Käyttäjä10803
Seuratut keskustelut
Kommentit
Vierailija kirjoitti:
Lapselle, lapsen sanomisille ja tekemisille, ei saa koskaan nauraa.
Vautsi vau, onneksi en kasvanut sinun lähelläsi. Olisi ollut aika jäätävä meno. Niin ja entäs jos lapsi kertoo vitsin? Saako edes silloin nauraa?
Vierailija kirjoitti:
Muistan kyllä.
Ihan ensimmäisiä muistikuvia mitä voi muistaa joskus 3 v. Olin aamuvirkku lapsi ja huhuilin äidille mökin makuukamariin aamukuudelta "äiti keitä puuroa, äiti keitä puuroa".
Äiti huokaisi, ettei jaksa olla äiti.
Kokeilin uudestaan "nainen keitä puuroa!".
En ymmärtänyt yhtään syytä naurulle, puuron nälkä on vakava asia.
Siis voi apua, tämähän nyt oikeasti on tosi hauska juttu. Ihanko oikeasti joku tällaista vatvoo vielä aikuisenakin?
Mä ymmärrän kyllä että lapsista ei laiteta noloja kuvia tai oikeasti jotenkin noloja juttuja, mutta tällainenkin?
Ehkä sitä tosiaan on lapsena hyvä myös oppia, että kaikki ei ole niin hiton vakavaa. Mutta toki tilanteessa vaikuttaa se, miten aikuiset asialle nauraa, ja otetaanko lapsi siihen tilanteeseen mukaan, vai jääkö oikeasti ulkopuoliseksi.
Vierailija kirjoitti:
Olen tällä palstalla saanut lukea useampaankin otteeseen ihmettelyä missä kaikki kunnon miehet ovat, ja miksi niin moni mies syrjäytyy. Siksi päätinkin kertoa nyt oman tarinani...luulen etten ole mitenkään harvinaislaatuinen tapaus maassamme.
Olen aina ollut kunnon mies. Peruskoulu ysin keskiarvolla, ja siitä hyvään lukioon. Lukion jälkeen armeijaan, ja siitä duunin kautta jatko-opintoihin.
Aina kuitenkin oli niin, että tyttöystävän saaminen oli mahdoton tehtävä. Vastakkainen sukupuoli kiinnostui vain niistä "pahoista pojista". Ei riittäneet hyvät tavat, kohtelias lähestyminen, yhteiset kiinnostuksen kohteet, rauhallinen ja mukava luonne, 185cm pituuteni, ei se että olin treenannut itseni todella vaikuttavaan fyysiseen kuntoon.
En nimittäin ole kovin puhelias tai ulospäin suuntautunut, ja nuorempama olin vielä ujo.
Heikko naismenestys johti siihen, että pikku hiljaa pyrkimys kohti "normaalia" elämää ja sen tyypillisiä tavoitteita alkoi hiipua.
Miksi hakata päätään seinään vuosi toisensa jälkeen, koskaan saavuttamatta unelmaansa?
Olen herkkä romantikko, ja haaveet tyttöystävästä ovat olleet vahvasti mielessäni jo 13-vuotiaasta asti.Aloin syrjäytyä opiskelu -ja työmaailmasta noin 23-24 vuotiaana. Kurssit vähenivät, ja tapasivat jäädä kesken, koska mielenkiintoa vain ei ollut.
Olin menettänyt draivini mennä asian suhteen. Päivät ja yötkin menivät tietokoneella, harrastuksissa, treenaten ja kavereiden kanssa hengaillessa.Nykypäivänä olen 33-vuotias pitkäaikaistyötön, eivätkä työllistymismahdollisuuteni kovin valoisilta näytä.
Vaikka olen työelämästä syrjäytynyt, niin kaikella muulla tavalla olen edelleen se kunnon mies, joka olin silloin aikaisemminkin.En ole sosiaalisesti syrjäytynyt, enkä ole ajautunut mihinkään riippuvuuksiin. Urheilen edelleen ja minulla on hyviä ystäviä, joita tapaan aina kun mahdollista. Minulla on harrastus josta tienaan lisärahaa tukien päälle noin 400-600e/kk.
Olen mukana yhteiskuntaa erittäin paljon hyödyttävässä vapaaehtoistyössä.Työelämästä syrjäytyminen kuitenkin johtaa väistämättä parisuhdemarkkinoiltakin syrjäytymiseen...Parisuhdetta hakeville naisille en ole enää kunnon miehen kirjoissa, sillä en kykene tarjoamaan riittävästi resursseja.
Tulen loistavasti toimeen tuilla + lisäansioillani, mutta tämä perustuu siihen että asun yksin. Virallinen avoliitto naisen kanssa vaikuttaisi taloudelliseen tilanteeseeni radikaalisti.
Jos kaikki olisi mennyt toisin, niin ehkä tässä iässä minullekin olisi löytynyt sopiva nainen. Tai sitten ei...kuka tietää?
Tässä elämässä asiat menivät näin.M33
Mä en ymmärrä miten ihmiset jotka periaatteessa vaikuttavat ihan järkeviltä yksilöiltä, sortuvat tällaiseen älylliseen epärehellisyyteen, eivätkä millään tunnu ymmärtävän sitä itse.
