Hongatar

Nuunulainen kirjoitti:

Onko täällä enää ketään? Toivoisin vertaistukea ensimmäisessä raskaudessa keskenmenon kokeneilta. Olin itse aiemmin tuolla vauva vuodelle 2020-2021 ryhmässä ja jos joku on sitä

seurannut niin ehkä tietääkin, että sain maaliskuussa myöhäisen keskenmenon rv22.

Käytännössä vauvassa ei ollut/ei löytynyt missään vaiheessa mitään vikaa ja oli hengissä loppumetreille asti mutta jostain syystä itselläni alkoi supistukset ennenaikaisesti mikä johti ennenaikaiseen synnytykseen eikä pienelle tietenkään noilla viikoilla ollut tehtävissä mitään. 💔

Koska kaikki oli ollut siihen asti kuitenkin ns hyvin niin tapahtunut tuli shokkina ja siitä toipuminen on vielä pahasti kesken. Olen tämän reilun kuukauden aikana käynyt läpi kaikki mahdolliset negatiiviset tunteet mitä vaan voi käydä: suru, viha, pettymys, kateus, katkeruus jne jne. Pieniä toivon pilkahduksia on ollut näkyvissä mutta kovin vaikeaa eteenpäin meneminen tuntuu olevan ja edelleen itku saattaa tulla helposti ja arkeen ja töihin palaaminen on ollut vaikeaa.

Kaipaisinkin vertaistukea erityisesti ensiraskaudessa keskenmenon kokeneilta, varsinkin jos joku muukin on kokenut näin myöhäisen keskenmenon ilman ennakoivia ennusmerkkejä siitä mitä tulee tapahtuvan. Toki myös kaikilta muiltakin (ensi- tai myöhemmissäkin raskauksissa) keskenmenon kokeneilta.

Miten päästä eteenpäin? Mitkä keinot auttoivat teitä pääsemään kiinni ilon ja onnen tunteisiin? Miten uskalsitte yrittää uudelleen raskautta?

Itselläni ikää alkaa olla kohta 40v niin se tekee asiasta vielä vaikeamman käsitellä. Kun pelkää että jäikö tämä ainoaksi raskaudeksi (tosin oli ihan luomu sellainen) ja ainoaksi (enkeli-) lapseksi.

Miten käsitellä ne tunteet ja pelot että jää lapsettomaksi? Mitä jos ei tule enää raskaaksi? Tai tulee mutta sekin päätyy keskenmenoon?

Toive omasta biologisesta lapsesta on todella suuri mutta ikä alkaa tulla vastaan... 😔

Kaikki keskustelu ja kokemukset ja vinkit olisi tervetulleita!

  Voimia menetyksesi keskelle <3 Oma km tapahtui varhain, viikolla 7 ja tuntui tosi pahalta, en osaa edes kuvitella kuinka raskasta menetys olisi noin pitkällä.. Olet jo kerran tullut luomusti raskaaksi, joten toivoa on!

  Kuulostaa ehkä kliseeltä, mutta positiivisella ajattelulla on merkitystä, ja meinaan sitä ettet suotta pelkäisi lapsettomaksi jäämistä tai uutta km:a, sillä täydelliseen onnistumiseen on samat prosentit ;) Ja on muitakin keinoja tulla vanhemmaksi, kuin biologinen vanhemmuus (adoptio, sijaisvanhemmuus). Pidätkö adoptiota tai sijaisvanhemmuutta sopivina vaihtoehtoina? Itse opettelin olemaan onnellinen siitä että sain edes hetken kokea raskauden tuntemuksia, että sain edes sen hetken. Mulla meni varmaan kuukausi ettei mikään tuntunut miltään, mutta asteittain mieli parani. Otin yhteyttä neuvolaan ja sain keskusteluapua ja itseasiassa kehoituksen tulla tälle sivustolle jakamaan tunteitani, sillä emme ole yksin näiden kokemusten kanssa, vaikka saattaisi tuntua siltä. Aloitettiin uudelleen yrittäminen noin kuukauden jälkeen kun pahin suruaika oli ohi. 

  Miten voit nyt kun on kulunut muutama viikko?

Käyttäjä5148 kirjoitti:

Hei !

Täällä 31v, vauvasta olen jo pitkään haaveillut, mutta ihan tosissaan ollut valmis ryhtymään hommiin ainakin kaksi vuotta ! Vuosi sitten mieheni ilmoitti, että vauva ei olisi hänestä ihan kaukainen ajatus, mutta hän ei tosin halua sitä "yrittämällä yrittää", tai ainakaan stressata asiasta. 

Minä taas olen asiasta stressannut jo aika paljon, tai ainakin kyynelehtinyt monta kertaa kun menkat alkaneet. Nyt on siis vuosi mennyt siitä kun molemmat ovat sanoneet olevansa valmiita. Minulle rennosti ottaminen on selkeästi vaikeampaa, ehkä johtuu siitä, että naisena tunnen ja elän kiertoni ja tunnen hyvin mitä kropassani tapahtuu. En tiedä olemmeko tarpeeksi yhdynnässä (yleensä kerran viikossa) , ovulaation paikkeilla kuitenkin aina yritän rohkaista miestäni puuhiin, vaikka tavallaan haluaisin, että kaikki tapahtuu ihan luonnostaan. Mun tunteet siis pyörii vuoristorataa ja minun pitää todella paljon itselleni vakuuttaa, että kyllä mekin joskus vauva saadaan. Ja pari kertaa olen ihan kunnolla purskahtanut itkuun mieheni edessä ja hän kyllä tukee ja ymmärtää, mutta en tietenkään halua, että häntä alkaa ahdistamaan tai stressaamaan asia.  En haluaisi mihinkään tutkimuksiin vielä, haluan luottaa siihen, että saan plussan ilmankin, mutta mikä sitten olisi oikea aika ? 

