Käyttäjä23164

Vastenmielinen ja traumaattinen AU PAIR kokemus - varoitus sinulle joka harkitset

Huolellisesta valmistelusta huolimatta takana erittäin vastenmielinen ja traumaattinen au pari kokemus. Lähdin viettämään välivuotta opiskeluistani Britteihin, jossa minua piti odottaa mukava perhe. Toisin kävi. Ainoa positiivinen asia, olivat perheen kolme lasta, kaikki muu olikin yhtä nöyryyttämistä, ylenkatsomista, jopa vaaratilanteisiin saattamista.

Ennakkotietojen mukaan perhe asui "hyvien yhteyksien päässä rauhallisella alueella". Tosiasiassa talo sijaitsi kaukana kaikesta ja hyvät yhteydet olivat yksi epäluotettava bussivuoro, jota käyttääkseen piti kävellä kapeaa maantietä, jossa ei ollut kevyen liikenteen väylää. Kun bussilla ei päässyt mihinkään (se ei koskaan tullut), perhe lainasi pyörän, johon ei ollut mahdollista kiinnittää lamppua. Joskus kävelin tuota vaarallista väylää pilkkopimeässä pyörääni taluttaen, jotta pääsen edes joskus tapaamaan muita ikäisiäni.

Olin valtavan yksinäinen. Perheen ratkaisuehdotus oli, että "tutustu johonkin olla on auto" tai ''"katso vaikka tv:tä vapaa-ajalla". Olisin mielelläni käynyt uimassa, jumppatunnilla, lenkkeilemässä, mutta tällaiseen ei käytännössä ollut mitään mahdollisuutta - saati tavata ystäviä / tutustua kehenkään. Koin olleeni vaarassa aina pyöräillessäni vaarallisella autoväylällä, jossa autot lähes hipaisivat ohittaessaan.

Sain perheeltä paikallisen numeron ja kännykän, jolla kommunikoimme lasten asioista ja josta tavoitimme toisemme esim. työpäivien aikana. Soitin yksinäisyyttäni kerran päivässä jollekin ystävälle. Tämä aiheutti sen, että liittymäni suljettiin kertomatta asiasta minulle mitään. Puhelin vaan lakkasi toimimasta ja myöhemmin sain kuulla, että lasku oli liian suuri.

Perhe yritti kahdesti pimittää muutenkin pienestä viikkokorvauksesta. Jouduin "karhuamaan" unohtuneita puntia heiltä, mikä aiheutti närkästytä heissä. Kerran todistin tilannetta, jossa perheen äiti hakkasi puhelinta pöytään ja huusi "I can not cope!"

Sain juoda kahvia JOS sitä vanhemmilta jäi. Muutoinkin ruokailut olivat kiusallisia, sillä periaatteessa minulle kuului ateriat, mutta niistä huomauteltiin ja koin syömisestä syyllisyyttä. Tietyt ruuat olivat vain perheelle, minulle saatettiin tarjota jotain syötäväksi kelpaamatonta, kuten homeista leipää. (Jota en tietenkään syönyt.) Selvää oli, etteivät he olisi millään halunneet kustantaa aterioitani.

Mieti siis kaksi kertaa ennen kuin lähdet. Itse olin 6kk tilanteessa, jossa oli aika ajoin todella tukalaa.

Kiusatun tytön äiti teki rikosilmoituksen koko luokan oppilaista ja lasuthan siitä seuraa. Linkki

https://www.is.fi/kotimaa/art-2000009540867.html

Saitko juuri hänet kenet halusit?

Olen pohtinut tällaista, kun täällä tunnutaan paheksuvan kovasti sitä, jos joku joutuu parinvalinnassa tyytymään muuhun kuin ykkösvaihtoehtoon. Mun järjellä aika moni joutuu tyytymään, kaikki ei voi millään saada juuri sitä kumppania, jonka haluaa. Moni joutuu tyytymään johonkin muuhun.

Joten miten on: saitko sinä juuri sen kumppanin, jonka halusit? Vai oletko joutunut luopumaan elämäsi rakkaudesta? Tai eikö hän ollut kiinnostunut sinusta alunperinkään? Vai saitko, mutta myöhemmin kävi ilmi ettei se suurta rakkautta ollutkaan? Sana on vapaa!

Onkohan tämä mies kiinnostunut minusta jollain tavalla vai onko tämä vain mun omaa toiveajattelua?

