Kaffebulla

Miksi suhteiden pitäisi kestää? Saako siitä kirkkaamman kruunun, jos on ikävässä parisuhteessa pallo jalassa hampaita kiristellen? En ole koskaan ymmärtänyt tätä ajattelutapaa.

Parisuhde on positiivinen asia, ei rangaistus. Jos ei tunnu enää hyvältä olla parisuhteessa, aina voi lähteä. Jokainen saa elää elämänsä juuri kuten itse tykkää.

Vierailija kirjoitti:

Aktiivimallin tavoite oli leikkaaminen eikä mikään muu. Tuo artikkeli valehtelee.

Totta kai kulujen leikkaaminen oli tavoite, mikä muu sen olisi pitänyt olla?

Mutta kun siinä tavoitteessa ei edes onnistuttu.

Aivan perseestä nämä aktivointitoimet ja tulevat yhteiskunnalle kalliiksi. Kurssittajat tienaavat rahaa, ei tuosta kukaan muu hyödy. Leikattu työttömyysturva haetaan sitten toimeentulotuesta. Hirveästi lisää paperia Kelalle pyöriteltäväksi.

Koko toimeentulotuki pitäisi lakkauttaa, sillä saataisiin oikeasti säästöjä aikaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Laittakaa silmät kiinni, nyt tulee jotain aivan pöyristyttävää. Olen siis mies, ja aloitin nettideittaileen noin parin vuoden sinkkuilun jälkeen, kun erosin pitkästä parisuhteesta. Tai no, parisuhdetta ei ollut enää moneen vuoteen ennen eroa.

Anyway, kävi hyvä pöhinä netissä ja treffasin ensimmäisen naisen. Into piukeena siis treffeille kun esitiedot oli ihan hyvät. No vastassa oli jotain ihan muuta, kuin mitä odottaa saattoi. Eipä mitään, uutta matoa koukkuun ja toisille treffeille. Tämäkin nainen vaikutti speksien mukaan olevan vallan mainio. Jälleen vesiperä. Kohteliaasti vedin treffit loppuun ja sanoin kiitos, ei kiitos.

Kolmansia treffejä aloin virittelemään, mutta nyt juteltiin useampi viikko ennen tapaamista, jotain varmistelua se varmaan oli. Katsoppas, treffit meni hyvin mutta joku juttu edelleen ei vaan natsannut.

Neljäs nettideitti, viestiteltiin/soiteltiin varmaan kuukausi ennen kuin tavattiin. Nyt olin päättänyt että tämän minä haluan, ja aivan sama minkälainen (oikea ulkoinen habitus) leidi sieltä vastaan tulee. Päätin että minusta tämä ei enää ole kiinni. Hyvin meni treffit. Nainen oli näöltään tavallinen, vähän hassu, sekä oli elämän tuomaa patinaa kurveissa ja kaikenlaista muuta mitä tähän (44v) ikään nyt saattaa kaikille tulla.

Alettiiin tapaileen ja nyt sitten vuosi ollaan seurusteltu. Aivan loistava, fiksu tyyppi, ja seksi paranee joka kerralta. On mukavat lapset, eikä ole naisen tarvinnut minun lompakkoa kysellä, on siis hyvä työ ja varsin varakas (en ole minäkään tyhjätasku). Olen todella tyytyväinen että tyydyin, koska sain varmasti parhaan. Tunnen että hänen kanssaan menen päätyyn saakka.

Miksi tuossa olisi mitään pöyristyttävää, onnea suhteesta. :) Se, että et tarvitse ihastumista suhteen aloittamiseen, on suuri etu. Itse vain ahdistuisin niin ei toimi. Olen vähän kateellinen, pakko myöntää. 

ap

!

Ei kiesus. Nuorempana olisin ollut varma, että trollailet, mutta nyt on ikävä kyllä tietoa siitä, mihin äärimmäisyyksiin naiset menee vastuunpakoilussa. Kun "asiat vaan tapahtuu".

Huh huh.

Olen eri, mutta mikä tuossakin kirjoituksessa nyt oli niin järkyttävää? Kaikki ihmiset eivät kykene järkisuhteeseen vaikka kuinka haluaisivat. Esimerkiksi itseltäni puuttuu kyky suhtautua seksiin neutraalisti. Ihastuksen kohteen kanssa seksi ja kosketus on ihanaa, ilman ihastumista ajatuskin kuvottaa. Mitään sellaista "ihan ok" -vaihtoehtoa ei siinä välissä ole. Silloin on pakko etsiä kumppania, johon pystyy aidosti ihastumaan.

