Käyttäjä10803
Seuratut keskustelut
Kommentit
Eiköhän se oikeasti ole niin, että jos isä on ollut normaali hyvä isä aiemmin, lapset kyllä haluavat olla yhteydessä, ja mitään äidin apua " isäsuhteen tukemiseen" ei tarvita.
Ja sitten jos sitä tarvitaan, niin homma on jo niin tuhoon tuomittu isän omien toimien puolesta, että ei siitä joka tapauksessa tule yhtään mitään.
Olen eronnut, exä ei ole kovin kummoinen isä, mutta koska hänen luonaan on mukava äitipuoli ja upeat isovanhemmat, on lapsilla hyvä olla, enkä puutu heidän toimiinsa mitenkään. En tue, mutta en myöskään hauku millään tavalla. Näin on hyvä.
Vierailija kirjoitti:
Lopettakaa jo se hienostelu, hifistely ja brändipelleily, ja antakaa tuntea mummonne edes itselleen tärkeäks.
Hirveää, miten julmia läheiset voi olla omille vanhuksilleen, varsinaisia ihmissusia. Todella vastenmielistä kuultavaa!
Höpö höpö. Mun äiti tekee tätä samaa mulle: kantaa kaikkea roinaa ja paskaa mulle tuvan täydeltä. Olen monta kertaa pyytänyt, että jos haluaa ilahduttaa, niin jättää vaikka 10 kertaa ostamatta kirppikseltä sen 20senttiä- 2e maksavan parittoman pitsiliinan, ja sitten ostaa joskus jonkun oikeasti kivan jutun yhdessä mun kanssa.
Arvaa uskooko?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen ainoa lapsi, nyt ikää 40. Vanhemmat tukivat ja antoivat aikaa, mutta vaativat myös että hoidan koulun kunnolla ja oman osuuteni kotihommista. Sain paljon, esimerkiksi kalliita harrastustarvikkeita ja pääsin reissaamaan ympäri maailmaa jo nuorena, mutta en kuitenkaan ollut pilalle lellitty, enkä saanut läheskään kaikkea mitä keksin haluta. Vanhemmat olivat myös melko tiukkoja, ei tullut kuulonkaan että olisin päässyt alaikäisenä kokeilemaan alkoholia kotibileisiin tjsp, mikä välillä ärsytti, etenkin kun ollut luonteeltani mikään rellestävä teinikapinallinen. Sain kaikkea tarpeeksi, joten se miten jotkut jakoivat jäätelöpakkausta millimetrin tarkasti tasan tai vaativat yhtä monta salmiakkikarkkia kuin muutkin vaikkeivät edes tykänneet siitä, oli minusta käsittämätöntä. En ole koskaan jaksanut niuhottaa jostain jäätelömillistä, saati ahnehtinut jotain mistäen oikeasti edes pidä vain koska jollain muullakin on. Ei ole koskaan ollut vaikea antaa muille omasta hyvästäni, joten se "ahne ainoa lapsi joka ei osaa ottaa muita huomioon" stereotypia ärsyttää vieläkin.
Kuljin paljon vanhempien mukana, ja tykkäsin esim. museoista, aikuisten seurasta yms. aiemmin kuin useimmat ikäiseni. En ole koskaan ollut se luokan suosituin, mutta kavereita oli minulle riittävästi. Lomilla seurana olivat pari läheisintä kaveria ja oman pihan lapset, lomamatkoille en edes kaivannut ketään mukaan. Kiusaamisyritykset jäiväh heikoiksi, ehkä osin siksi että pidin kiusaajia idiootteina luusereina - heille silmälaisini ja hyvät arvosanat tuntuivat olevan joku kynnyskysymys, joten käyttäkööt rahansa röökiin ja miettikööt mitä sillä kasalla vitosia todistuksessa tekee ilman kaltaiseni rillipään hikarin seuraa. EVVK. Seisoin usein enemmän kiusattujen ja siitä selvästi kärsivien tukena.
Viihdyn hyvin sekä yksin että seurassa. Minusta on kiva tavata uusia ihmisiä, tulen toimeen useimpien kanssa ja olen nopeasti löytänyt kavereita uusilta paikkakunnilta, työpaikoista ja maista. Kuitenkin voin olla kuukausiakin hyvin vähäisillä sosiaalisilla kontakteilla ihan tyytyväisenä, ja myös tarvitsen aikaa yksin jos joskus on paljon tapaamisia yms. En lapsena tajunnut miksi jotkut vaaitvat väen vängällä lomareissuille tai mökille jonkun kaverin mukaan, ja ihmettelin eivätkö he pärjää päivääkään "yksin". Ja mitä vanhempien vanhenemiseen tulee, niin yhden olen haudannut ja minulle oli pikemminkin helpotus kun ei tarvinnut riidellä kenenkään kanssa hoitoon, perintöön yms. liittyvissä asioissa.
Summa summarum, en ole koskaan kokenut ainokaisuutta huonona asiana. Lapsia itselläni on vain yksi eikä enempää tule, ja oma ainokainen on tyytyväinen tilanteeseen (joskus kun lihoin vähän, kysyi varovasti eihän meille ole tulossa vauvaa). On melko samanluonteinen kuin minä, joten aika odotettua.
