Etsivä löytää

Tuo leffateatterivertaus on tismalleen sama kuin mitä Gary Renard sanoo kirjoissaan! Hänestä oli puhetta aiemmin tässä ketjussa, ja sanoit, etteivät hänen kirjansa ole tuttuja. Minusta on tosi mielenkiintoista ja jonkinlainen "merkki", jos useat eri lähteet päätyvät itsenäisesti samaan lopputulokseen henkisten asioiden suhteen. En aluksi pitänyt Renardin teoksista, sillä hän väitti, ettei tulevaisuutta voi muuttaa vaan se on jo kirjoitettu valmiiksi. Myöhemmissä kirjoissa hän kylläkin korjasi tätä ajatusta ja kertoi, että filminauhaa voi ikäänkuin vaihtaa, jos itse muuttuu joltain osin (ja siinä se anteeksianto oli suurin muutos, koska "se tekee menneet teot tekemättömiksi ja muuttaa siten myös tulevaisuutta" tms.).

Onko tilanne siis lapsen kasvatuksen suhteen se, että ei kannata pelätä "virheitä"? Tietysti pyrin parhaaseen mahdolliseen tavoitteeseen asettamalla rajoja ja antamalla rakkautta, mutta jos jokin menee näennäisesti pieleen, niin siten on myös tarkoitettu? Eli oikeastaan me emme voi tehdä "virheitä", jos tämän kaiken lopputulos ajan ulkopuolella on jo selvinnyt? Päteekö tämä kaikkeen muuhunkin elämässä?

Minua tämä ajatus ulkoisesta sisäisen heijastumana on viime aikoina ilahduttanut kovasti, ja olen vapautunut paljosta vihasta hyvin nopeassa ajassa. Olen kuullut tästä ajatuksesta ennenkin, mutta Mystikon selitykset ovat auttaneet siinä, että olen todella alkanut myös sisäistämään tätä asiaa. Ei ole tarvinnut enää huolestua salaliitoista tai vääryyksistä tai mistään muustakaan kun tietää, että se "työ" maailman muuttamiseksi tehdään tietoisuuden tasolla, ei välttämättä ulkoisina tekoina. Toki se tietoisuus voi johtaa tekoihin, mutta siihenkään ei tarvitse pyrkiä itse vaan inspiraatio tulee kun tulee. Ja oikeastaan se maailman muuttuminenkaan ei ole mikään tavoite vaan se vain tapahtuu pala kerrallaan, kun useampi ja useampi päästää irti vihasta.

Mystikko, puhuit aiemmin siitä, että sinulta olisi tulevaisuudessa tulossa kirjakin aiheesta. Onko siinä tapahtunut edistystä? Olen lukenut paljon henkistä materiaalia, mutta sinun tapasi kertoa asioista on auttanut ehkä eniten siinä todellisessa sisäistämisessä. Tänäänkin hymyilin vain onnellisena kun tajusin helpottuneena, että minun todellakaan ei tarvitse varsinaisesti yrittää muuttaa yhtään mitään. Olen aina ollut herkkä ihminen ja surrut kovasti maailman tilaa, joten tämä ajatus on ollut todella vapauttava.

Vielä olisi kysymys lapsiin liittyen: Miksi valaistuneita syntyy maan päälle? Voiko heidän tietoisuutensa "tipahtaa" niin, että he joutuvat uudellen tähän illuusion ansaan? Entä miten välttää se, ettei vahingossa tulisi edesauttaneeksi lapsensa egon kasvamista? Minulle oma lapseni on yksi suuri ihme ja ihastelun aihe, vaikka en häntä pidäkään muita parempana tms. Rakastan muitakin lapsia ihan luontaisesti, mutta tietysti se oma on ihmistasolla läheisin.

