Faith

Minulle (ja muille sisarilleni; veljelleni ei nähdäkseni niinkään) opetettiin lapsena, että tulee olla uhrautuvainen eli luopua omastaan toisen hyväksi. Tämä lienee osaltaan sellaista "rajattomuutta".

Kasvatuksessani korkeana pidetyt arvot kuten uhrautuvaisuus, epäitsekkyys, hyväsydämisyys ja kiltteys sekä se, ettei pidä itsestään meteliä ja on nöyrä, ovat minustakin hienoja asioita, mutta tällaiseen kasvatettu aikuinen ei välttämättä pärjää kovin hyvin yhteiskunnassamme, jossa vallitsevat toisenlaiset arvot ja ihmisiltä odotetaan toisenlaista käyttäytymistä.

Minusta tuli arka, vaatimaton, liian hienotunteinen ja huono sanomaan "ei". En sano "ei" joskus edes sellaisissa tilanteissa, kun myöntymisestä aiheutuu minulle kohtuutonta epämukavuutta tai jopa kärsimystä. Ja se problematiikka, jota ap. kuvaili, on tuttua minullekin: jos sanonkin "ei", alan herkästi myöhemmin pohtia, olinko liian kova, jyrkkä, ankara.

Ehkä on niinkin, että koska muut ihmiset ovat tottuneet siihen, että olen myötämielinen ja myöntyvä, ja sitten jos yhtäkkiä vedänkin ne rajat, vaikutan heidän silmissään ehkä kovalta, koska kontrasti totuttuun on niin suuri?

On sellainenkin ilmiö, että jotkut vieraammat ihmiset olettavat epäitsekkään valinnan taustalla olevan itsekkään motiivin, kuin "taka-ajatuksena", vaikka vilpittömästi on tehnyt valinnan epäitsekkäästä motiivista. Tästä itselläni ei niinkään ole kokemusta, mutta jotkut muut "kiltit" ovat puhuneet tällaisista väärinkäsityksistä.

En ole "parantunut" tästä vaikeudestani pitää kiinni omista rajoistani ja sanoa "ei", mutta huomattavasti olen saanut apua, ihan käytännössä, periaatteiden mukaan valitsemisesta. Tulin aikuisena uskoon, ja olen saanut kristinuskosta ja Jumalalta ne rajat, joiden mukaan ihmistä, siis myös minua, tulee kohdella ja mitä tulee tehdä ja mihin ei tule suostua jne. En tarkoita sääntöjä ja "lakien" mukaan toimimista, vaan moraaliperiaatteita, jotka palautuvat arvoihin.

Kun olin ala-asteella 80-luvulla, osa luokkalaisistamme lähti aina kesänloman alussa kesäsiirtolaan. Minusta ajatus oli suorastaan kammottava. En ole koskaan tykännyt leireistä yms.

Onneksi vanhempamme eivät koskaan laittaneet minua ja sisaruksiani siirtolaan. Näin jälkeenpäin ajatellen, meidän luokalla monet sellaiset oppilaat, joilla oli hieman kehnot kotiolot, menivät siirtoloihin. Joten ainakin osalle perheitä se taisi olla kivan kesälomaohjelman ohella myös paikka, johon lapsi voitiin kätevästi laittaa tavallaan pois tieltä, joko vanhempien työssä käynnin tai bilettämisen tieltä.

Ekalla luokalla todistuksien jaon yhteydessä opettaja jakoi kesäsiirtolalomakkeet kaikille oppilaille ja selitti lyhyesti, mikä kesäsiirtola on, millä busseilla sinne mennään, monelta on lähtö jne. Käsitin väärin, että minutkin viedään suoraan kevätjuhlista sinne ja hätäännyin kun ajattelin, etten pääsekään kotiin, heh.

Minusta pitää lapselta itseltään kysyä, haluaako tämä jonnekin leirille vai ei.

