Etsivä löytää
Seuratut keskustelut
Kommentit
Vierailija kirjoitti:
Jos todellisuus on vaikeaa, voi sitä paeta.
Monen uskovaisen sielunrauha ja tyyni olemus todistaa että uskomalla olemattomiin ja elämällä illuusiossa voi saavutta mielenrauhan ja vakaan elämän. :)
Fiktio on siis vankka perusta elämälle.
Minulle on käynyt itseasiassa päinvastoin: nurinkurin kääntyneen maailmankatsomuksen myötä olen pystynyt kohtaamaan inhimillisen tason aineellisen todellisuuden (eli sen maailman, minkä suurin osa ihmisistä kokee todellisuutena) aivan eri tavalla kuin aiemmin. Siinä, missä aiemmin pakenin sitä alkoholin, elokuvien, pelaamisen tai jonkun muun sijaistoiminnan avulla, nykyään pystyn kohtaamaan "pahan" maailman ilman mitään tarvetta pakenemiselle. Mutta tuo viimeinen lauseesi osuu kyllä tavallaan oikeaan. :)
Vierailija kirjoitti:
Kaaosmaagi kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kaaosmaagi kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kaaosmaagi kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Huomaa, että te kaikki luette samoja kirjoja, koska kaikki horinanne ovat ihan samasta puusta veistettyjä ja niitä on todella vaikea lukea.
Olen vakuuttunut siitä, että maailma on merkityksetön ja kaikki ihmiset ovat paskoja. Teidän juttunne vain vahvistaa uskomustani, koska en edes halua elää teidän maailmassanne.
Nyt voitte sanoa, että tämä puhe tulee egostani, joka pelkää henkensä puolesta tai jotain muuta skeidaa. Tai että kuljen "pimeässä yössä". Mistään niistä ei kuitenkaan ole minulle mitään apua. Minä en halua muuttua enkä uskoa kuten te. Miten toimisitte tällaisessa tilanteessa?
Kun unessa puhut jonkun kanssa et tiedä mitä "hän" sinulle vastaa ennenkuin "kuulet" sen. Ymmärrätkö miten vähän tiedät edes itseäsi?
Totta kai tiedän. Et kuitenkaan vastaa mihinkään. Joten please, elaborate.
Nämä kaksi tässä lätisevää verbaalista konstruktiota ovat vain jäävuoren huippuja Sinusta ja Minusta. Kokonaisuudesta. Ne voivat halutessaan kommunikoida tämän kokonaisuuden kanssa ja muuttaa elämäänsä ja jopa todellisuuttaan hämmästyttävillä tavoilla.
Jos näet kaikki ihmiset ympärilläsi pskiaisina ei muita olekkaan. Toisaalta jos elämä on turhaa ja kaikki ihmiset hanurista niin mitä hävittävää sinulla muka on uusien asioiden kokeilemisen suhteen?
Ps
Kaikki tässä ketjussa eivät ole kanssani aivan samoilla linjoilla. Olen pragmaatikko mitä "mystiikkaan" tulee.En pidä "kokonaisuudesta". Haluan irrottautua omakseni enkä olla osa jotain suurempaa epämääristä jumaluutta. Minua on myös aina ihmetyttänyt se, että jos olemme jumaluuksia niin miksi me hengailemme täällä oppimassa tai kasvamassa? Aika huono jumaluus. Etenkin kun näiden keskustelujen perusteella ainoa tehtävämme näyttää olevan löytää yhteytemme siihen sisäiseen jumalaan.
Mitä uusia asioita minun pitäisi kokeilla? Mitä iloa niistä on, kun kuolemamme jälkeen kaikki vaipuu unohdukseen. Lopputuleman kannalta on aivan sama kuolenko nyt vai 50 vuoden päästä.
