KirkkoSisko

Hei ap

Monet ystävyyssuhteet ovat haasteellisia. Kirjoitat tuossa omaa kuvaustasi ystävästäsi, emme voi kuin arvailla, millaiseksi hän puolestaan kokee sekä itsensä, sinut että välisenne suhteen.

Muutama ajatus kuitenkin tuli mieleeni:

Ystävyys on aina vapaaehtoinen valinta. Jos jompi kumpi ei halua ylläpitää ystävyyttä, ei sitä voi väkisin toinen osapuoli yksin tehdä. Ystävyys on kuitenkin kaikessa epätäydellisyydessäänkin usein elämän arvokkaimpia asioita. Ystäväsi tuntee sinunkin historiasi jo 10 v takaa. Jos päätät lopettaa ystävyyden, se on myös sinulle menetys. 

Kun kerrot noista ikävistä tilanteista, joissa koet tulevasi ignooratuksi, miten silloin itse toimit? Miten olet toiminut ja miten voisit vastaisuudessa toimia? Onko sinulle luontevaa ja mahdollista jotenkin ilmaista että hei kuule, mä juuri puhuin tärkeästä asiasta, ei sitä voi ohittaa! Tai kertoa että tuntui pahalta, ja toivoisit, että... (esim. puhutaan tästä asiasta ensin ennen kuin siirrytään seuraavaan / tuntuu pahalta kuulla haukkuja itselleen merkittävästä ihmisestä tms). Jos et pysty ilmaisemaan näitä pettymyksen tunteita mitenkään vaan haudot sitä vain sisälläsi, on mahdollista, ettei ystäväsi edes tiedä, mitä häneltä oikeasti toivot (esim. enemmän myötätuntoa tai mukana elämistä) eikä näin ollen saa mahdollisuuttakaan korjata toimintaansa. Lisäksi puhumatta jätetyt asiat luovat välillenne etäisyyttä. 

Aina, kun jossain ihmissuhteessa asiat mättävät, kannattaa miettiä, miten voi itse muuttaa huonoksi käynyttä vuorovaikutusta. Hyvin usein se jo auttaa, että asia otetaan puheeksi ja ilmaistaan toiveiden, ei arvostelun kautta. Esimerkkinä: Toivoisin, että tulet kanssani hammaslääkäriin tuekseni, koska pelkään mennä yksin / Ei näin: Mikset ikinä tue mua missään.

Melkein kaikissa ihmissuhteissa on joitain säröjä. Mutta säröihin löytyy lähes aina jotain liimaa, jotain parannuskeinoja. Tärkein niistä on aito välittäminen ja lojaalius. 

Miltä tämä kuulostaa.

Hei ap.

Usein ihmismieli toimii niin, että kun parisuhteessa on vaille jäämisen tunnetta, alkaakin etsiä ratkaisua kolmannesta osapuolesta. Tällöin se ihastus ei ole  'itsenäinen' suhde, vaan se on ikään kuin kutsuttu paikkaamaan sen alkuperäisen suhteen läheisyysvajetta. Tällainen suhde aniharvoin voi toimia, vaikka ensimmäinen suhde päättyisikin.

Kävipä teille nykyisen kumppanisi kanssa mitä tahansa, kannustan käymään parisuhteen odotukset, toiveet, pettymykset jne nyt läpi. Ongelmista olisi helppo paeta uuteen ihastussuhteeseen, jolloin ongelmat hetkeksi peittyvät ihastumisen onneen (vähän niin kuin sanotaan, että velat muuttuvat saataviksi)  mutta ne tulevat kuitenkin eteen ennemmin tai myöhemmin. On oleellista, että oppii parisuhdetaitoja, kuten käsittelemään eteen tulevia ongelmia rakentavasti.   Vaikka eroaisitkin, on terveempää jatkaa eteenpäin jos on ensin prosessoinut nykyisen suhteen. Mutta todennäköisempää on, että voisitte aivan hyvin jatkaakin parina kumppanisi kanssa, kunhan puhutte itsestänne ja kuuntelette toisianne toiveiden ja tarpeiden suhteen. Jokainen suhde muuttuu ihastuksesta kumppanuudeksi ja silloin tarvitaan sitoutumista ja vuorovaikutustaitoja, kun ihastuminen ei enää ole kantava voima.