Työpaikalla on eräs mies johon olen jonkin aikaa ollut vähän ihastunut. Ei nähdä siellä usein mutta nyt ihan vähän aikaa sitten meillä oli harvinaisesti yhteinen työvuoro. Hän vaikutti jotenkin ilahtuneelta nähdessään minut ja rupesi heti juttelemaan. Normaalisti hän ei puhu ainakaan minulle mitään ylimääräistä ja tällä sekä viime kerralla ollaan juteltu paljon enemmän kuin näiden kaikkien vuosien aikana yhteensä. Hän kysyi myös sainko nukuttua, enkä muista että hän olisi sellaista keneltäkään aiemmin kysellyt, toki enhän minä kaikkea ole näkemässä. Tuntuu kuin hän olisi ehkä välillä jopa pyrkinyt seuraani tarkoituksella, mutta tuo on luultavasti vain omaa toiveajattelua. Hän on aika hiljainen mies eikä paljoa juttele muille jos ei ole pakko. Työpaikalla on yleisesti tiedossa muiden parisuhdetilanteet, mutta hän ei välttämättä kuitenkaan ole varma olenko sinkku vai en (olen kyllä, tällainen ikisinkku), mutta tiedossani on että hänkin on sinkku ellei tilanne sitten ole äkkiseltään muuttunut.

En uskalla lähestyä häntä sen enempää, koska hän on minua reilusti vanhempi enkä usko että häntä edes kiinnostaa minun ikäiset naiset missään mielessä. Tai eipä sitä voi tietää. Hänen käytöksensä on siis selkeästi muuttunut, aiemmin ei ottanut juurikaan kontaktia ja nyt on muuttunut selvästi pirteämmäksi minun läsnäollessani ja ruvennut juttelemaan ja kyselemään minulta kaikkea. Mistähän tuo voi johtua vai elättelenkö vain turhia toiveita?

Muistisairaus vai mitä ihmettä?

Mies ilmoitti olevansa ostamassa autoa. Ei siinä mitään, mutta osti uuden auton pari kuukautta sitten ja otti siihen vielä kalliin kaupan oman vakuutuksen. Jotain häikkää on muistissa, mutta nyt epäilen, että eikö se muista ostaneensa uutta autoa vähän aikaa sitten. Jotain muutosta persoonalllisuudessakin ja juuri kaupassa riehui myyjälle asiasta, joka ei sen myyjän vika. Tosi aggressiiviseksi muuttuu ajoittain, vaikka aina ollut rauhallinen. Riehuu asioista, kun minä en muka muista oikein jotain ja juuri olen sanonut väärin, vaikka varmasti itse sanoin oikein. Siis perusasioita tyyliin "tiistaina on lääkäriaika lapsella" ja hänen mielestään sanoin juuri sen olevan perjantaina ja alkaa huutaa minulle miten minä sanoin väärin. Mitähän me syödään tänään totesi ja olin vähän aiemmin sanonut valmiina olevan makaronilaatikkoa. Miten ihmeessä aikuisen saa lääkäriin? 50v ikäinen.

Ikääntyvien vanhempien "elämän iltavilli" ja myöhemmät seuraukset jälkipolville.

Mulla on tuttavapiirissä monta ihmistä itseni lisäksi, joiden vanhemmat ovat eronneet yli 60-vuotiaina, esimerkiksi juuri eläkeiän kynnyksellä. On tullut menovaihetta ja koettu, että puoliso onkin estänyt elämästä ja toteuttamasta unelmia ja siinä on tullut ero.

Mitä siitä sitten seuraa aikuisten lasten näkökulmasta. Ensin täysin poissaolevat isovanhemmat, jotka surevat eroaan, haluavat tuoda lasten synttäreille vaihtuvia "tyttö- tai poikaystäviään", tarvitsevat takauksia ja lainaa kun asumisen asiat menevät uusiksi ja siitä aikanaan rakennetusta omakotitalosta ei saatukaan huippuhintaa, eivätkä jaksa olla mitenkään kiinnostuneita isovanhemmuudesta. Paitsi jouluna, jolloin tietysti tullaan aatoksi juuri hänen luo, eikä ainakaan exän.

Ja sitten alkaa tulla sairautta ja kremppaa. Ja huomataan, että yksin onkin hankalampi pärjätä. Ensin huoataan, että jostain syystä pappa ei saa millään mentyä optikolle yksin ja mummo saa sakot, kun auto on katsastamatta. Tästä alkaa alamäki, joka johtaa siihen, että jatkuva avuntarve on kahdessa eri osoitteessa yhden sijaan ja itsensä saisi monistaa, että aika riittäisi kaikkeen. Tai pelkästään niihin yksinäisyydestä johtuviin valituspuheluiden kuuntelemiseen, kun kukaan ei käy ja mikään ei huvita ja täällä yksin katsellaan kun pöly leijailee.

Sitä vaan, että mikä järki tässäkin. Eikö aikuiset ihmiset osaa ajatella tuossa kypsässä iässä yhtään huomista pidemmälle.