Eli et halua olla osa itseäsi? Peukalo, johon on lyöty vasaralla haluaa teeskennellä ettei se ole kiinni kädessä voidakseen rauhassa syyttää onnettomuudestaan koko Universumia... Jalka kiukkuaa lätäkössä ettei se voi olla osa ihmistä koska ei kukaan ihminen seisoisi hetkeäkään lätäkössä. MINÄ OLEN PELKKÄ JALKA!
Ps
Missä minä puhuin jumaluuksista? Ennen sellaisen pohtimista kannattaa ehkä katsahtaa oman kallon sisäpuolelle. Baby steps.Minä en halua olla osa jotain tuntematonta kokonaisuutta, jonka olemuksesta en tiedä. Miksi haluaisin palvella jotain kokonaisuutta? Se on tarpeeksi vastenmielistä jo tässä yhteiskunnassa.
Ja ilmeisesti valitsit olla ymmärtämättä minua, koska en puhunut "oikealla tavalla". Eli jos olemme osa täydellistä kokonaisuutta, niin mitä me olemme täällä oppimassa? Se kokonaisuutemme osa, joka meissä on tietää jo kaiken. Sen ei pitäisi oppia mitään tai kehittyä. Ei jalkanikaan herää välillä huomaamaan, että se on jalka ja osa tätä täydellistä kokonaisuutta. Miksi me teemme näin? Tähän en ole oikeasti koskaan saanut vastausta.
Ei sinun tarvitse yrittää tehdä mitään, mikä ei tunnu sinusta oikealta vain siksi, että niin kuuluisi tehdä. Voit aivan hyvin ryhtyä toteuttamaan omia sisäisiä toiveitasi ilman, että yrittäisit sovittaa itsesi johonkin muottiin ja omaksua itsellesi ajatusmaailmaa, jota et koe omaksesi.
Omasta näkökulmastani mikään ei ole "turhaa" eikä vaivu unohdukseen. Mystikko mainitsikin tuosta itsensä oivaltaneen ihmisen alitajunnasta (vs. inhimillisen ihmisen alitajunta), ja juuri siinä kohti koen tällä hetkellä olevani: oivaltamassa itseäni ja integroimassa kaikkeutta "omaan" alitajuntaani. Mielelläni on kysymyksiä, joihin en tässä ajan ja paikan pisteessä näytä tietävän vastauksia, mutta sen tiedän jo, että ne tulevat kyllä sitten kun sen aika on. Mutta ei tällainen luottamus synny pakottamalla vaan kokemusten kautta, ja siksi jokaisen täytyy tehdä matkansa henkilökohtaisesti. Jos se tie ei tunnu sinusta omalta juuri nyt, ei sinun tarvitse sitä alkaa väkisin kulkea. Olet vapaa kokeilemaan ihan mitä vaan.
Käyttäjä102 kirjoitti:
Etsivä löytää (ei kirjautunut) kirjoitti:
Miten tähän tiedostamattomaan telepatiaan kannattaisi suhtautua, jotta se aiheuttaisi vähiten kitkaa? Itse olen tässä viime aikoina huomannut erään asian: suuri osa tuntemuksistani ei alunperinkään ole ollut "minun" vaan olen napannut niitä alitajuisesti milloin mistäkin ympäristön kohteesta. Tapaan paljon ihmisiä opiskelun ja työn kautta, ja olotilani muuttuu usein heidän mukaansa. Tiettyjen ihmisten seurassa tunnen ärtymystä, kun taas toisten kanssa olotila voi olla hyvinkin seesteinen. Tämä ei siis johdu siitä, että nämä ärtymystä aiheuttavat ihmiset tekisivät mitään "väärää" (usein he itseasiassa käyttäytyvät ulkoisesti hyvinkin tahdikkaasti). Pari päivää sitten eräs tällainen ihminen paljasti minulle olevansa itse hyvin ärtynyt, vaikka ulkoisesti näyttääkin hymyilevältä ja iloiselta. Siitä viimeistään oivalsin, että olin napannut tuon ärtymyksen häneltä alitajuisesti ja luullut, että se oli "oma" tunteeni.
