Etsivä löytää

Käyttäjä102 kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ja sitten omat kysymykset: Jos valaistuminen tuntuu liian suurelta tehtävältä yhteen ihmiselämään, ja/tai matka siihen jää kesken kuoleman takia, jatkuuko etsintä jossain toisessa muodossa? Voiko henkisellä tiellä edetä ilman etenemisestä aiheutuvia fyysisen maailman vaikeuksia? Esim. säilyttää terveyden ja läheiset ihmissuhteet. Moni täällä on kirjoittanut romahduksista eri elämänalueilla, samoin toki tilanteiden kohenemisesta.

Kyllä, etsintä jatkuu toisessa muodossa. Lopulta kaikki palaavat kotiin, todellisen Minänsä tuntemiseen, sen tuntemiseen että ovat yhtä Jumalan kanssa. Raamatussa se ilmaistaan niin, että kaikki polvet notkistuvat Jumalan edessä. Se voi kuulostaa hyvin epämiellyttävältä, jos ajattelee sen niin että joku ulkopuolinen Jumala pakottaa helvetin, tuskan, ahdistuksen tms uhalla polvilleen, mutta prosessi on hyvin erilainen. Kaikki ovat vapaita luomaan sellaisia elämä-kokemuksia kuin haluavat, niin kauan kuin haluavat. 

Mutta ihminen joka ei tunne yhteyttään ikuiseen Lähteeseensä, on kuin puusta irti leikattu oksa, ja on väistämätöntä että tällaisessa kokemuksessa tulee myös erilaista kärsimystä ja lopulta sen muodon kuolema. Yksi uni loppuu, ja toinen alkaa, kunnes ihminen tavalla tai toisella väsyy kaikkiin uniin, kauniisiinkin, ja tahtoo palata tietoiseen ykseyteen Itsensä kanssa, kaiken kanssa. 

Henkinen tie ja vaikeudet... Ennen vanhaan oli niin, että oikeastaan ei ollut muuta tietä kuin ristin tie. Ihmiset eivät kiinnostuneet henkisestä tiestä, ellei fyysiset ja/tai psyykkiset tuskat heitä siihen pakottaneet. Nykyään ihmiskunnan tietoisuuden tila on kuitenkin kohonnut sen verran paljon, että on mahdollista herätä etsimään ilman mitään erityistä tuskaa ja ongelmia ulkomaailmassa. Itsekin olin tällainen kummajainen: agnostikkovanhempien lapsi, joka jo pienenä tiesi ettei mikään muu tässä maailmassa kiinnosta minua paitsi Jumalan tunteminen. Ei minua siihen pakottaneet mitkään hirvittävät olot, vaan vain sisäinen sielun tunne siitä että olen syntynyt tähän muotoon vain yhtä tarkoitusta varten, etsimään sitä mitä en ollut ennen aivan löytänyt. 

Henkisellä tiellä etenijöillä on hyvin erilaisia teitä. Ei kaikille tule mitään erityisiä menetyksiä ja dramaattisia vaikeuksia. Se riippuu paljon siitä millainen oma ehdollistunut ihmispsyyke on, kuinka paljon se vastustaa, kuinka kärsimätön tai haluavainen on. Useimmat joutuvat kyllä jollain tapaa kokemaan vähintään sisäisesti "lihan ja Hengen taistelun", mutta aika usein siitä ei tiedä kukaan muu kuin henkilö itse. Olen itsekin ollut tilanteessa missä sisäiset olot olivat aivan hulluuden partaalla, mutta kävin töissä, elin normaalia elämää, olin tekemisissä niiden ihmisten kanssa kuin ennenkin (onnistuin jopa näyttelemään entistä huoletonta itseäni)... Hengellinen etsintä oli minun salaisuuteni, ei ollut ketään kenelle siitä puhua, ei tässä maailmassa jossa yleinen ajatus on että etsintä on sitä, että kuulee Jeesuksesta ja sitten "antaa elämänsä Jeesukselle", ja sen jälkeen taivaspaikka onkin kuitattu... Harva ymmärtää sellaista kilvoitusta joita mystikon tielle kutsuttujen täytyy käydä läpi saavuttaakseen Taivaan tässä ja nyt.

