Etsivä löytää
Seuratut keskustelut
Kommentit
Minussa on tapahtunut myös mielenkiintoisia muutoksia. Pelot ja häpeän tunteet ovat kadonneet lähes kokonaan, vaikka aiemmin ne olivat välillä todella lamaannuttavia. Tuntuu myös siltä, että oma aiempi motivaatio tehdä asioita on hävinnyt ja tilalle on tullut jotain ihan muuta. Suoraan sanottuna ei kiinnosta yhtään, miten tässä käy, mutta en silti ole jumissa tai paikoilleen pysähtynyt. Menen enimmäkseen virrassa, oman osuuteni toki aktiivisesti hoitaen, mutta huolehtimatta järjestelyistä tai lopputuloksista mielen tasolla. Ainoastaan väsyneenä "vajoan" jonnekin synkkyyteen ja turhautumiseen, mutta sekin menee aina ohi. Myös valaistumisen tavoittelun suhteen on tapahtunut irtipäästäminen: oivalsin, että en voi enää tässä vaiheessa tehdä mielen tasolla mitään sen eteen. Se on luonnollinen tilamme ja se tapahtuu kyllä ajallaan, kun vain seuraan luontaista olemustani. Eihän kukkakaan pysty ajatuksillaan vaikuttamaan siihen, milloin se alkaa kukoistamaan –se vain tapahtuu luontaisen järjestyksen mukaan silloin kun tapahtuu. Minulla on muutenkin alitajuinen tieto siitä, että omalla kohdallani prosessi on vähän hitaampi maallisten "velvollisuuksien" takia. Vastuullani on maallisella tasolla muita ihmisiä, joten lienee kaikkien kannalta parasta, että säilytän jotakuinkin toimintakykyni kaiken tämän keskelläkin. Ei se silti prosessia estä eikä minun tarvitse "hylätä" ketään muuta kuin esoteerisella tasolla. Maalliset kiinnikkeet muihin ihmisiin ovat katoamassa, mutta tilalle on tullut syvempi myötätunto ja ymmärrys kaikkia kohtaan. Tietysti ihmistasolla edelleen joskus ärsyttää tietyt asiat, mutta ei sillekään tarvitse tehdä mitään. Sielutasolla pystyn kunnioittamaan muiden valintoja ja tiedän, etteivät ne vaikuta minun todelliseen olemukseeni mitenkään.
Pari päivää sitten koin jotain mielenkiintoista, joka tuntui metafyysisellä tasolla kuin yhdistymiseltä johonkin "kenttään". Tuossa kentässä tunsin tietoisuuden tihentymiä, jotka voisivat edustaa esim. ihmisiä tai muita olentoja. Googlettelin aiheesta ja löysinkin mielenkiintoisia teorioita siihen liittyen. Enää en kuitenkaan koe pakonomaista tarvetta analysoida näitä kokemuksia älyllisellä tasolla, vaikka mieli tietysti vastauksia haluaisikin.
Kaiken kaikkiaan oloni on jotenkin irrallinen ja epätodellinen. Tuntuu kuin olisin jossakin "nollatilassa": vanhan taaksejättänyt, mutta uudesta vielä tietämätön. "Polku avautuu eteesi sitä mukaa, kun kuljet sitä", sain vastaukseksi, kun tätä asiaa mietiskelin. Siihen on luottaminen! :)
Käyttäjä102 kirjoitti:
Itselläni tulee edelleen aika ajoin sellainen olo, että tekisi mieli vain näyttää Jumalalle keskisormea ja vetäytyä luolaan mököttämään.
Mutta mihin menet mököttämään sitten, kun tiedät olevasi sekä mököttäjä, luola, että Jumala? "Ei ihmisen Pojalla ole edes paikkaa, mihin päänsä kallistaa." ;)
Niinpä, kyllä minä tälle muistan aina nauraa sitten kun pääsen takaisin siihen näkemiseen. :D Koko elämäni on vain yksi suuri keskustelu Itseni kanssa, ja se Itse osaa kyllä olla välillä hyvin huumorintajuinen.
Vierailija kirjoitti:
Etsivä löytää kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Etsivä löytää kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kaaosmaagi kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kaaosmaagi kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kaaosmaagi kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Huomaa, että te kaikki luette samoja kirjoja, koska kaikki horinanne ovat ihan samasta puusta veistettyjä ja niitä on todella vaikea lukea.