Moi ap.

Eroaminen on lähes aina vaikeaa, mutta erityisen vaikeaa se on, jos se tapahtuu puun takaa tai niin, ettei käsitä, mikä on vialla: tällöin toinen osapuoli on kenties pitkäänkin tehnyt eroprosessia mielessään, mutta pitänyt kumppaninsa niin etäällä siitä, että tilanne voi todella tulla yllätyksenä.

Jos mitenkään voitte, niin jutelkaa edes kerran siitä, missä kohtaa odotuksenne eivät yhdistyneet, missä kohtaa tuli pettymyksiä tai ristiriitoja.

Jos ette voi puhua tai puhuminen ei onnistu, et voi kuin hyväksyä tilanteen. Parisuhteessa oleminen on aina vapaaehtoinen sitoutuminen. Jos toinen osapuoli irtoaa tästä sitoutumisesta, ei parisuhdetta voi yksinkään jatkaa.

Tilannetta voi prosessoida myös yksin esim. perheasiain neuvottelukeskuksessa, seurakuntien sivuilta löytää yhteystiedot. . Moni kokee tärkeäksi vertaistuen eroryhmissä., joita voi myös kysellä em. paikasta. 

Tuon ikäinen lapsi on haastavassa vaiheessa, kun hän jo tajuaa oman voimansa seuraukset (eli esim. puremalla saa toisen itkemään). Silti ymmärrys ei tarkoita, että hän osaisi hallita itseään. Kaksivuotias tarvitsee vielä runsaasti toistoja siitä, miten tulee menetellä oikein.

Tutkimusten mukaan jäähypenkki ei auta lasta oppimaan uudenlaisia menettelytapoja. Se aiheuttaa vain häpeän ja eristyksen tunteen. Jäähypenkki taitaa olla aikuiselle 'helppo' keino päästä tilanteesta, mutta se ei toimi uuden oppimisen välineenä. 

Kerta toisensa jälkeen satuttaminen on lopetettava ja jaksettava toistaa, että esim. lelua ei oteta toisen kädestä. Kerta toisensa jälkeen on lasta kannustettava, kun hän toimii oikein tai jaksaa odottaa vuoroaan. Kerta toisensa jälkeen sanoitetaan tunteita: sinä olisit halunnut punaisen lapion, mutta se oli nyt siskolla. Nyt on siskon vuoro. Et voi ottaa sitä siskolta. Siskokaan ei saa ottaa sitä sinulta.

Tämä on rasittavaa, mutta sitä ei voi ohittaa, se on kasvatuksen ydinhetkiä.

Älä vertaile lapsia, se ei hyödytä. Käy läpi neuvolan kanssa lapsen kehitystä ja tilanteita. Tarvittaessa hae itsellesi purkautumispaikka keskusteluavun kautta.

Hei ap.

Aloitit kirjoituksesi otsikoimalla sen, että olet hätääntynyt omasta elämästäsi. Minusta tämä on isosti ilmaistu ja kertoo, että olet jollain sietorajalla, ja jonkin asian on muututtava.

Parisuhteessanne on erilaisia painolasteja. 

Eräs niistä on tuo työsuhteenne. Koska olet palkannut yritykseesi 'osaamattomaksi' kuvailemasi miehen, suhteenne muodostuu lähtökohtaisesti hierarkkiseksi. Koet pelastaneesi miehen hänen kyvyttömyydeltään hankkia muualta töitä. Voiko kuitenkin olla, että tämä kuvio estää miestäsi kasvamasta asiassa ja ottamasta vastuuta itse opiskella/työllistyä? Toisen 'varassa' oleminen vaarantaa suhdetta sinänsä.

Myös lapsen hankkiminen on suuri ja perustava asia, jossa parin pitäisi löytää yhteinen ratkaisu. Et vaikuta luottavan mieheesi isänä. Voiko tämänkaltaisen epäluottamuksen 'korvata' jollain muilla ominaisuuksilla, on kysymykseni. 

Voisin uskoa, että hyötyisitte parisuhdeammattilaisen vastaanotolla tilanteenne läpi käymisestä. Yksityisten pari- ja perheterapeuttien lisäksi apua voi hakea seurakuntien perheasiain neuvottelukeskuksista, jotka ovat maksuttomia, mutta jonne voi toki olla jonoa.