Mystikko, minulla olisi taas kysymys! Toivottavasti et kyllästy näihin. Kirjoitit joskus aiemmin, että tavallaan sinä ja tämä ketju olette meidän vastauksia kaipaavien oma luomus. Törmäsin tähän ajatukseen myös toisaalla, kun taas kerran ärsyynnyin päivän politiikkaan. Lukemani mukaan mm. poliitikot ja yhteiskunnalliset vaikuttajat ovat kollektiivin luomus, ja heidän näkemyksensä heijastelee vain kansakunnan tilaa. Pitääkö tämä paikkansa? Ajatus iski minuun kuin metrinen halko ja tajusin, että nykyinen työttömiä ja muita heikompiosaisia sortava politiikka tosiaan heijastelee melko suoraan vallalla olevia näkemyksiä (tyyliin työttömyys on oma valinta, yhteiskunnan tuilla eläminen on loisimista ym.). Silloinhan ärsyyntyminen nykyisiin päättäjiin on virhearvio, sillä tilanne ei kuitenkaan pohjimmiltaan ole heidän vikansa. Vai? Entä mitä sitten pitäisi tehdä siinä tapauksessa, jos haluaisi omalta osaltaan luopua vastaavista käsityksistä, muiden arvottamisesta ym., ettei ainakaan tulisi vahvistaneeksi tällaisia kollektiivin luomuksia? Tämä ajatus on toisaalta melko pelottavakin, kun miettii, miten itsekin on alitajuisesti ja tietoisestikin pitänyt vaikkapa tiettyä puoluetta kannattavia jotenkin vähempiarvoisina...

Käyttäjä102 kirjoitti:

Kiitollisuuden näen enemmän sellaisena "maallista onnea" lisäävänä asiana, mutta luulen, että valaistuneena olisin myös kiitollinen lähes jatkuvasti. Sitä ei siis tarvitsisi erikseen harjoittaa, se vain olisi. Minulla on joskus tullut sellaisia tiloja, joissa herkistyn kiitollisuudesta pelkän olemassaolon takia (siihen ei siis ole liittynyt mitään "maallista onnea", tunne on vain tullut yhtäkkiä ja kestänyt vähän aikaa). Luulen noiden olotilojen olleen jonkinlaisia välähdyksiä syvemmästä todellisuudesta, ja kiitollisuus tosiaan kuului siihen kokonaisvaltaiseen tunteeseen yhtenä osana.

Hassua kyllä korkeamman Tietoisuuden kanssa koetusta ykseyden tilasta katsoen kaikki kiitollisuus lopulta menettää merkityksensä. Minä olen - kaikki on - Minä olen kaikki-mitä-on. Ei hyvää eikä pahaa, ei kiitollisuutta eikä ei-kiitollisuutta, ei iloa eikä surua, ei ahdistusta eikä mielenrauhaa, vaan vain Oleminen kaikkien dualististen vastinparien ja arvostelmien tuolla puolen. 

Mutta toki, silloin kun vasta alkaa kokea syvintä todellisuutta, mutta pääosin vielä kokee olevansa luonnollinen ihminen, mieli kokee syviä liikutuksia ja kiitollisuuden tunteita siitä, miten valtavan hienoa se mitä kokee on verrattuna siihen, millaista oli elämä pelkästään luonnollisella inhimillisellä tasoilla edes hyvinä hetkinä, saati millaista se oli huonompina.

Juuri näin, minulla tosiaan tämä matka on vasta ihan alussa, joten käsitteet ja kokemukset tulevat vielä ihmismielen tasolta ja peilautuvat vahvasti niihin. Noilla tunteilla on kyllä syvästi motivoiva vaikutus, vaikka tietysti haluan lopulta kokea sen perimmäisen Totuuden. Yritän olla asettamatta sille mitään odotuksia, koska koko asia on sellainen, ettei varmastikaan ajattelemalla voi saada siitä mitään käsitystä. Nämä kaikenlaiset pienet kokemukset ja välähdykset ovat minulle niitä tekijöitä, jotka auttavat jaksamaan tällä välillä niin yksinäisellä ja turhauttavallakin polulla.

Vierailija kirjoitti:

Ap linjoilla.

Olen jälleen lukenut paljon. Tilasin etsivä löytään suositteleman Gary Renardin kirjan, ja huimaan kaikkien teosten toistavan itseään. Erot ovat sangen pieniä, semantiikkaa.