Olen vakuuttunut siitä, että maailma on merkityksetön ja kaikki ihmiset ovat paskoja. Teidän juttunne vain vahvistaa uskomustani, koska en edes halua elää teidän maailmassanne.
Nyt voitte sanoa, että tämä puhe tulee egostani, joka pelkää henkensä puolesta tai jotain muuta skeidaa. Tai että kuljen "pimeässä yössä". Mistään niistä ei kuitenkaan ole minulle mitään apua. Minä en halua muuttua enkä uskoa kuten te. Miten toimisitte tällaisessa tilanteessa?
Kun unessa puhut jonkun kanssa et tiedä mitä "hän" sinulle vastaa ennenkuin "kuulet" sen. Ymmärrätkö miten vähän tiedät edes itseäsi?
Totta kai tiedän. Et kuitenkaan vastaa mihinkään. Joten please, elaborate.
Nämä kaksi tässä lätisevää verbaalista konstruktiota ovat vain jäävuoren huippuja Sinusta ja Minusta. Kokonaisuudesta. Ne voivat halutessaan kommunikoida tämän kokonaisuuden kanssa ja muuttaa elämäänsä ja jopa todellisuuttaan hämmästyttävillä tavoilla.
Jos näet kaikki ihmiset ympärilläsi pskiaisina ei muita olekkaan. Toisaalta jos elämä on turhaa ja kaikki ihmiset hanurista niin mitä hävittävää sinulla muka on uusien asioiden kokeilemisen suhteen?
Ps
Kaikki tässä ketjussa eivät ole kanssani aivan samoilla linjoilla. Olen pragmaatikko mitä "mystiikkaan" tulee.En pidä "kokonaisuudesta". Haluan irrottautua omakseni enkä olla osa jotain suurempaa epämääristä jumaluutta. Minua on myös aina ihmetyttänyt se, että jos olemme jumaluuksia niin miksi me hengailemme täällä oppimassa tai kasvamassa? Aika huono jumaluus. Etenkin kun näiden keskustelujen perusteella ainoa tehtävämme näyttää olevan löytää yhteytemme siihen sisäiseen jumalaan.
Mitä uusia asioita minun pitäisi kokeilla? Mitä iloa niistä on, kun kuolemamme jälkeen kaikki vaipuu unohdukseen. Lopputuleman kannalta on aivan sama kuolenko nyt vai 50 vuoden päästä.
Eli et halua olla osa itseäsi? Peukalo, johon on lyöty vasaralla haluaa teeskennellä ettei se ole kiinni kädessä voidakseen rauhassa syyttää onnettomuudestaan koko Universumia... Jalka kiukkuaa lätäkössä ettei se voi olla osa ihmistä koska ei kukaan ihminen seisoisi hetkeäkään lätäkössä. MINÄ OLEN PELKKÄ JALKA!
Ps
Missä minä puhuin jumaluuksista? Ennen sellaisen pohtimista kannattaa ehkä katsahtaa oman kallon sisäpuolelle. Baby steps.Minä en halua olla osa jotain tuntematonta kokonaisuutta, jonka olemuksesta en tiedä. Miksi haluaisin palvella jotain kokonaisuutta? Se on tarpeeksi vastenmielistä jo tässä yhteiskunnassa.
Ja ilmeisesti valitsit olla ymmärtämättä minua, koska en puhunut "oikealla tavalla". Eli jos olemme osa täydellistä kokonaisuutta, niin mitä me olemme täällä oppimassa? Se kokonaisuutemme osa, joka meissä on tietää jo kaiken. Sen ei pitäisi oppia mitään tai kehittyä. Ei jalkanikaan herää välillä huomaamaan, että se on jalka ja osa tätä täydellistä kokonaisuutta. Miksi me teemme näin? Tähän en ole oikeasti koskaan saanut vastausta.
Ei sinun tarvitse yrittää tehdä mitään, mikä ei tunnu sinusta oikealta vain siksi, että niin kuuluisi tehdä. Voit aivan hyvin ryhtyä toteuttamaan omia sisäisiä toiveitasi ilman, että yrittäisit sovittaa itsesi johonkin muottiin ja omaksua itsellesi ajatusmaailmaa, jota et koe omaksesi.