Voiko tällaisilta tunnetartunnoilta siis tietoisesti suojautua vai pitääkö sekin hyväksyä vain osaksi ihmiselämän luonnetta? Koen, että tehtäväni on työskennellä ihmisten parissa, mutta se on välillä todella kuormittavaa näiden ilmiöiden takia. Yksin ollessani olen nykyään lähes pääsääntöisesti rauhan tilassa. Olisi hienoa pystyä laajentamaan tuo tietoisuuden tila myös sosiaalisiin tilanteisiin, sillä siinä tilassa olen parhaiten yhteydessä sisimpääni enkä toimi pelkkien "ohjelmointien" varassa.
Kaikenlainen vastustaminen vain pahentaa sisäistä ristiriitaa, joten on parempi vain havaita tästä maailmasta lähtöisin olevat ajatukset ja tuntemukset olemuksensa pintakerroksessa. Niiden voi vapaasti antaa tulla ja mennä. Kyllä minäkin usein koen ikään kuin oman olemukseni ihmisyyden pintakerroksissa ihmisten levottomuuden tai ahdistuksen tai muun pahan olon, mutta ei se haittaa minua mitenkään. Tunnen silti rauhaa ja sisäistä lämpöä kärsivää kohtaan, vaikka jollain tasolla tiedostankin hänen olonsa kuin se olisi omani. Minä olen meren syvyys, ei mikään pinnan kuohu järkytä olemukseni rauhaa. Mutta jotta näin voi kokea, täytyy kokea olevansa enemmän kuin ihmismieli tai keho, täytyy kokea olevansa ääretön tietoisuuden tila jossa ihmisolemukset kaikkine oloineen ovat kuin pisara meressä.
Sen suhteen sen sijaan on hyvä toimia oman mielensä portinvartijana, että millaisia ajatuksia päästää osaksi omaa syvempää uskomus- ja arvomaailmaansa. Sillä ei ole mitään väliä, jos jotain ahdistuksia tai kummallisia tämän maailman ajatuksia tulee ja menee, kuin kohinaa taustalla, mutta jos ottaa joitain niistä todeksi ja alkaa uskoa niihin, pian on projisoinut maailman jollaista ei halunnut. Ihmiset omaksuvat itselleen uskomattoman rajoittavia vankiloita sillä, että uskovat tämän maailman ajatuksia. On nuoria nättejä tyttöjä, jotka uskovat olevansa kammottavan rumia, niin ettei kukaan voi heistä koskaan pitää, koska tässä maailmassa ulkonäköpakkomielteet jylläävät. On nelikymppisiä, jotka ovat omaksuneet uskomuksen että he eivät enää koskaan pääse töihin ikänsä takia, tai eivät voi enää kokea elämässään mitään merkittävää - sen kun odottelevat kuolemaa yrittämättä mitenkään parantaa elämäänsä.
Ei liene sattumaa, että ehdin jo saada omasta sisimmästäni hyvin samankaltaista opastusta aiheeseen: "älä tuomitse merta sen myrskyävän pinnan perusteella vaan katso syvemmälle". Huomaan nyt, että jostain syystä pientä epäluottamusta itseäni kohtaan on edelleen olemassa, kun koen tarvitsevani vahvistusta sisäiselle johdatukselleni myös ulkopuolelta. Tosin nämä Mystikon kirjoitukset ovat sellaisia, että kyllä ne aina aihetta kirkastavat lisää, vaikka tieto ei varsinaisesti "uutta" olisikaan.