Onpa mielenkiintoinen "sattuma", että puhut tästä "lihan ja Hengen taistelusta". Olisiko mitään vinkkejä siihen? Elämässäni on tapahtunut kaikenlaista, ja olen pystynyt suhtautumaan siihen luottavaisesti, sillä minulla on ollut sisäisesti sellainen olo, että asiat menevät juuri kuten niiden täytyykin mennä. Nyt kuitenkin eteeni on tullut jotain täysin odottamatonta ja kaiken järjen vastaista, ja sisäiset ristiriidat ovat palanneet. Tuntuu kirjaimellisesti siltä, kuin sydän ja mieli olisivat tukkanuottasilla siitä, kumpaa kannattaa kuunnella. :D Tiedän kyllä jo "oikean" vastauksen, mutta olen kyllästynyt luomaan vastustusta tässä asiassa. Voinko tehdä muuta kuin vain tarkkailla ja odottaa?

Vierailija kirjoitti:

Etsivä löytää (ei kirjautunut) kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Etsivä löytää (ei kirjautunut) kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Usein puhutaan siitä miten ihminen on vain jumalan tahdon välikappale ja se on ainoa mitä meillä on. Olen myös kuullut, että jumala on aina sisällämme. Kysymykseni on miksi? Jos oikea sisimpämme on jo jumalasta , niin mitä me oikein teemme täällä? Eihän sisäisen jumalamme tarvitse kasvaa, koska jumalanhan pitäisi jo olla täydellinen. Ja miksi jumala tarvitsee meitä välikappaleekseen mihinkään? Miksi meidät on tehty siten, että joudumme täällä jotain sisäistä jumalaa tavoittelemaan? Jos se on "elämäntehtävämme" miksi jotkut eivät koskaan koe niin tai löydä vastausta?

Jos vetovoiman laki kerran toimii, niin voimmeko oikeasti luoda mitä haluamme? Ilman rajoituksia? Olisiko minun esimerkiksi mahdollista siirtää nykyinen tietoisuuteni takaisin teini-ikäiseeni ruumiiseen siten, että muistaisin kaiken? Tai voisinko vain vallata toisen henkilön ruumiin samalla tavalla?

Joku voisi puhua karmasta, mutta jos en usko siihen, niin eikö minun pitäisi olla vapaa siitä? Voinko tulla oikeaksi jumalaksi, jos niin haluan? En siis osaksi jotain universumia/jumalaa vaan omaksi erilliseksi jumalakseni. Haluaisin nimittäin elää muutaman muunkin elämän. :)

Tai jos uskon, että kuoleman jälkeen ei ole mitään tuhoutuuko/sammuuko sieluni sen jälkeen?

Vastaan tähän omilla näkemyksilläni, joihin olen päätynyt lukemisen, itsetutkiskelun ja mietiskelyn kautta. Nämä eivät ole välttämättä mitään absoluuttisia totuuksia, mutta ne tuntuvat minulle oikeilta juuri nyt.

Jumala todella on täydellinen ja siten myös meidän perimmäinen olemuksemme on täydellinen, koska täydellinen Jumala ei loisi mitään epätäydellistä. Ainoastaan havaintomme itsestämme on puutteellinen, ei havainnon kohde tai havainnoija itse (jotka lopulta ovat sama asia). Meidän ei siis tarvitse kasvaa vaan oivaltaa vain todellinen luonteemme. Ihmistasolla tämä saattaa näyttää kehittymiseltä, mutta sielun näkökulmasta se on ennemminkin poisoppimista vääristyneistä havainnoista. Tämä on kaikkien lopullinen päämäärä, mutta näennäisesti tässä ajassa jotkut päätyvät siihen aiemmin ja jotkut myöhemmin. Tosin lineaarinen aikakin on illuusio, mutta sen luonteesta minulla ei ole mitään tarkempaa näkemystä enkä sitä ole juuri tutkinut.

