KirkkoSisko

Väkisin ei varmaan kannata olla ajattelematta. Voihan olla, että sinulla on nyt  vasta mahdollisuus työstää mielessäsi jotain asiaa, jota et ole tuolloin kyennyt ottamaan vastaan. Mutta sen sijaan kannattaa hakea juttukumppani, jonka kanssa voit käydä asioita turvallisesti ja luottamuksellisesti läpi. Yksin samaa ajatusta pyörittämällä ei saa siihen sitä toivoa ja valoa/lohtua jonka toisen ihmisen suhtautuminen voi tuoda.

Vaikken tiedä, mikä asiasi on, silti jotenkin aavistelen, että siihen liittyy sana hyväksyminen.

Menneet asiat tulee hyväksyä osaksi omaa elämäntarinaa, vaikka esim. jotkut teot eivät sinänsä olisikaan hyväksyttäviä. Tapahtunut on kuitenkin tosiasia, ja yksi raita elämäsi matossa. 

Tuleviin raitoihin voit jollain lailla vaikuttaa. Jo kudotut raidat, niiden kanssa sinun tulee tehdä sovinto. 

 

Hei ap.

Myös seurakuntasi diakoniatyöntekijän kanssa voi varata keskusteluajan. Diakoniatyön keskusteluapu on ammattitaitoista ja luottamuksellista. Varsinaista psykoterapiaa se ei kuitenkaan tarjoa.

Diakoniatyöntekijät ovat tottuneet suruun liittyvien asioiden läpikäymiseen. Siinä olisi yksi vaihtoehto huojentaa mieltäsi ja kentis saada rohkeutta uuden terapiahakemuksen tekemiseen.

Itse kannatan suoruutta. Tylyys on aivan eri asia kuin suoruus. En usko, että kaveruutta suojaa se, että toinen saa elätellä mielikuviaan ja tuleekin vasta sitten myöhemmin torjutuksi. 

Suora ihminen sanoo, mitä tarkoittaa ja tarkoittaa, mitä sanoo. Tämä sanominen sisältää myös toisen ihmisen kunnioituksen ja normaalit kohteliaisuussäännöt.

Itselleni tulee mieleen jotain tämäntapaista; "Sopisiko sinulle jutella. Mitä sinä ajattelet meidän ystävyydestämme? Itse ajattelen, että haluan olla vain kaveri. Jotta säilyisimme ystävinä, on rajattava aika tarkkaan ettei siihen tule romantiikkaa, koska siihen en tähtää"  

Kuulostaako tämä yhtään siltä, että voisit sanoa? Tai millaisin sanoin mieluiten itse ilmaisisit tilanteen?

Hei ap.

Minulle tuli mieleen, että sitoutumiskammo kohdallasi voisi johtua vähintään kahdesta eri asiasta (varmaan useammastakin)

1. Hylätyksi tulemisen pelko.

Monella ihmisellä se on sellainen peruskysymys joka estää aidon, emotionaalisen läheisyyden. Ei uskalla avata itseään kun pelkää, että toinen sitten jättääkin kun näkee millainen olen ihan oikeasti, aidoimmillaan. Tämän asian ratkaisemiseen ei ole varsinaista poppakonstia (kuten ei elämässä moneen muuhunkaan) mutta sen tiedostaminen, että tilanne riippuu omista peloista, voi jo olla vapauttava. Voit kysyä itseltäsi, eikö sittenkin ole parempi olla avoin ja päästää lähelle VAIKKA lopulta sattuisikin tulemaan hylätyksi kuin pitää kaikki ihmiset niin etäällä, että olet melkein kuin hillo tiukasti suljetussa lasipurkissa.

2. Riittämisen dilemma.

Mikä riittää? Mikä on tarpeeksi hyvä mies/suhde/tilanne? Olisiko nurkan takana sittenkin parempi ihminen, jäänkö jotain paitsi jos 'tyydyn' tähän, menetänkö seuraavan vielä mahtavamman tyypin?

Tämänkaltainen pohdiskelu on inhimillistä, mutta ahnetta. On satavarma, että jokaiseen valintaan sisältyy jonkun toisen  poisvalinta. Maailmassa on miljardeja ihmisiä ja koskaan ei voi olla varma että oma kumppani on se juuri paras. Mutta tähän auttaa määrätietoinen pysähtyminen ja sitoutuminen. Tässä suhteessa on riittävän hyvää. Jään tähän enkä enää aprikoi ja odota jotakuta toista. Tiedostan, että toisia hyviä tyyppejä on vaikka kuinka, mutta minä haluan rakentaa liittoni tämän kanssa.   Tai jos en voi sitoutua, vapautan meidät molemmat, en pidä 'varalla' paremman löytääkseni.

Kuulostiko tämä millään lailla sinulle osuvalta? Auttoiko eteenpäin.

Heippa. Viestisi oli lyhyt, mutta jotain tahdon sanoa.  Jos on itsemurha-ajatuksia ja toivottomuutta, silloin se on merkki siitä, että nimenomaan sinun pitää saada ulkopuolista tukea. Lääkäri on oikea osoite, hänen kanssaan voit miettiä erilaisia vaihtoehtoja, mikä tukee elämänhaluasi. 

Jos et saa tehtyä ajanvarausta, pyydä joku ystäväsi/omaisesti tueksesi soittaaksesi. Ystävät eivät voi ottaa vastuuta hoidostasi, mutta he voivat olla tsemppaamassa sen alkuun.