KirkkoSisko

Hei ap.

Mietit omaan ulkonäköösi kohdistuvia hyväksymisen ja hylkäämisen teemoja. Mietit onko inhosi ulkonäköäsi kohtaan jollain lailla perusteltua.

Eräs elämän päätehtävistä on oppia hyväksymään itsensä sellaisena kuin on. Kuitenkin ihmisen minäkuva muovautuu pitkälti varhaisen vuorovaikutuksen pohjalta. Vauvana varauksetonta hyväksyntää saaneen ei tarvitse ehkä kamppailla hyväksyäkseen itsensä. Ulkonäkö on eräs minäkuvan osatekijä. 

Kuitenkin vielä aikuisenakin voi oppia hyväksymään itsensä. Sitäkään ei tarvitse tehdä yksin, vaikka se täytyykin tehdä itse. Moni hyötyy terapiasta tai muusta keskusteluavusta. Toisen ihmisen hyväksyvä ja armollinen kohtaaminen on jo omiaan auttamaan pois itsensä kovasta ja julmasta arvostelusta. 

Oletko miettinyt terapiaa omalla kohdallasi? Aavistelen, että haluaisit päästä pisteeseen, jossa näet itsesi kauniina, tärkeänä ja riittävänä. Mitä tarvitset, jotta siihen asti pääset?

Hei ap.

Kerrot kärsiväsi kavereiden puutteesta. Mietin, mitä mahtaa olla taustalla? Onko sinulla ollut ystäviä? Mitä niille suhteille tapahtui? Voisitko mahdollisesti vielä elvyttää kuihtuneet entiset ystävyyssuhteet ja soittaa vaikka samantein jollekulle ja pyytää jätskille, ihan arkisesti?

Tai onko taustalla esim. muutto vieraalle paikkakunnalle? Mikä olisi sellainen sinulle sopiva tapa tutustua muihin?

Usein tosi toimiva tapa on jonkinlainen vapaaehtoistyö/yhdessä toimimnen.  Paitsi että se on mielekästä itsessään, sitä kautta saa solmittua ihmissuhteita, kun toiminta yhdistää. Esim Ravintolapäivä on hyvä kansalaistoiminna tapa, voi ilmoitautua yhdeksi kerraksi mukaan auttelemaan; ties mitä siitä seuraakaan.

Monilla yhdistyksillä ja seurakunnilla on myös kaikenlaista toimintaa (vapaaehtoistyötä tai muuten vain), mihin voi osallistua.

Mikä olisi seuraava askel, jonka voisit ottaa, että ensi kesänä kirjoittelisit miten kivaa on käydä kavereitten kanssa jädellä ja miten yksinäisyys on alkanut helpottaa?

Ajattelen, että harvoin elämässä ihmissuhteet ovat niin selviä että toinen on ärsyttävä ja toinen vain 'uhri', toki niinkin voi olla. En näe oikeudenmukaisena ratkaisua, että ärsyttävän kaverin kanssa heti lakataan olemasta tai kannustetaan jättämään hänet yksin. Mielestäni paras olisi opettaa lapsia kommunikoimaan ja vuorovaikuttamaan kyseisissä ärsyttävissä tilanteissa. Esim. voit opettaa omaa lastasi kertomaan tunteistaan ilman 'reagointia' kuten vaikka, että hän kokee epäreiluna että kaveri mitätöi hänen voittonsa pelissä. 

Mielestäni kannattaa välttää jyrkkiä paha-hyvä -asetelmia etenkin lasten kaverisuhteissa ja ennemmin kehittää uusia, toimivia ratkaisumalleja.  Useimmiten kekseliäisyydellä leikeissä ja toiminnassa löydetään kivoja kompromissseja. Mietin sitäkin, että jos tällä kaverilla on jatkuva tarve pönkittää itseään, saako hän koskaan keneltäkään vilpitöntä hyvää palautetta. Voisiko oma lapsesi kokeilla esim. viikon ajan mahdollisimman usein kiittää kaveriaan ja kokeilla, muuttaako se vuorovaikutusta parempaan suuntaan? Esimerkiksi: OLipa kiva, kun tulit pyytämään mua pihalle. Tai Wau, osaat kivasti tehdä tolla pallolla, opetatko muakin jne.

Elämä on aika pitkälti ihmisuhdetaitojen harjoittelemista.

Hei ap.

Mulle tuli mieleen, että onko sinulla elämässä jokin vaihe, että koet turvattomuutta yleensäkin? Itse uskon vahvasti siihen, että ihminen on psykofyysinen kokonaisuus, ja jotain tuo tautien pelko sinulle kertoo.  

Tautien pelkoa ei paranneta sillä, että otetaan kokeita tms jatkuvasti, sillä vaikka yksi tauti suljetaan pois, mieli kehittelee uuden huolen. Ennemmin kannattaa tarkastella, mitä tuo huoli itsessään pitää sisällään ja miten huolestuneisuutta voisi hoitaa. 

Tarvittaessa voit hakea keskusteluapua esim. sairaanhoitajalta tai vaikkapa diakoniatyöntekijältä. Usein jo se auttaa, että tulee kuulluksi ja voi avautua huolistaan.

Toivottavasti en ilmaise itseäni millään lailla epäkohteliaasti, mutta minusta vaikuttaa, että te molemmat, sekä ystäväsi että sinä pelaatte "teeskentelemme, ettemme tiedä, mistä on oikeasti kyse" - peliä.

Hyvä uutinen on se, että pelin voi lopettaa ihan heti.

Kirjoittamastasi sain sen käsityksen, että toivoisit ystävyytenne olevan suoraa, avointa ja vilpitöntä.

Silloin peleistä kannattaa luopua ja ruveta suoraksi. Suora ihminen sanoo mitä tarkoittaa ja tarkoitta, mitä sanoo. Vaikka toista ei voi muuttaa, itseään voi.

Arvostan, ettet halua loukata ystävääsi. Mutta tällainen epäsuoruuskin loukkaa tavallaan ystävyyden ihannetta.  Puheeksi ottaminen ja suoruus on vaikeaa, etenkin ettei samalla tule olleeksi tyly ja haavoittava.

Kun seuraava 'mistähän saisin sen kirjan' -kommentti tulee, voitko sillä hetkellä sanoa: "Tajusinko oikein, että toivot sitä minulta, mutta sinun on vaikea pyytää.  Minun olisi helpompi olo, jos pyytäisit suoraan. Eikö sinullakin?"   Miltäs tämäntyyppinen avaus vaikuttaa, sopisiko se suuhusi?