Vetovoiman laki kyllä toimii, mutta tällä ihmistasolla sillä on ihmistason rajoitukset. Yksi niistä on sielun vapaa tahto, jota ei voi rikkoa valloittamalla toisen ruumis ilman lupaa. Toinen rajoitus on aika: ei-valaistunut ihminen ei kykene ajan illuusiota rikkomaan kuin vain pienissä määrin (= kokemukset ajan matelemisesta tai lentämisestä), koska usko ajan lineaariseen luonteeseen on niin vahva. Vetovoiman lain kannalta tärkeintä onkin siis usko ja uskomukset: ihminen saa sen, mihin uskoo. Ulkoinen maailma on siis aina sisäisen tilamme heijastus, ja siksi mikään muutos ei ole mahdollinen ulkoisesta maailmasta käsin. Niin kauan kuin tietyt uskomukset pysyvät (tiedostettuina tai alitajuisina), niin kauan ne myös jatkavat ilmentymistään maailmassa.

Karma on oikeastaan vain syyn ja seurauksen laki, joka pätee tällä ihmistasolla, vaikka ei tietoisesti siihen uskoisikaan. Karmasta voi kyllä vapautua täysin, mutta se edellyttäisi Itsen todellisen luonteen oivaltamista. Niin kauan kuin uskomme olevamme ihmisiä, meihin pätevät nämä tietyt säännöt, uskoimmepa niihin tietoisesti tai emme. Tosin tietoisuuttaan voi muuttaa myös tällä tasolla niin, että karman vaikutus heikkenee. Itse uskon esimerkiksi anteeksiannolla olevan tällainen vaikutus. Anteeksiannon perimmäisin olemus on oivallus siitä, ettei ole mitään anteeksiannettavaa, mutta aivan siellä asti en vielä ole. :)

Et voi tulla omaksi erilliseksi Jumalaksi, koska on vain yksi Jumala, joka on kaikki. Sinulla tosin voi olla kokemuksia erillisyydestä ja tällä ihmistasolla niin onkin, mutta todellisuudessa on vain Yksi eikä mitään sen ulkopuolella.

Sielusi ei voi sammua eikä tuhoutua, vaikka maalliset uskomuksesi olisivat mitä tahansa. Jumala on ikuinen, ja koska me olemme Jumalan luomuksia, myös me olemme ikuisia. Minusta tämä on hyvin lohdullinen ajatus: riippumatta siitä, mitä me tällä ihmistasolla uskomme todeksi, Jumalan luomuksia ei voi vahingoittaa, tuhota tai rikkoa. Meidän ajatuksillamme, uskomuksillamme ja teoillamme ei ole mitään todellista vaikutusta täydellisen Jumalan täydellisiin luomuksiin.

Kiitos vastauksesta!

Onko sielumme osa jumalaa? Siis se osa meistä joka on osa sitä yhtä. Miksi meillä sitten on tämä maallinen ruumiimme ja ego, jos tavoite on kuitenkin taas tulla osaksi sitä yhtä? Miksi meidän siis täällä pitää "kärsiä", jotta voisimme taas palata siihen ykseyteen?

Miksi katsantomme on vääristynyt?

Tämä ajatus kiinnostaa minua, mutta se tekee minusta myös todella vihaisen. Haluaisin tappaa jumalan tai sen idioottimaisen ykseyden. Missään ei ole mitään järkeä enkä todellakaan halua olla vain osa jotain jumalaa. Miten se edes toimii? Mitä väliä millään on jos se tietoisuus vain katoaa siihen yhteen? Mistä sitä tietää, että se ykseys on hyvä?

