KirkkoSisko

Ap, koet varmasti pettymystä, kun ystävyytesi ei kestänytkään.

Ystävyys on suhde, jossa molempien pitäää kokea sekä saavansa että antavansa suunnilleen yhtä paljon. Ystävyys elää nimenomaan vastavuoroisuudesta. Jos suhde muuttuu siten, että enimmäkseen mennään toisen mukaan tai toinen tukee toista yksipuolisesti, koko ystävyys vaarantuu, ellei sitä osata ottaa rakentavasti puheeksi ja muuttaa tilannetta. Kaikenlaiset valtapelit syövät luottamusta ja tasapuolisuutta.

Usein ihminen kuitenkin kokee ystävyyden ja muidenkin ihmissuhteiden hankaluudet ja kariutumiset toisen osapuolen tekeminä virheinä. Niin joskus toki onkin, mutta useimmiten kannattaa uskaltaa myös kysyä itseltään: Miten itse olisin voinut toimia toisin, että tilanteen päätyminen tähän pisteeseen olisi voinut välttää?. Kirjoituksestasi minulle tuli mieleen, oletko pohtinut, että asioista olisi pitänyt aikanaan puhua avoimemmin: kertoa tunteistaan, jos toinen käyttäytyy vihaisen oloisesti, etsiä asiaan ratkaisua? Miten voisit rohkaista itseäsi jatkossa tulevissa ihmissuhteissa ottamaan myös tunneasiat ystävän kanssa puheeksi?

Aiotko vielä yrittää ylläpitää ystävyyttä? Se varmasti vaatisi rohkeutta puhua omista tunteistaan, siitä mikä on loukannut. Uskotko, että sellainen keskustelu rakentavassa ja kunnioittavassa hengessä olisi teille mahdollista? Voisiko se lähentää teitä ja olla sellainen steppi, joka kannattaa käydä läpi?

l

Hei ap.

Otat esille kipeän asian, kun perheessäsi vanhemmuus ei tunnukaan yhteiseltä ja lähentävältä vaan erottavalta asialta. Koet, että puolisosi ei ota vastuuta lapsen kanssa elämisestä vaan koet jääneesi yksin.

Kerrot myös, että olette käyneet ammattimaisessa keskusteluavussa, mutta ilmaiset pettymystä siihen.  Jatkuuko kuitenkin käyntinne siellä edelleen? Voitko seuraavalla kerralla ottaa puheeksi sen, että koet terapiakäyntien ja käytännön arjen välillä suuren eron? Jos tapaamisenne ovat jostain syystä jo päättyneet, voitko varata uusia aikoja. Mielestäni esille ottamasi asia on suuri ja on epätodennäköistä, että se korjautuisi itsestään, kun tilanne on jatkunut samankaltaisena jo vuosia.  Muutos on yleensä vaikeaa, koska ihminen luonnostaan liukuu totuttuihin malleihin ja siksi muutokseen täytyy molempien sitoutua

Joudut varmaan myös kiperästi kysymään itseltäsi, miten toimit, jos tarvitsemaasi muutosta ei tapahdukaan. Jos ja kun osoittautuu, että oinen osapuoli ei sitoudu samaan vanhemmuuteen ja perhe-elämän arvoihin kuin sinä, mitä siitä seuraa?

Toivon,että saatte keskusteluavussa vielä uusia näkökulmia ja tapoja löytää muutos.  Voimia ja viisautta!

Kun kumppani masentuu, se asettaa aina myös parisuhteeseen uusia kysymyksiä. Kuten esimerkiksi muiden muassa sen, miten säilytän roolini kumppanina enkä ryhdy hoitajaksi tai ala ottaa vastuuta toisen kuntoutumisesta ym.

Jutelkaa kumppanisi kanssa yhdessä siitä, että jos hän toivoo heräävänsä aikaisemmin, hän itse huolehtii herätyskellosta yms.  Toivottavasti kumppanillasi on keskusteluapua ja kontakti hoitavaan tahoon Hän voi siellä käydä myös läpi niitä asioita, miten päivärytmi yms kannattaa hoitaa.    

Toivon teille kumppanisi voinnin kohenemista ja itsellesi viisautta toimia läheisyyden ja erillisyyden maastoissa.

Hei ap.

Jos olet vakituisessa työssä, kannustan sinua ottamaan tämän keskusteluilmapiirin puheeksi ihan omana asianaan sekä esimiehen että vaikkapa työsuojelun kera.  Ihminen viettää työssä valtaosan valveillaoloajastaan ja siksi ei ole yhdentekevää, miten siellä kommunikaatio ja vuorovaikutus sujuu. On työnantajan velvollisuus huolehtia siitä, että työntekijöillä on riittävästi tietoa ja kykyä hoitaa työssä eteen tulevat asiat. Ei voida edellyttää sellaista, mihin ei ole perehdytetty tai mistä ei saa kysyä lisää ohjeita.  Kerroit, että olet aloittanut siellä hiljattain uutena. Uusien työntekijöiden etu voi ollakin se, että huomaavat vallitsevien käytäntöjen puutteet, joihin entiset työntekijät eivät ole jaksaneet / rohjenneet puuttua. Parhaimmillaan asiat muuttuvat, (kun ne otetaan puheeksi eikä vain alistuta) ja tästä hyötyy koko työyhteisö.  

Hei ap.

Murrosikä on kirjaimellisesti murrosta, ja se murtaa usein myös perheenjäsenten kommunikaatiossa ja ajanvietteessä aiemmin totuttuja tapoja.  Ennen niin hiljainen ja kiltti lapsi voikin ykskaks olla kaikkea kyseenalaistava rääväsuu. Tai avoin lörpöttelijä vetäytyy yksin huoneensa hiljaisuuteen.

Murrosiässä lapsi muuttuu hiljalleen aikuiseksi. Hän joutuu murtamaan tietyllä tavalla kaiken lapsena oppimansa ja luomaan niistä oman todellisuutensa. Tässä aallokossa usein keikkuu ja loiskuu koko perhe ja arki.  

Toivon, että voit ajatella vänkäämis-sanan sijasta myönteisempää sanaa: Lapsesi opettelee kyseenalaistamaan totuuksia ja etsii itseään ja omaa ajatteluaan, joka vielä odottaa monen mutkan takana. Lapsi etsii muutenkin itseään: millainen olen, kelpaanko, mitä haluan, tarvitsen jne. 

Jos itse etsit jotain tärkeää, vaikkapa avaimiasi tai puhelintasi eikä ne tahdo löytyä, saatat muuttua ehkä ärtyneeksi ja kärsimättömäksi. Tiedät kuitenkin suunnilleen mistä etsiä. Teini-ikäinen ei tiedä mistä etsiä itseään ja mitä tehdä, jos ei se alakaan löytyä. Tämän johdosta toivotan sinulle mahdollisimman pitkää pinnaa, kärsivällisyyttä ja motivoitumista siihen, että tämä on tärkeä vaihe (eikä vain jotain hukka-aikaa) lapsesi elämässä, joka aikanaan päättyy aikuisuuden alkamiseen.  Tsemppiä kaikille!