Ole pohtinut, onko anteeksianto, täydellinen hyväksyminen ja kiitollisuus samaa asiaa? Renard puhuu siitä, että valaistumiseen päästään antamalla anteeksi, kaikki pienetkin asiat. Koska olemme yhtä ja samaa, niin viime kädessä annamme anteeksi itsellemme.

Sinä mystikko puhut hyväksymisestä, samoin Tolle. Salaisuus korostaa kiitollisuutta.

Minä olen harjoitellut anteeksiantoa jo kuusi vuotta. Eksälleni joudun antamaan anteeksi lähes joka kerta, kun olemme yhteydessä. Ihmettelen tätä, koska sanotaanhan toisten ihmisten käytöksen olevan omaa projisointia. En tunnista itsessäni tällaista syvää halveksuntaa ja syyllisyyttä. Pienemmän syyllisyyden projisoinnin voisin vielä ymmärtää.

(Käytännön esimerkki: meillä oli eksän kanssa tilanne, jossa muistamme erään sopimuksen eri tavalla. Minun mielestäni kyse on väärinymmärryksestä. Eksän sanojen mukaan syy on tämä: minä olen täysin moraaliton, vailla omaatuntoa ja syvällä petoksen tiellä).

Anyway, minä annan taas anteeksi yhä uudelleen... Mitenkään en pysty manifestoimaan tätä pois.

Minäkin kommentoin tätä, vaikka kysymys olikin suunnattu Mystikolle. Itselleni hyväksyminen ja anteeksianto ovat pitkälti samoja asioita, ja anteeksiantokin tarkoittaa vähän eri asiaa kuin mihin sillä normaalisti viitataan. En viittaa anteeksiannolla mihinkään "ylhäältä alaspäin" suuntautuvaan armollisuuden osoitukseen (tyyliin "oletpas huono ihminen, itse en koskaan tekisi noin, mutta koska olen niin armollinen, saat anteeksi"). Minulle se on nimenomaan enemmän hyväksyntää: Näillä eväillä kyseinen ihminen ei vain pysty parempaan, mutta riittävällä rakkaudella asioihin voisi tulla muutos. Ja rakkaus ei siis tarkoita alistumista kynnysmatoksi, vaan aina tilanteen kannalta hyödyllisintä toimintaa, mihin maallinen viha ja kauna ei vaikuta. Sitten on vielä jonkinlainen ajatus siitä, että jos käsityksemme asioista todellakin on harhaa, anteeksiantokin on tavallaan "turhaa", koska ei ole mitään hyvää tai pahaa. Itse koen kuitenkin sitä tarvitsevani vielä tällä maallisella tasolla, koska harrastan vielä mielensisäistä tuomitsemista ja arvottamista. Aina anteeksiantokaan ei onnistu kovin hyvin, mutta usein se helpottaa omaa oloani ja järkevöittää reagointiani asioihin.

Kiitollisuuden näen enemmän sellaisena "maallista onnea" lisäävänä asiana, mutta luulen, että valaistuneena olisin myös kiitollinen lähes jatkuvasti. Sitä ei siis tarvitsisi erikseen harjoittaa, se vain olisi. Minulla on joskus tullut sellaisia tiloja, joissa herkistyn kiitollisuudesta pelkän olemassaolon takia (siihen ei siis ole liittynyt mitään "maallista onnea", tunne on vain tullut yhtäkkiä ja kestänyt vähän aikaa). Luulen noiden olotilojen olleen jonkinlaisia välähdyksiä syvemmästä todellisuudesta, ja kiitollisuus tosiaan kuului siihen kokonaisvaltaiseen tunteeseen yhtenä osana.

Minulle Renardin kirjojen suurin anti oli siinä, että hän ikäänkuin hieroi vähän tylystikin omaa vastuuta asioista päin naamaani. Tuo oli tärkeä hetki tällä tiellä, koska vasta silloin tosiaan ymmärsin, että nämä hengelliset opit täytyy tuoda käytäntöön ja elää todeksi. Että enää ei riitä Raamattujen, Ihmeiden Oppikurssien ym. lukeminen ja pohtiminen, vaan ne omalta tuntuvat opit pitää tuoda syvälle omaan arkeen asti.