T. Wannabe jumala

Kyllä, se mitä käsitetään sielunamme on osa Jumalaa, ja jokainen osa sisältää Jumalan. Käytän tässä Kristityn Mystikon viljelemää (ja muualtakin lukemaani) meri-metaforaa, koska se on mielestäni niin oivallinen kuvaamaan tätä aihetta. Niin kuin aalto (joka kuvaa sieluamme) on osa merta, aalto myös on meri, erottamaton osa sitä. Ei voida määritellä sitä missä aalto loppuu ja meri alkaa, koska ne ovat Yhtä.

Miksi-kysymykseen en osaa vastata. En ole löytänyt siihen mielekästä selitystä, joten luovuin tarpeesta tietää ja lakkasin esittämästä sitä. Ehkä joku muu osaa kertoa siitä jotain.

Minusta on muuten ihan mahtavaa, että esität näitä kysymyksiä, sillä olen ihan viime päivinä itsekin mietiskellyt näitä asioita. Ajatellaanpa esimerkiksi tämän maailman ihanteita: kauneus, vauraus, rakastetuksi tuleminen, kuolemattomuus tai ainakin ikuinen nuoruus jne. Nuo kaikki ovat itse asiassa jo todellinen luonteemme! Egomme, joka haluaa Jumalaksi Jumalan paikalle, etsii noita ominaisuuksia "maailmasta", oman todellisen olemuksemme ulkopuolelta, mikä ei tietenkään ole lainkaan mahdollista (koska Jumalan ulkopuolista ei ole olemassakaan). Tämä on itse asiassa sisäistettynä varsin hauska ajatus, ja vasta ihan viime aikoina olen pystynyt nauramaan makeasti itselleni, kun itsepäisesti olen yrittänyt sorvata ja muokata maailmaa mieleisekseni tai etsinyt näitä asioita itseni ulkopuolelta. Tuulen tavoittelua se on, kuten Mystikko joskus sanoikin. :)

Mitä tulee noihin viimeisiin kysymyksiisi, niin voin kertoa siihen vain oman kokemukseni asiasta: olemme yksi tietoisuus tai yksi Jumala näennäisesti eri muotoihin ilmentyneenä tarkkailemassa itseämme. Siis tietoisuus tarkkailee itseään erillisyyden kokemuksen kautta. Minusta tämä itsessään on varsin arvokas kokemus, ja olen hämmästynyt tästä nerokkuudesta, miten järjestelmä toimii. Sitä en tiedä, missä kohti jokin "meni pieleen" vai onko tarkoitus koko ajan ollutkin todella kokea kuin tämä olisi totta. Vaikka sieluni kaipaa takaisin Ykseyteen, olen myös havahtunut arvostamaan tätä kehollista kokemusta ja kaikkea siihen liittyvää. Tämä todella on hyvin ainutlaatuista monella tapaa.

Ykseyden hyvyyttä ei voikaan järjellä tietää, mutta kun siitä on edes pieni kokemus, vaikka vain pikkuriikkinen aavistus, ei sitä enää koskaan tarvitse kyseenalaistaa.

Mistä sinä tiedät, ettei jumalan ulkopuolista maailmaa ole olemassakaan? Ehkä se, että uskot sen olevan niin, saa sen näyttämään sinusta sellaiselta. Olet vain itse luonut maailman, jossa jumala on kaikkialla. Antikosmiset satanistit uskovat, että meidät luonut jumala on vain sellainen vähempiarvoinen jumala (demiurge), joka haluaa kontrolloida meitä. Tämän ulkopuolella olisi kaaos, joka on maailman luonnollinen tila. Mitä mieltä olet tästä? Oletko yrittänyt tutkia toisenlaisia näkökulmia? Mielestäni on typerää uskoa johonkin varauksettomasti vain sen takia, että se tuntuu oikealta tai on lyhyen tutkiskelun perusteella oikein. Tiedemies yrittäisi myös todistaa toiset näkökulmat oikeaksi.