Muuten kuin minun kynästäni, mutta omia lapsia halusin kuitenkin 2 pienellä ikäerolla, koska joskus lapsena tunsin itseni yksinäiseksi. Suoraan sanottuna mua ahdistaa omien lapsien päivittäinen nahistelu vaikka yleensä hyvissä väleissä ovatkin. Epäilen että ahdistuminen johtuu siitä etten itse ole tottunut riitelemään päivittäin jonkun kanssa ja siksi koen sen niin kuluttavaksi. Kun olen järkyttyneenä puhunut lasteni riitelystä muille, kaikki kuittaavat nahistelu normaalina. Kamalaa!
Jos lapsilla on ihan normaalit, hyvät ja tasavertaiset välit, niin se nahistelu on ihan normaalia sosiaalisuuteen kasvamista, eikä siitä jää lapsille huonoja muistoja tms, pikemminkin päin vastoin. Me esim. veljeni kanssa tapeltiin ja nahisteltiin pienenä hyvin paljon, mutta koska siihen ei liittynyt mitään oikeaa väkivaltaa ( oli vanhempien asettamat selkeät säännöt: ei puremista, raapimista, tukasta repimistä, sylkemistä tms. noloa ), niin siitä on vain ihan normaaleja muistoja.
Nykyään ollaan veljen kanssa todella läheisiä, ja se on ihan mahtavaa. Ollaan siis 40+ ikäisiä molemmat, ja vietetään paljon aikaa yhdessä. Mulla on perhe, veljellä puoliso mutta ei lapsia. Jos veljeä ei olisi, en ehkä sellaista kaipaisi, mutta maailman onnellisin olen, että mulla veli on. Vaikka lapsena tapeltiin.
Vierailija kirjoitti:
Miten ihmeessä se sisarus vaikuttaa siihen, että ei saa ikäisiään kavereita? Ei sisarukset yleensä samalla luokalla ole, jos edes koulussa samaan aikaan. Sisaruksilla on omat kaverinsa, jos ikäeroa alkaa olla vähänkin.
Olen ollut todella mustasukkainen, alati riidoissa ja erittäin haluton jakamaan omastani, kaikkein viimeisenä siskoni kanssa, joka piti minusta Ian yhtä vähän kuin minä hänestä. Kilpailu vanhempien huomiosta ja hyväksynnästä oli jatkuvaa. Emme nyt aikuisena ole missään tekemisissä.
Oma lapseni on ainoa ja tulee pysymään ainoana. Sosiaalisesti rohkea, epäitsekäs ja liiankin antelias lapsi. Luulen, että siihen vaikuttaa se, ettei hänen ole koskaan tarvinnut kilpailla resursseista, hyväksynnästä tai huomiosta. Sisarusten välillä voi olla mahtava suhde, tai se se voi olla todellakin jotain muuta.
Näissä viesteissä aina huokuu se ajatus, että se olisi ihan " herran haltuun" millainen suhde sisarusten välille syntyy. Ei se niin ole.
Kyllä iso osa kasvatusta on myös sisaruussuhteiden tukeminen. Siihen todellakin voi vaikuttaa tuleeko lapsille läheinen vai etäinen suhde keskenään.
TÄMÄ!!!! Tuhat kertaa tämä!!!
Mä en lapsena mitään niin vihannut, kuin sitä että joku lässytti mulle kuinka paljon mun vanhemmat mua rakastaa ja jaadi jaadi jaa. Ihan sama vaikka olisivat rakastaneet maailman eniten, kun käytös mua kohtaan oli kusipäistä ja mielivaltaista ja käytännössä vielä jouduin molempien hylkäämäksi eron jälkeen.
Olen myös ollut tosi vihainen kaverilleni, joka pitkään just harrasti tätä " isän tukemista" eron jälkeen. Isä kohteli lapsiaan todella mulkusti, ja kaveri sitten puhui ne teot lapsille mustista valkoisiksi. EI ihme että lapset alkoivat oireilla aika pahasti, kun kukaan aikuinen ei ollut aidosti heidän puolellaan, vaan sekin joka muuten oli ok käytännössä puolusteli kusipää-isän tempauksia.
ja kuten yleensä: tässäkään tapauksessa tuosta " isän tukemisesta" ei ollut mitään apua, vaan hullummaksi meni vaan homma koko ajan, kunnes kaveri irtisanoutui kokonaan kaikesta yhteistyöstä, eikä suostu kommunikoimaankaan enää kuin viestein. Aiemmin sai osakseen kaiken maailman raivokohtauksia ja henk. koht, hyökkäyksiä milloin mistäkin.
Mutta myös hän on todennut, että ei lastensuojelussa oikeasti ketään kiinnosta se lapsi, vaan isä, joka vetää omaa narsistista draamaansa on kaiken keskiössä, ja kaikkien pitäisi keskittyä tuota niin kovin rakastavaa mutta uupunutta isää loputtomasti tukemaan...