Tänään lounastauolla takanani ruokajonossa oli tietysti kaksi raskaana olevaa naista, ja he vielä puhuivat siinä ruokajonossa tuntemistaan vauvanliikkeistä. Minä olin samana aamuna (taas kerran) todennut, että menkat alkoivat..Teki hieman kipeätä, vaikka yritänkin pitää mielen korkealla :) Kuten jotkut jo sanovat, tuntuu, että kaikki ympärillä on raskaana.. Itse yritän aina miettiä positiivisesti, että mitä kaikkea voikaan tehdä kun EI ole raskaana :D mutta kyllä sisimmässäni en toivo mitään muuta yhtä paljon. 

  Moikka Käyttäjä5148! Täällä on toinen menkoista itkijä, niin hassulta kuin se kuulostaakin. Kun on jo pitkään odottanut, että pääsee edes aloittamaan yrittämisen, tuntuu super turhauttavalta kun menkat joka kuu alkaa, yrittämisestä huolimatta. Oletteko keskustelleet kumppanisi kanssa, miten pahalta sinusta tuntuu kun ei tärppää? Onko hän sanonut että kokee painostusta sinun puoleltasi? Eihän se haittaisi, jos luontoa vähän auttaisi ajatellen tärppipäiviä. Jotkut pitävät vuotta luonnollisen yrittämisen "aikarajana" kun suurin osa raskautuu sen aikana.

  Ja samaistun tuohon tunteeseen kun kaikki muut on raskaana, vaikkei se olekaan itseltäni pois, tuntuu se silti epäreilulta ja koen siitä kateutta, niin lapsellista kuin se onkin! Meillä menossa KM:n jälkeen yrityskierto 4, tänään taas tihrustin itkua kun menkat alkoi. Itse sorruin viime vuonna painostamaan kumppania ajattelemattomuuttani, ja se oli vain viedä meitä kauemmas toisistamme. Mutta se oli hyvä riita ja alettiinkin yrittämään heti sen jälkeen :D

  Loppuun vielä yleisesti haluan sanoa että oon saanut tästä palstasta paljon lohtua, toivoa ja perspektiiviä yrittämiseen! Kiitos kun jaatte kokemuksianne <3

Mariia83 kirjoitti:

Heippa kaikille!

Ajattelin tulla tsemppaamaan teitä omalla tarinallani. Itse olen siis 37-vuotias ja sain esikoiseni viime marraskuussa. Itsellä lapsen hankinta siirtyi niin myöhäksi, kun ei sopivaa kumppania ollut löytynyt rinnalle. Nykyisen mieheni kanssa ollaan oltu nyt 10 vuotta yhdessä ja lasta yritettiinkin saada noin viiden vuoden ajan ilman tulosta. Ei siis käyty missään tutkimuksissa/hoidoissa. Lopetettiin aktiivinen yrittäminen jokunen vuosi sitten, kun kävi henkisesti liian raskaaksi joka kuukausi alkavat kuukautiset ja epäonnistuminen. Osittain olin jo käsitellyt/hyväksynyt asian, että jään lapsettomaksi. Kunnes viime maaliskuussa tein ylläri plussa testin. Kun kuukautiset ei tullutkaan ajallaan, niin en edes tehnyt testiä heti, kun olin varma, että en voi olla raskaana, mutta niinpä vain olinkin! Raskaus meni todella hienosti ja oli melko oireeton. Vauva syntyi melko täsmällisesti kaksi päivää ennen laskettua aikaa.

Tsemppiä kaikille kuumeilijoille! Toivottavasti tämä kokemus tuo jollekin positiivista mieltä ja uskoa, että ”myöhemmälläkin” iällä ihmeitä tapahtuu ☺️

  Kiitos kun jaoit tämän positiivisesti yllättäneen tarinasi! Tuli hyvä mieli, että onnisti vaikka olittekin jo lopettaneet aktiivisen yrittämisen. Minua kiinnostaisi kuulla ajatuksia, joilla sait käsiteltyä tai hyväksyttyä lapsettomaksi jäämisen mahdollisuuden? Itse olen yrittänyt lähestyä lapsettomuuden vaihtoehtoa, koska ei ole itsestään selvää lisääntyä, mutta se tuntuu jotenkin liian pohjattomalta...

Heips ja ihanaa että on muitakin yli 30v joilla esikoinen haaveissa! Itse olen 32v, kumppanin kanssa aloitettiin yrittäminen viime marraskuussa ja heti tärppäsikin, mutta meni joulukuussa kesken. Nyt ei ole kuulunut uutta tärppiä, ja kieltämättä on ollut vähän synkkiäkin ajatuksia... Lähipiiri täyttyy vauvauutisista ja "kaikki muut" ovat lisääntyneet 10v aikaisemmin. Onko muilla ikäpaineita? Olen kyllä hurjan toiveikas ja luotan Universumiin, että se mikä polulleni on tarkoitettu, tapahtuu :) Muttakun biologinen kello on niin kovaääninen... :D