenkin!

Hei.

On hyvä, että ilmaiset tunteitasi juuri noin avoimesti. Juuri noin eroa työstetään. Tuntemuksesi ison asian menettämisestä kuuluu eroprosessiin. Kaipaus, viha, pärjäämisen pelko, uhmakkuus, näpäytyksen tarve, loukkaantuminen, haavoittuminen.... kaikki ne sulassa sovussa aaltoina humahtavat läpi, jokaisella omalla ajallaan ja tavallaan. Se on surua, luopumista paitsi toisesta ihmisestä myös omista unelmistaan, satsaamisistaan ja odotuksistaan.

Toivottavasti vierelläsi on ystäviä, omaisia tai muita, joiden kanssa voit tuntemuksiasi jakaa. Tarvittaessa voit kääntyä myös ammattilaisten puoleen eroa työstäessäsi. Minusta kuitenkin viestisi perusteella kuulostaa, että osaat hyvin ilmaista tunteitasi ja käsitellä asiaa mielessäsi.

Voimia ja lempeyttä.

Hei ap.

Tuohon 'orjuuteen' ei tarvitse tyytyä. Sinulla on oikeus ja mahdollisuus lempeämpään, itselleen armollisempaan elämäntapaan. Esim. psykoterapia tai muu mahdollisuus käydä läpi elämänsä tarinaa auttaa kyseenalaistamaan nuo väärät uskomukset ja vaatimukset itseäsi kohtaan. Tarvitset nyt johonkin tuota ankaraa mieltä, mutta se ei ole ainoa vaihtoehto. Elämänlaatu paranee, kun oppii hyväksymään itsensä. Olet oppinut elämässä paljon; voit oppia tätäkin.

Hei ap.

Olet havahtunut siihen, että haluat enemmän ottaa päätösvaltaa elämästäsi omiin käsiisi.  Kerrot työn olevan painostava ja ettet voi juurikaan vaikuttaa asioihin vaan singahtelet paikasta toiseen toisten ohjaamana.

Eri töissä on tietenkin eri verran autonomisuutta. Kuitenkin asioissa on myös yleensä tulkinnanvaraa.  Varpaillaan olo ei välttämättä johdu vain työtehtävistä, vaan omasta asennoitumisestasi. Mikä elämäntarinassasi kenties on tuttua sille? Oletko joutunut olemaan varpaillaan muulloiinkin, esim. lapsuudessasi? Mitä silloin pelkäät? Onko kyse esim. konfliktien pelosta? Etkö uskalla mahdollisen reaktion pelossa sanoa, miten itse kyseisessä tilanteessa ehdottaisit toimittavan?

Mielestäni ei kannata edes ajatella, miten jaksaa samaa seuraavat 30 vuotta. Sinulla on vaihtoehtoja. Muutokseen on aina mahdollisuus. Voit joko tutkistella omia reaktiotapojasi ja miettiä, miten voisit toimia toisin saadaksesi jälleen takaisin omaa vaikuttamismahdollisuuttasi asioihin, niin töissä kuin koko elämässä. Voisitko opetella sanomaan myös ei tai keskustelemaan vaihtoehdoista, vaikka se pelottaisikin? 

Jos työ kerta kaikkiaan ei sovi sinulle, voit myös miettiä opiskeluvaihtoehtoja muille aloille.

Alkuun voisit vaikka työterveydestä kysellä mahdollisuuksia esim. työpsykologin konsultaatioon. On tärkeä, että saisit kokemusta siitä, että voit osittain vaikuttaa omaan elämääsi. Kukaan ei ole täysin itsenäinen, kaikkiin meihin ihmisiin vaikuttaa myös muut asiat, perhe, työ jne. Mutta jokainen on kuitenkin vastuussa vain omasta elämästään. Kukaan ei viime kädessä voi ottaa käsiinsä sinun elämääsi, se on sinun -ihana ja vaikea- elämäntehtäväsi.

Miltä tämä kuulostaa?

Hei.

Kuulen, että tilanteesi on hankala. Olet selvästikin vastuullinen ihminen. 

Haastan sinut kuitenkin miettimään parisuhteen perusolemusta. Siihen kuuluu, että kaksi itsenäistä, erillistä, itsestään huolta pitävää ihmistä haluaa vapaaehtoisesti liittyä yhteen ja kantaa vastuuta suhteesta yhdessä. Parisuhde ei ole terapiasuhde tai huoltosuhde (toki voihan pitkässä liitossa käydä niin, että toinen esim. sairastuu siten, että suhde muuttuukin omaishoitosuhteeksi, mutta se on nyt eri asia). Kun ajattelet suhdettasi, niin tuntuuko sinusta, että olette tasaveroisia? Kertomasi perusteella vaikuttaa, että mies on vetäytynyt omasta vastuuntunnostaan ja sälyttänyt sinun kannettavaksesi paljon enemmän kuin kuuluisi. Mutta voitko sinä ottaa sellaista harteillesi? Sairastuminen ja masennus eivät tietenkään ole kenenkään omia valintoja, mutta se on, sitoutuuko hoitamaan itseään. Mielestäni parisuhteessa kumpikin on vastuussa oman terveydentilansa hoidosta ja elämänsä hoitamisesta muutenkin. Kun ajattelet omaa elämääsi, onko tämä suhde sellainen, jossa sinä voit hyvin, voitko elää itsenäisesti ja tulevatko sinun tarpeesi edes riittävn hyvin otetuksi huomioon?

Jos eroatte seurustelusta, eihän se tarkoita, ettet välittäisi hänestä.  Eihän teidän tarvitse katkaista välttämättä välejänne. On mahdollista myös säilyä kaverina. Mitä ajattelet kirjoittamastani?