Toiseen vastaukseesi liittyen: minulla on kokemusta mainitsemastasi uskonnon paineiden alla oman inhimillisyytensä kieltämisestä, ja seurauksena tosiaan oli romahduttava määrä ristiriitoja ja ahdistusta. Omalla kohdallani tapahtumat palvelivat kyllä lopulta myös henkisyyttäni, mutta suo ei varmaankaan olisi ollut niin upottava, ellen olisi niin kovasti yrittänyt olla "hyvä ihminen". Kokemuksen kautta sisäistetyssä henkisyydessä kun ei näemmä ihmistasolla tarvitse varsinaisesti pyrkiä mihinkään eikä yrittää mitään vaan asiat kyllä tapahtuvat ajallaan. Olenkin saanut moneen asiaan opastukseksi sisimmästäni vain kehotuksen odottaa, ja olen tyytynyt siihen. On helpottavaa pystyä vapauttamaan mielensä asioiden "ratkaisemiselta" ja keskittyä itse vaikka syksyn lehtien miljooniin eri väreihin. :)
Omalla kohdallani sisäistämisen tasolla (ei siis enää pelkästään älyllisen pohdiskelun tasolla) muuttunut käsitys olevaisen luonteesta on alkanut jo manifestoitua fyysisyyteen. Jouduin jonkin aikaa sitten tilanteeseen, jossa minun piti valita kahdesta vaihtoehdosta toinen: maallisen hyvän tavoittelu (eli mielen tasolta järkevä vaihtoehto) tai oma sisäinen opastukseni. Päätin ottaa "uskon hypyn", luottaa intuitiooni ja valita jälkimmäisen. Kyllä, mieli esitti vastalauseita ja kyllä, mietin olenko tulossa hulluksi. Nyt kuitenkin näen ja koen tuon ratkaisun seurauksia ja voin vain todeta, että enpä olisi osannut tällaista edes kuvitella mielen tasolla.
Taisi muuten Ap kertoa kuulumisistaan ja mainita, että yksinkertaisuus henkisissä opetuksissa on alkanut viehättämään häntä. Minulle on käynyt tismalleen samoin! :) Olen hylännyt monia "oppijärjestelmiä" viime aikoina -en siksi, että ne olisivat jotenkin "vääriä" vaan siksi, että ne eivät enää palvele minua. Hiljaisuus on alkanut kertoa minulle salaisuuksiaan ja oikeastaan kaipaan enää vain joitakin yksinkertaisia muistutuksia itselleni niitä hetkiä varten, kun maailman melskeet saavat kadottamaan yhteyden.
Käyttäjä102 kirjoitti:
Etsivä löytää kirjoitti:
Käyttäjä102 kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ja sitten omat kysymykset: Jos valaistuminen tuntuu liian suurelta tehtävältä yhteen ihmiselämään, ja/tai matka siihen jää kesken kuoleman takia, jatkuuko etsintä jossain toisessa muodossa? Voiko henkisellä tiellä edetä ilman etenemisestä aiheutuvia fyysisen maailman vaikeuksia? Esim. säilyttää terveyden ja läheiset ihmissuhteet. Moni täällä on kirjoittanut romahduksista eri elämänalueilla, samoin toki tilanteiden kohenemisesta.
Kyllä, etsintä jatkuu toisessa muodossa. Lopulta kaikki palaavat kotiin, todellisen Minänsä tuntemiseen, sen tuntemiseen että ovat yhtä Jumalan kanssa. Raamatussa se ilmaistaan niin, että kaikki polvet notkistuvat Jumalan edessä. Se voi kuulostaa hyvin epämiellyttävältä, jos ajattelee sen niin että joku ulkopuolinen Jumala pakottaa helvetin, tuskan, ahdistuksen tms uhalla polvilleen, mutta prosessi on hyvin erilainen. Kaikki ovat vapaita luomaan sellaisia elämä-kokemuksia kuin haluavat, niin kauan kuin haluavat.