LÄhdetään nyt sitten vaikka tästä liikkeelle: Väitätkö sinä aloittaja ihan tosissaan, että kunnon miehillä ei ole puolisoita? Kun katsot ympärillesi, naapurustoosi, sukuusi, ystäväpiiriisi, harrastuskavereihisi, että siellä on kaikki kunnon miehet yksin, ja vain sikailijoilla on niitä ihania tavallisia naisia puolisoina?
Voisitko mitenkään MITENKÄÄN nyt ymmärtää, että vika ei ole naisissa ylipäätään, vaan sinussa? Sinun naismaussasi? Jostain syystä sinä olet yrittänyt koko ajan päästä vääränlaisten naisten juttusille, ja ohittanut aivan varmasti ison joukon naisia, jotka olisivat olleet sinusta kiinnostuneita?
Miten tämä voi olla päivästä toiseen aina yhtä hankalaa ihmisille ymmärtää?
Ja hei, minäkin olen yksin. Siksi koska mua kiinnostelee sellaiset miehet, jotka ei kiinnostu minusta. Sellaista se on. Vika ei ole niissä miehissä, vaan ihan minussa itsessäni.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mun tyttäret on jo aika isoja, nuorempikin 12 v. Juuri suunnitellaan yhteisiä ulkomaanmatkoja. Ja pakko myöntää, että matkustan heidän kanssaa mieluummin kuin kavereideni kanssa.
Ihmetyttää velojen jutussa aina se, että lapset nähdään melkein pelkästään vain rasitteena, kiljuvina pikkulapsina kapuassa jne. Kokevatko nämä velat itse olevansa rasite omille vanhemmilleen? Vielä aikuisenakin?
Oli minunkin lapsillani uhmaikä aikanaan mutta mitä ihmettä ne pari huutokohtausta kaupassa merkitsevät kokonaisuuteen nähden?
Sinulle tuo ehkä kelpaa, mutta älä omien mieltymystesi perusteella oleta, että kaikki valitsisivat samoin. Esimerkiksi minä en tee lapsia ja ala sen vuoksi maksamaan matkoista ylimääräistä, hommaamaan ja maksamaan ylimääräisiä passeja, kuuntelemaan itkua ja kiljuntaa matkalla (siinähän menee omakin matka silloin pilalle), enkä valitsemaan matkakohdetta sen perusteella että "mikäköhän nyt olisi lapsiystävällinen kohde". Maksan vain ja ainoastaan oman matkani ja passini ja valitsen matkakohteen sen mukaan, mikä itseäni kiinnostaa ja matkaseuraksi voin ottaa mukaan toisen aikuisen tai toisia aikuisia, jotka osaavat itse huolehtia itsestään ja joita ei tarvitse raahata perässä. Ymmärrätkö?
Alapeukuttajia mahtaa v**uttaa, kun joutuvat maksamaan matkastaan lapsettomia enemmän ja saavat silti reissustaan irti selvästi lapsettomia vähemmän, kun kuvaan astuu esim. rajoitukset sen osalta, että pitää ottaa huomioon, onko matkakohde lapsiystävällinen.
Ei.
Mä ainakin matkustelen samoin kuin ennen lapsia. Yöelämässä en juuri käy mutta aikuistuttuani kiinnostus lopahti siihen ennen lapsia jo.
Mikä sitten on "lapsiystävällinen". Ainakin Barcelona. Madrid. Lissabon. Niissä käydään joka vuosi.No entäs nämä? Lähdetään haisafarille Etelä-Afrikkaan, voi päästä häkkisukeltamaan ja päästä sieltä katsomaan valkohaita lähietäisyydeltä? Entäs se, että mennään aavikoille hiekkasurffaamaan dyynejä alas 80 kilometrin tuntinopeudella? Tai että lähdetään Laosiin tai Myanmariin luoliin katsomaan ruokalautasen kokoisia hämähäkkejä? Tuossa muutama esimerkki, mutta listaa voisi jatkaa vielä vaikka kuinka pitkälle.
Niin, onnistuuko nuokin nätisti lasten kanssa, siis ihan yhtä nätisti kuin lapsettomana tai toisten aikuisten kanssa? Ja yhtä edullisesti?
Haisafari ei ole kiinnostanut, mutta en keksi miksi se ei onnistuisi? Ymmärtääköhän nämä lapsista vouhkaavat ikinä, että toisin kuin esim. koira tai kissa, lapsi kasvaa ja kehittyy koko ajan. Joo, vauvan kanssa ei ehkä haisafarille, mutta mun lapsia ( 3 kpl) on ollut Afrikassa safareilla yksi 1v4kk iässä ( etelä-Afrikka ja Mosambik, ja toinen 2v8kk iässä ( kenia) ja tästä siis isompina olleet myös.
Ei kiinnosta myöskään hiekkasurffaus tai jättihämähäkit, joten voisin jäädä veke siksi aikaa jos puolisoani nämä kiinnostaisi.
Kukaan ei varmaan väitä että lasten kanssa matkustaminen ei maksaisi enemmän kuin ilman?
NOrmaaliälyinen ihminen osaa kyllä ajatella, että itselleen ( ja muille) voi nauraa monella tavalla. Ei kaikki nauraminen ole häpäisemistarkoituksessa tehtyä, vaan oikeasti hassuille jutuille voi nauraa ihan hyväntahtoisestikin. Sinulle se kuitenkin lienee mahdoton ajatus? Mitähän se kertoo sinusta?