Hyvä pointti. Itsellenikin seksuaalinen kemia on ihan must. Rakastan seksiä, ja seksin pitää olla hyvää. En todellakaan tuhlaisi omaa seksuaalisuuttani pakottamalla itseäni seksiin ihmisen kanssa, joka ei herätä mitään himoja. Koko touhu alkaisi vain kuvottaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

mutta mitä yhteistä lopulta on esimerkiksi niukin naukin peruskoulusta selviytyneellä lähihoitajalla ja yrityskauppoihin erikoistuneella lakimiehellä lopulta on?

Toihan on tosi hyvä pari. Toinen keskittyy perheeseen, toinen töihin. Uraihminen saa kiksit siitä, jos kumppani arvostaa omaa menestystä, ja elämä on ihanaa, kun toinen hoitaa päiväkotirumban ja ruuan pöytään. Perhekeskeinen ihminen arvostaa rahaa, jota uraihminen tuo. Moni mies tajuaa tämän; naispuoliset hoitajat ovat usein naimisissa.

No, ihmisten käsitykset hyvästä parisuhteesta ja odotukset kumppania kohtaan toki vaihtelevat. Jos nyt todella puhutaan kuitenkin "nipin napin peruskoulusta selvinneestä" eli ei-niin-välkystä naisesta ja korkeasti koulutettu, älykäs mies ottaa hänet puolisokseen, niin itselleni kyllä tulee mielikuva aika vanhoillisesta, epätasa-arvoisestakin suhteesta, jossa henkisellä tasolla kohtaamisella ei ole miehelle niin väliä. Mielikuva voi olla väärä ja mitäpä se ulkopuoliselle kuuluukaan. Itse kuitenkin haluan kyetä myös keskustelemaan laajasti ja samalla tasolla kumppanin kanssa.

Tällaisia pareja kuitenkin on, ja he ovat tyytyväisiä. Ilmeisesti keskustelevat samalla tasolla. En ymmärrä, mitä epätasa-arvoista tässä on. Kumppanuus voi olla tasa-arvoinen, vaikka toinen keskittyy enemmän kotiin ja toinen enemmän työhön.

Harvempi mies valitsee kumppania kriteerillä, että täytyy olla saman alan koulutus, jotta voi puhua työstään kotona. Uranainen voisi ennakkoluulottomasti kokeilla samaa. Katsoa, kohtaavatko kemiat ja arvot ilman tutkintopaperia.

Itse ajattelen juuri näin. Miehellä on amistutkinto, itse olen akateeminen. En missään nimessä haluaisi puhua työasioista kotona, koska en halua tuoda töitä kotiin. Omassa miehessäni on nimenomaan virkistävää se, että hän on niin erilainen. Olemme kiinnostuneet aivan eri asioista, ja minusta se on ihanaa. Sovimme loistavasti yhteen.

Hän on työelämässä paljon menestyneempi ja paremmin tienaava kuin minä, by the way. Eli ei se koulutus välttämättä mitään takaa...

Itsellä ei ollut mitään rimaa miehille, minä kun nimenomaan olisin halunnut olla vapaa. Tavattuani mieheni totesin, että en kuitenkaan voi elää ilman häntä. Vaikeaa oli alussa taipua parisuhteeseen, kun oikeastaan en olisi halunnut seurustella lainkaan. Mieheni kanssa kuitenkin halusin. Jos eroaisimme tai jäisin leskeksi, en missään tapauksessa haluaisi uutta suhdetta. Viihdyn sinkkuna paremmin. Miestäni rakastan kuitenkin niin paljon, että se voittaa jopa vapaudenkaipuuni.

Uskon ison osan sinkuista tuntevan ihan samoin. Eli että on todella ok olla yksin, mutta jos joku tajunnan räjäyttävä ihminen tulisi vastaan, suhde ei ole poissuljettu.

Itse suhtautuisin todella epäluuloisesti näihin "epätoivoisiin" ja "tyytyjiin", jotka yrittävät löytää vaan jonkun hinnalla millä hyvänsä, koska eivät kestä olla yksin. Olisi kamalaa olla täyttämässä jotain pohjatonta mustaa aukkoa toiselle, saati olla joku, johon toinen vain "tyytyy" kun ei ole saanut parempaakaan.

Kyllä ihmisen pitää olla ensin itse tyytyväinen omaan elämäänsä, ja vasta sitten on annettavaa parisuhteelle. Yksinäiset ihmiset on aina olleet mulle turn-off, sekä parisuhdemielessä että ystävinä. Ei heillä ole paljoakaan annettavaa toisille.