Mutta oikeasti minua häiritsee eniten se, että ihmiset vain odottavat iloisesti, että joku random jumaluus kertoo heille mitä heidän pitäisi tehdä. Täällä on sanottu, että ihmisen oma halu ei välttämättä ole se mikä on parhaaksi itselle. Eli vaikka haluaisin voittaa lotossa, se ei olisi välttämättä omaksi parhaakseni. Mutta mistä tiedän, että se jumala haluaa minun parastani? Jos antaa itsensä jumalan käyttöön, niin se "oma parhaani" voi olla se, että kuolen marttyyrina. No ehkä jos ajattelee ihmiselämän olevan vain lyhyt hetki tässä ja se oikea elämä on jossain muussa muodossa, niin tuossa voikin olla järkeä.

Minusta tuntuu, etten saa mistään tämän ketjun ajatuksista kiinni. Ja sen takia minusta tuntuu, että kyselen samat kysymykset koko ajan uudelleen. Toisaalta se mistä puhutte kuulostaa ihan kivalta, mutta toisaalta vaan halveksin sitä. Eniten minua ärsyttää se, että tunnen teidän myhäilevän siellä miten se vastakeskustelija on vielä kiinni egossaan ja jos hän vain avaa sydämensä, niin hänkin ymmärtää miten mahtavaa tämä on. Myhäily on ehkä väärä sana, koska ajattelen enemmän sellaista tilannetta missä vanhempi hyväntahtoisesti katselee lapsensa lapsellisuutta.

Olen viime aikoina ollut masentunut ja itsetuhoinen. En näe järkeä elämässä ja haluaisin kuolla ja jättää kaiken paskan taakseni. Olen tehnyt jotain huonoja valintoja ja vaikka en voi sanoa, että elämäni on täysin mahdoton, voin sanoa, että olen siihen tyytymätön. Voin helposti tunnustaa haluavani jumalaksi jumalan paikalle, koska silloin voisin leikkiä maailmassa niin paljon kuin lystään ja tehdä mitä huvittaa. Silloin voisin myös elää elämääni juuri niin kuin haluan ja aloittaa alusta, jos jotain menee pieleen.

Vaikka olen sielultani satanisti, on minun pakko myöntää, etten ole tällä hetkellä ollenkaan tyytyväinen. Ehkä sen takia minua ärsyttää teidän onnenne ja haluan mitätöidä sen. Koska sen satanistisielun ohella minulla on myös tiedemiehen sielu, haluan ottaa selvää myös teidän uskomuksistanne. Onhan aina se pieni todennäköisyys, että te olette oikeassa. Voisitteko siis suositella jotain kirjoja tai muuta materiaalia?

Wannabe jumala

Kyllä, on täysin mahdollista, että olen väärässä. Oma maailmankatsomukseni on mullistunut niin monia kertoja, että pyrin pitämään aina avoinna myös väärässä olemisen mahdollisuuden. Korostan tässä kohti sitä, että en ole oivaltanut vielä lopullista valaistumistani. Olen saanut siitä ehkä pieniä maistiaisia, mutta edelleen tulkitsen asioita suurelta osin ihmistasolta käsin. Kuitenkin se, mikä erottaa nykyisen näkemykseni aiemmista, on syvä sisäisen rauhan tunne. Minulla ei ole enää tarvetta tietää enemmän, ymmärtää kaikkea, hallita asioita ym. Voin vain olla rauhassa ja odottaa kuin vasta istutettu puun siemen, että verso alkaa itämään. Ja se itää kyllä, jos se on istutettu ravinteikkaaseen maahan. Jos ei idä, niin silloinpa tiedän perustassa olevan jotain vialla. :)