Omasta näkökulmastani mikään ei ole "turhaa" eikä vaivu unohdukseen. Mystikko mainitsikin tuosta itsensä oivaltaneen ihmisen alitajunnasta (vs. inhimillisen ihmisen alitajunta), ja juuri siinä kohti koen tällä hetkellä olevani: oivaltamassa itseäni ja integroimassa kaikkeutta "omaan" alitajuntaani. Mielelläni on kysymyksiä, joihin en tässä ajan ja paikan pisteessä näytä tietävän vastauksia, mutta sen tiedän jo, että ne tulevat kyllä sitten kun sen aika on. Mutta ei tällainen luottamus synny pakottamalla vaan kokemusten kautta, ja siksi jokaisen täytyy tehdä matkansa henkilökohtaisesti. Jos se tie ei tunnu sinusta omalta juuri nyt, ei sinun tarvitse sitä alkaa väkisin kulkea. Olet vapaa kokeilemaan ihan mitä vaan.
Voi luoja! Olisiko mahdollista saad vastaus kysymyksiin eikä jotain randomia liibalaabaa? En yhtään ymmärtä miten tuo liittyy kysymykseeni.
Ja kiva, että olen vapaa kokeilemaan mitä haluan. Sitten vain se kokonaisuus rankaisee minua yhä uudestaan ilmestyvillä painajaisilla kunnes "herään". Kokonaisuus on yksi paska enkä ymmärrä miksi kukaan haluaa olla osa sitä.
Mutta kiitos, että yrität vastata.
En minä pysty antamaan sinulle niitä vastauksia, joita kaipaat. En pysty siirtämään sinulle kokemuksiani eikä siitä olisi mitään hyötyäkään, sillä ne ovat henkilökohtaisia ja tie on jokaiselle yksilöllinen.
Ei kokonaisuus sinua mistään rankaise. Tuo on vähän sama kuin väittäisit luonnon rankaisevan puuta vesisateella. Ensinnäkin se on vain luonnollisen kiertokulun mukaista, ei kenenkään "syy" eikä kenenkään "rangaistus". Toiseksi vesisadehan vain palvelee puuta ja ravitsee sitä, vaikka ikävältä saattaa tietystä näkökulmasta tuntuakin. Sen seurauksena puu voi ihmisnäkökulmasta "kasvaa ja kehittyä".
Ymmärrän ärtymyksesi, mielen vastustuksen ja kaiken tähän asiaan liittyvän kiukun ja turhautumisen. Itselläni tulee edelleen aika ajoin sellainen olo, että tekisi mieli vain näyttää Jumalalle keskisormea ja vetäytyä luolaan mököttämään. Mutta se menee kyllä ohi kun pääsee takaisin yhteyden tilaan ja muistaa, että minä tämän tilanteeni olen luonut, ei mikään ulkopuolinen Jumala. Minulla on siis kaikki valta käsissäni myös tilannetta muuttaa, jos koen sen tarpeelliseksi.
Ihmiselämä on turhaa, jos meidän on vain tarkoitus päästä kokonaisuuteen, jota me olemme jo osa. Ei siinä ole mitään järkeä. Koko ihmiselämän kasvaminen on turhaa. Eli kokemamme vastoinkäymiset ovat turhia, jos ne yrittävät kasvattaa meitä johonkin mitä emme tarvitse.
Ikävää, jos emme pääse tätä pakoon edes kuolemassa vaan heräämme silloin johonkin faktaan, joka meidän pitäisi jo tietää, koska se on sisimmässämme.
Alan uskoa, että antikosmisissa uskomuksissa on totuudensiemen. Ainakin niissä on enemmän järkeä kuin tässä. Toivon, että saan joskus siis repiä kokonaisuuden hajalle. :)
Niin, älyllisellä tasolla ymmärrän kyllä ajatusmaailmaasi ja olen ollut aiheesta ihan samaa mieltä, jopa ihmisten yleiseen paskuuteen asti. :D Mutta omalla kohdallani olen päätynyt sittemmin siihen, että pointtina on nimenomaan se kokemus, ei näennäinen päämäärä (jota ei siis ole edes olemassa sellaisena, kuin se yleisesti käsitetään). Oma kokemukseni kokonaisuudesta ei ole sellainen, että tuntisin olevani vain pieni, mitätön osa jotain valtamerta vaan päinvastoin, tunnen kuin minuuteni rajat välillä katoaisivat ja laajenisin sellaisiin mittasuhteisiin, että sitä ei voi älyllisesti edes ymmärtää. "Yhteyden tila" on siis vähän harhaanjohtava siinä mielessä, etten ainakaan itse koe sitä niin kuin minä, pieni ihminen, olisin jollain langalla yhteydessä suureen Jumalaan. Ennemminkin se on kuin vaihtaisi kokonaan näkökulmaa: siinä missä aiemmin on tirkistellyt maailmaa pienen avaimenreiän läpi, nyt tuntuu usein siltä kuin ovi nenäni edestä olisi kadonnut ja näen koko maiseman. En ole kokenut vielä täydellistä unionia, sitä mistä Mystikko puhuu, mutta jo nämä kokemukset riittävät siihen, ettei millään muulla ole minulle enää merkitystä. Ei tällä maailmalla, elämällä tai kuolemalla, eikä edes sillä, mikä on lopulta "totta".