Mutta ihminen joka ei tunne yhteyttään ikuiseen Lähteeseensä, on kuin puusta irti leikattu oksa, ja on väistämätöntä että tällaisessa kokemuksessa tulee myös erilaista kärsimystä ja lopulta sen muodon kuolema. Yksi uni loppuu, ja toinen alkaa, kunnes ihminen tavalla tai toisella väsyy kaikkiin uniin, kauniisiinkin, ja tahtoo palata tietoiseen ykseyteen Itsensä kanssa, kaiken kanssa.
Henkinen tie ja vaikeudet... Ennen vanhaan oli niin, että oikeastaan ei ollut muuta tietä kuin ristin tie. Ihmiset eivät kiinnostuneet henkisestä tiestä, ellei fyysiset ja/tai psyykkiset tuskat heitä siihen pakottaneet. Nykyään ihmiskunnan tietoisuuden tila on kuitenkin kohonnut sen verran paljon, että on mahdollista herätä etsimään ilman mitään erityistä tuskaa ja ongelmia ulkomaailmassa. Itsekin olin tällainen kummajainen: agnostikkovanhempien lapsi, joka jo pienenä tiesi ettei mikään muu tässä maailmassa kiinnosta minua paitsi Jumalan tunteminen. Ei minua siihen pakottaneet mitkään hirvittävät olot, vaan vain sisäinen sielun tunne siitä että olen syntynyt tähän muotoon vain yhtä tarkoitusta varten, etsimään sitä mitä en ollut ennen aivan löytänyt.
Henkisellä tiellä etenijöillä on hyvin erilaisia teitä. Ei kaikille tule mitään erityisiä menetyksiä ja dramaattisia vaikeuksia. Se riippuu paljon siitä millainen oma ehdollistunut ihmispsyyke on, kuinka paljon se vastustaa, kuinka kärsimätön tai haluavainen on. Useimmat joutuvat kyllä jollain tapaa kokemaan vähintään sisäisesti "lihan ja Hengen taistelun", mutta aika usein siitä ei tiedä kukaan muu kuin henkilö itse. Olen itsekin ollut tilanteessa missä sisäiset olot olivat aivan hulluuden partaalla, mutta kävin töissä, elin normaalia elämää, olin tekemisissä niiden ihmisten kanssa kuin ennenkin (onnistuin jopa näyttelemään entistä huoletonta itseäni)... Hengellinen etsintä oli minun salaisuuteni, ei ollut ketään kenelle siitä puhua, ei tässä maailmassa jossa yleinen ajatus on että etsintä on sitä, että kuulee Jeesuksesta ja sitten "antaa elämänsä Jeesukselle", ja sen jälkeen taivaspaikka onkin kuitattu... Harva ymmärtää sellaista kilvoitusta joita mystikon tielle kutsuttujen täytyy käydä läpi saavuttaakseen Taivaan tässä ja nyt.
Onpa mielenkiintoinen "sattuma", että puhut tästä "lihan ja Hengen taistelusta". Olisiko mitään vinkkejä siihen? Elämässäni on tapahtunut kaikenlaista, ja olen pystynyt suhtautumaan siihen luottavaisesti, sillä minulla on ollut sisäisesti sellainen olo, että asiat menevät juuri kuten niiden täytyykin mennä. Nyt kuitenkin eteeni on tullut jotain täysin odottamatonta ja kaiken järjen vastaista, ja sisäiset ristiriidat ovat palanneet. Tuntuu kirjaimellisesti siltä, kuin sydän ja mieli olisivat tukkanuottasilla siitä, kumpaa kannattaa kuunnella. :D Tiedän kyllä jo "oikean" vastauksen, mutta olen kyllästynyt luomaan vastustusta tässä asiassa. Voinko tehdä muuta kuin vain tarkkailla ja odottaa?