En kehottaisikaan luovuttamaan omaa tahtoa varauksetta millekään "random jumaluudelle". Siinä voi helposti tulla johdetuksi harhaan, jos uskoo, että vastaukset löytyvät itsen ulkopuolelta. Mutta omat kokemukseni, vaikka ovatkin vielä aavistuksenomaisia, kertovat, että todellinen olemukseni on jotain muuta kuin tämä persoonallinen ihmisitse, jollaisena olen itseäni vuosikaudet pitänyt. Kokemuksia löytyy ihan konkreettisista arkisista asioista, mutta myös sisäisinä oivalluksina ja johdatuksena. Jokainen niistä on ollut omalla tavallaan hyvin ilahduttava, lähes epätodellisen tuntuinen, mutta vahvistanut käsitystäni siitä, että olen paljon enemmän kuin tämä rajallinen ihmisolento.

Minäkin olin vielä muutama vuosi sitten pahasti masentunut ja itsetuhoinen. Maailma tuntui järjettömältä, ihmiset itsekkäiltä ja julmilta, ja minulle esitelty Jumala (olen syvästi uskonnollisen perheen kasvatti) hyvin epäreilulta. Silläpä minä tälle tielle lähdinkin, kun kaipuu johonkin muuhun oli niin suuri. Ehkä olen väärässä nykyisen käsitykseni kanssa, ehkä en, mutta mitä väliä sillä lopulta on? Olen saavuttanut mielenrauhan ja tyyneyden, jollaisesta en voinut aiemmin edes uneksia. Siinä on minulla tarpeeksi todistetta siitä, että tätä tietä kannattaa kulkea.

Jos jotain kirjallisuutta pitäisi suositella, niin Anthony de Mellon Havahtuminen on edelleen yksi lemppareistani. Palaan siihen säännöllisesti, sillä jokaisella lukukerralla ja uusien kokemusten myötä saan siitä aina vain enemmän irti.

Hyvä tiivistelmä, Ap! Itselleni sopii ajatus siitä, että uskomukset ovat illuusioita ilman valtaa. Ja kun pääsen syvemmälle Itsen todellisen luonteen oivaltamisessa, sisäistän tämän asian muutenkin kuin älyllisellä tasolla. Toistaiseksi annan siis uskomusteni olla ja pitäydyn vain niiden tarkkailemisessa.

Tuli muuten vielä mieleen tuosta intuitiivisesta tietämisestä: tapahtuuko teillä muilla sitä, että ulkoiset vaikutelmat jonkin ihmisen tai tilanteen suhteen voivat olla voimakkaasti ristiriidassa sisäisen tietämisenne kanssa? Omalla kohdallani näitä on nyt tapahtunut viime aikoina useampikin. Olen tehnyt elämässäni päätöksiä tukeutuen ihan vain tähän sisäiseen ohjaukseen, vaikka ulkopuolelta tulevat viestit ohjaisivat ihan eri suuntaan. Itselleni on ollut hyvin vapauttavaa pystyä pitäytymään omassa kurssissaan, vaikka ulkomaailma sanoisi mitä. Jotenkin sellainen sovinnaisuus ja "mikä on normaalia" -ajattelu tuntuu jääneen yhtäkkiä kokonaan pois.

Vierailija kirjoitti:

Joku kysyi jo aiemmin kaksoisliekeistä, mitä jos se onkin totta ja entä jos oma kaksoisliekki onkin kuollut? Eikä voi häntä kohdata?

Minä kysyin noista kaksoisliekeistä, ja haluaisin hieman tarkentaa kysymystäni. En siis missään nimessä usko, että olisimme sieluina jotenkin puolikkaita ja tuolla jossain olisi joku, joka voisi täydentää meidät. Lähinnä mietin asiaa siitä näkökulmasta, että tapahtuuko tällaisia kohtaamisia osana valaistumisen tietä: Saadaan siis ulkopuolisen ihmisen muodossa pieni maistiainen siitä, mitä yhteys Itseen todella on, ja siitä saadaan kannuste etsiä yhteyttä omasta sisimmästään. Lukemani mukaan nämä tapaukset ovat aina päätyneet ainakin väliaikaiseen eroon, jonka aikana osapuolilla on ollut mahdollisuus löytää kokonaisuuden tunne omasta itsestään. Tarkoituksena ei siis alunperinkään ole ollut mikään täydellinen parisuhde, vaan yhteys omaan aitoon olemukseensa.