Tutkiskele vain ihan rauhassa erilaisia näkökulmia sen mukaan mikä sinua viehättää. Jos nämä asiat herättävät sinussa ärtymystä, voit vain todeta ettei tämä ole sinua varten ja kääntyä toiseen suuntaan. Älyllisellä tasolla täysin tyydyttävää vastausta näihin aiheisiin en itsekään ole löytänyt, mutta ei silläkään ole minulle enää mitään merkitystä.
Vierailija kirjoitti:
Etsivä löytää kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kaaosmaagi kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kaaosmaagi kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kaaosmaagi kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Huomaa, että te kaikki luette samoja kirjoja, koska kaikki horinanne ovat ihan samasta puusta veistettyjä ja niitä on todella vaikea lukea.
Olen vakuuttunut siitä, että maailma on merkityksetön ja kaikki ihmiset ovat paskoja. Teidän juttunne vain vahvistaa uskomustani, koska en edes halua elää teidän maailmassanne.
Nyt voitte sanoa, että tämä puhe tulee egostani, joka pelkää henkensä puolesta tai jotain muuta skeidaa. Tai että kuljen "pimeässä yössä". Mistään niistä ei kuitenkaan ole minulle mitään apua. Minä en halua muuttua enkä uskoa kuten te. Miten toimisitte tällaisessa tilanteessa?
Kun unessa puhut jonkun kanssa et tiedä mitä "hän" sinulle vastaa ennenkuin "kuulet" sen. Ymmärrätkö miten vähän tiedät edes itseäsi?
Totta kai tiedän. Et kuitenkaan vastaa mihinkään. Joten please, elaborate.
Nämä kaksi tässä lätisevää verbaalista konstruktiota ovat vain jäävuoren huippuja Sinusta ja Minusta. Kokonaisuudesta. Ne voivat halutessaan kommunikoida tämän kokonaisuuden kanssa ja muuttaa elämäänsä ja jopa todellisuuttaan hämmästyttävillä tavoilla.
Jos näet kaikki ihmiset ympärilläsi pskiaisina ei muita olekkaan. Toisaalta jos elämä on turhaa ja kaikki ihmiset hanurista niin mitä hävittävää sinulla muka on uusien asioiden kokeilemisen suhteen?
Ps
Kaikki tässä ketjussa eivät ole kanssani aivan samoilla linjoilla. Olen pragmaatikko mitä "mystiikkaan" tulee.En pidä "kokonaisuudesta". Haluan irrottautua omakseni enkä olla osa jotain suurempaa epämääristä jumaluutta. Minua on myös aina ihmetyttänyt se, että jos olemme jumaluuksia niin miksi me hengailemme täällä oppimassa tai kasvamassa? Aika huono jumaluus. Etenkin kun näiden keskustelujen perusteella ainoa tehtävämme näyttää olevan löytää yhteytemme siihen sisäiseen jumalaan.
Mitä uusia asioita minun pitäisi kokeilla? Mitä iloa niistä on, kun kuolemamme jälkeen kaikki vaipuu unohdukseen. Lopputuleman kannalta on aivan sama kuolenko nyt vai 50 vuoden päästä.
Eli et halua olla osa itseäsi? Peukalo, johon on lyöty vasaralla haluaa teeskennellä ettei se ole kiinni kädessä voidakseen rauhassa syyttää onnettomuudestaan koko Universumia... Jalka kiukkuaa lätäkössä ettei se voi olla osa ihmistä koska ei kukaan ihminen seisoisi hetkeäkään lätäkössä. MINÄ OLEN PELKKÄ JALKA!