Vierailija kirjoitti:

Faith kirjoitti:

Jos alkuperäinen Dynastia esitettäisiin uudestaan yhtenä päivänä viikossa ja illalla, katsoisin sitä varmaan säännöllisesti. Tykkäsin siitä lapsena. Dynastia ei siis ollut saippuasarja, vaan melodraama, jossa oli tasokkaat näyttelijät ja hyvä käsikirjoitus. Suomessa se tuli perjantai-iltaisin kymmeneltä.

Vai ei ollut saippuasarja :D 

Dynastiahan oli Dallasin kopio ja sen kilpailija ja saippuaa erittäin isolla ässällä. Se että niiden rikkaiden ökyjen maailmasta kertova sarja sisältää melodraamaa, ei sulje pois sitä faktaa, että ne ovat saippuasarjoja. Silkkaa melodraamaahan Kauniit ja rohkeatkin on.

Dynastia ja Dallas luokitellaan usein virheellisesti saippuasarjoiksi, eli samaan kategoriaan Peyton Placen, Days of Our Livesin, Kauniiden ja rohkeiden jne. kanssa, vaikka ne eivät sitä olleet. Yliopistossa mediakulttuurin opettajamme huomautti tästä virhekategorioinnista.

Dallasin ja Dynastian ulkokohtaukset kuvattiin aina ulkona toisin kuin saippuasarjoissa (joissa ne kuvataan studiossa), ohjaustyyli oli elokuvamainen ja käsikirjoitus erilainen kuin saippuasarjoissa.

En yhtään tykännyt koulusta ala-asteella, joten olin todella onnellinen, kun kesäloma alkoi. Asuimme silloin kerrostalon ensimmäisessä kerroksessa, ja heräsin monina kesäloma-aamuina siihen, että joku alkoi ajaa nurmikkoa lastenhuoneen ikkunan takana ja avoimesta tuuletusikkunasta kantautui tuoreen nurmikon tuoksua.

Minä ja isosiskoni kävimme kotiäitinä olleen äitimme kanssa kävellen kaupungilla kesätorilla, tavaratalossa ja divarissa, söimme jäätelöä ja oli kivaa.

Tätimme ja serkkumme tulivat pariksi viikoksi meille lomalle, ja silloin oli aina tosi jännää ja hauskaa. Olimme ulkona iltamyöhään ja toteutimme jänniä ideoita ja kerroimme kummitusjuttuja.

Minä ja siskoni rakensimme majan lähimetsikköön naapurissa asuvan yhteisen kaverimme kanssa.

Katsoimme kauhuelokuvia tv:stä myöhään illalla.

Menimme isovanhempiemme luo maaseudulle, jossa mm. kävimme mustikassa ja leivoimme mustikkapiirakkaa.

Teimme parin-kolmen viikon pituisen kesälomareissun autolla ympäri Suomea, pysähdyimme suurissa ja pienissä kaupungeissa. Yövyimme hotelleissa ja välillä teltassa leirintäalueella, söimme ravintoloissa, kävimme piknikillä puistoissa. Vanhempamme olivat nuoria ja energisiä. Päätimme seuraavan kaupunkikohteen aina yhdessä hotellihuoneessa. Se oli erityisempi reissu kuin mikään tekemämme ulkomaanmatka.

Olin joku yläasteikäinen, kun ymmärsin olevani vasemmistolainen (= pohjoismaisen hyvinvointiyhteiskuntamallin kannattaja). Olen läpi elämäni pysynyt tällä kannalla, vaikka pari vuosikymmentä on kulunut, olen kokenut mullistavia asioita ja mm. tullut uskoon.

Vasemmistolaisuudella en tarkoita liberaalien sosiaalisten arvojen ajamista, vaan puhtaasti sitä, että kansalaisten perustarpeet (terveyden- ja sairaanhoito, koulutus, vanhushoiva yms.) järjestetään yhteisvastuullisesti verovaroin.