Omalla kohdallani olen miettinyt tätä lähinnä lapseni suhteen, sillä olen huomannut, että äidillinen rakkauteni häntä kohtaan on saanut välillä jo lähes riippuvaisia muotoja. Olenkin keskittynyt viime aikoina esim. meditoidessa kokonaisuuden tunteen löytämiseen silloinkin, kun lapseni on jossain muualla. Nautin tietysti suuresti hänen seurastaan, mutta ajattelen myös, että minun tulisi tuntea itseni kokonaiseksi myös ilman häntä. Ja myös ilman ketään muutakaan ihmistä.

Minä mietiskelin tänään sitä, miksi en ollut aiemmin onnistunut luomaan itselleni harmonista parisuhdetta, vaikka muut ihmissuhteeni ovat nykyään melko tasapainoisia. En siis ole kovin paljon harjoittanut vetovoiman lakia, mutta tiedän omalla kohdallani sen kyllä toimivan. Nyt, ihan parin kuukauden sisällä, myös parisuhteessani on tapahtunut suuria muutoksia tasapainoisempaan suuntaan. Tänään siis tosiaan mietin syitä tähän, ja oivalsin jotain olennaista.

Vetovoiman laki kyllä toimii, mutta ei ihan sillä tavalla kuin olin aiemmin luullut. Universumi toimittaa meille kaiken haluamamme (tai itseasiassa se toimii peilinä ja toimittaa meille sen, mitä itse olemme), mutta se ei ymmärrä sisäistä puhettamme. Se ymmärtää ne "värähtelyt", vibat, taajuudet tai miksi sitä voisikaan sanoa, mitä sisimpämme lähettää ulospäin. Jos luon puutteesta käsin (tyyliin "minulla ei ole tarpeeksi rahaa, tarvitsen sitä enemmän"), universumi nappaa minusta puutteen värähtelyt ja toimittaa minulle lisää puutetta. Jos luon erillisyydestä käsin (tyyliin "tämä parisuhde ei täytä tarpeitani, tarvitsen jonkun, joka ymmärtää minua"), niin silloin luomistyöni vahvistavat erillisyyttä. Jos luon odotuksesta käsin (tyyliin "sitten joskus minulla on nämä ja nämä asiat, ja sitten olen onnellinen"), saan takaisin odotusta. Ratkaisuna olisi siis oppia luomaan siitä tilasta käsin, mitä elämäänsä haluaa lisää: jos haluaa runsautta, pitäisi kyetä löytämään sitä tästä hetkestä. Jos haluaa rakkautta, tulisi itsen virittyä "rakkauden taajuudelle" vaikkapa rakastamalla ensin itseään jne. Näin universumi nappaa ne taajuudet, mitä sille lähetän, ja toimittaa takaisin tismalleen samaa.

Kaikista helpointa olisi luoda siitä tilasta käsin, missä todella tietää olevansa Yhtä Jumalan kanssa: siinä tilassa ei ole puutetta vaan runsautta, ei erillisyyttä vaan ykseyttä, ei pelkoa vaan rakkautta, ja tietysti luomistyöt ovat sitten sen mukaisia. Jeesuksen Vuorisaarnassa tosin kuvaillaan osuvasti, että tässä tilassa ei varsinaisesti tarvitse edes tietoisesti yrittää luoda mitään, koska Isä ja minä olemme yhtä ja siten Isä kyllä tietää tarpeeni ilman, että minun täytyy niitä edes ääneen sanoa. Itse en ole tähän tilaan vielä päässyt, mutta luotan siihen, että se tulee kyllä kun on tullakseen.