Niin, tiedät jo vastauksen :) Vastustuksen kanssa ei oikein voi muuta kuin antaa sen olla: myöntää sen olemassaolo, sallia sen olla, ja katsella sitä kuin ulkopuolisena, samoin kuin katsella mielessä olevia ajatuksia ja tunteita toiseen suuntaan. Leimaamatta mitään niistä hyviksi tai pahoiksi. Ne ovat vain ajatuksia ja tunteita, mutta Sinä olet taivas jolla ne pilvet kulkevat, et mikään pilvistä... Ja milloin toimintaa tai päätöksiä vaaditaan, niihin voi ryhtyä kun siltä tuntuu, odottamatta että kaikki vastustus sammuu, koska ihmismielen luonne on sellainen että sillä on tapana vastustaa monenlaista ja joskus on parempi sanoa sille, että kiitos varoituksista mutta minä nyt kumminkin toimin näin.
Kiitos taas kerran muistutuksesta! Tilanteeni on sellainen, että olen valinnan edessä ja tiedän kyllä sisimmässäni, mikä se valinta tulee olemaan. Se vain sotii kaikkea arkijärkeä, normaalia ja loogista vastaan, enkä voi puhua asiasta kenellekään, sillä kukaan ei ymmärtäisi tätä sisäistä varmuuttani. Valintani ei ole mitenkään järjellä perusteltavissa, on vain voimakas johdatuksen ja tietämisen tunne, mitä en voi mitenkään edes sanoin määritellä. Ja oma epäilevä mieleni luo tähän "taisteluun" vielä oman pikantin lisänsä, kun se maalailee kaikenlaisia uhkakuvia ja pelkoja. Niistäkin huolimatta tiedän, mitä tehdä.
Kiitos muuten myös noista vastauksista muidenkin kysyjien viesteihin. Olen taas selaillut vanhoja pyhiä kirjoituksia, ja sieltä avautui monia asioita aivan uudella tavalla. Ymmärsin esimerkiksi juuri tuon "kaikkien polvien notkistumisen Jumalan edessä" ja "Jumalan työvälineenä olemisen" merkityksen ihan eri tavalla kuin aiemmin. Sillä ei tosiaan tarkoiteta mitään alistumista ulkopuoliseen tahtoon vaan antautumista omaan todelliseen olemukseensa. Kuin luovuttaisi mielensä, halunsa, toiveensa, pelkonsa, epäilynsä ja kaiken muun ihmisitsen harhan pois, jotta voisi toimia "osana kokonaisuutta" kaikkien parhaaksi. Ja koska kokonaisuus on kaikkitietävä, kaikenkattava ja kaiken ylläpitävä, ei ole mitään syytä epäillä, etteikö sen johdatuksessa myös ihmistason asiat järjestyisi parhaalla mahdollisella tavalla.
Tuli vielä mieleeni noista käyttämistänne kehoon liittyvistä vertauskuvista tällainen: itsensä erilliseksi kokeva ihminen on kuin sydän, joka ei tiedosta olevansa osa ikuista, kuolematonta kehoa. Se on täysin riippuvainen kehosta ja sen toiminta vaikuttaa koko kehoon. Se ei todellisuudessa voisi koskaan irtautua kehosta ilman, että se tai kokonaisuus kärsisi siitä ja molempien olemassaolo lakkaisi. En siis usko sellaisen olevan sinänsä edes mahdollista.
Itsensä oivaltanut ihminen puolestaan on kuin sydän, joka on tullut tietoiseksi koko kehosta. Se tietää olevansa yhteydessä kaikkeen ja ymmärtää, että koko kehon hyvinvointi palvelee sitä ja sen hyvinvointi palvelee koko kehoa. Siksi se voi vain vapaasti olla oma itsensä, toteuttaa osansa ilolla ja sykkiä vain sydämenä ilman toiveita tai yritystä olla vaikkapa maksa tai haima tai amputoitu käsi. :D Se on vapaa huolista ja murheista, sillä se tietää kuolemattoman kehon toiminnan: ei sen tarvi huolehtia veren virtaamisesta tai ravinteiden saannista vaan ne tulevat sille ihan vain kehon luontaisen toiminnan ansiosta.