Ps
Missä minä puhuin jumaluuksista? Ennen sellaisen pohtimista kannattaa ehkä katsahtaa oman kallon sisäpuolelle. Baby steps.Minä en halua olla osa jotain tuntematonta kokonaisuutta, jonka olemuksesta en tiedä. Miksi haluaisin palvella jotain kokonaisuutta? Se on tarpeeksi vastenmielistä jo tässä yhteiskunnassa.
Ja ilmeisesti valitsit olla ymmärtämättä minua, koska en puhunut "oikealla tavalla". Eli jos olemme osa täydellistä kokonaisuutta, niin mitä me olemme täällä oppimassa? Se kokonaisuutemme osa, joka meissä on tietää jo kaiken. Sen ei pitäisi oppia mitään tai kehittyä. Ei jalkanikaan herää välillä huomaamaan, että se on jalka ja osa tätä täydellistä kokonaisuutta. Miksi me teemme näin? Tähän en ole oikeasti koskaan saanut vastausta.
Ei sinun tarvitse yrittää tehdä mitään, mikä ei tunnu sinusta oikealta vain siksi, että niin kuuluisi tehdä. Voit aivan hyvin ryhtyä toteuttamaan omia sisäisiä toiveitasi ilman, että yrittäisit sovittaa itsesi johonkin muottiin ja omaksua itsellesi ajatusmaailmaa, jota et koe omaksesi.
Omasta näkökulmastani mikään ei ole "turhaa" eikä vaivu unohdukseen. Mystikko mainitsikin tuosta itsensä oivaltaneen ihmisen alitajunnasta (vs. inhimillisen ihmisen alitajunta), ja juuri siinä kohti koen tällä hetkellä olevani: oivaltamassa itseäni ja integroimassa kaikkeutta "omaan" alitajuntaani. Mielelläni on kysymyksiä, joihin en tässä ajan ja paikan pisteessä näytä tietävän vastauksia, mutta sen tiedän jo, että ne tulevat kyllä sitten kun sen aika on. Mutta ei tällainen luottamus synny pakottamalla vaan kokemusten kautta, ja siksi jokaisen täytyy tehdä matkansa henkilökohtaisesti. Jos se tie ei tunnu sinusta omalta juuri nyt, ei sinun tarvitse sitä alkaa väkisin kulkea. Olet vapaa kokeilemaan ihan mitä vaan.
Voi luoja! Olisiko mahdollista saad vastaus kysymyksiin eikä jotain randomia liibalaabaa? En yhtään ymmärtä miten tuo liittyy kysymykseeni.
Ja kiva, että olen vapaa kokeilemaan mitä haluan. Sitten vain se kokonaisuus rankaisee minua yhä uudestaan ilmestyvillä painajaisilla kunnes "herään". Kokonaisuus on yksi paska enkä ymmärrä miksi kukaan haluaa olla osa sitä.
Mutta kiitos, että yrität vastata.
En minä pysty antamaan sinulle niitä vastauksia, joita kaipaat. En pysty siirtämään sinulle kokemuksiani eikä siitä olisi mitään hyötyäkään, sillä ne ovat henkilökohtaisia ja tie on jokaiselle yksilöllinen.
Ei kokonaisuus sinua mistään rankaise. Tuo on vähän sama kuin väittäisit luonnon rankaisevan puuta vesisateella. Ensinnäkin se on vain luonnollisen kiertokulun mukaista, ei kenenkään "syy" eikä kenenkään "rangaistus". Toiseksi vesisadehan vain palvelee puuta ja ravitsee sitä, vaikka ikävältä saattaa tietystä näkökulmasta tuntuakin. Sen seurauksena puu voi ihmisnäkökulmasta "kasvaa ja kehittyä".
Ymmärrän ärtymyksesi, mielen vastustuksen ja kaiken tähän asiaan liittyvän kiukun ja turhautumisen. Itselläni tulee edelleen aika ajoin sellainen olo, että tekisi mieli vain näyttää Jumalalle keskisormea ja vetäytyä luolaan mököttämään. Mutta se menee kyllä ohi kun pääsee takaisin yhteyden tilaan ja muistaa, että minä tämän tilanteeni olen luonut, ei mikään ulkopuolinen Jumala. Minulla on siis kaikki valta käsissäni myös tilannetta muuttaa, jos koen sen tarpeelliseksi.
Niin, uskon vakaasti siihen, että Todellisuus aukeaa kyllä pikkuhiljaa kunhan vain olen siihen valmis. :) Aiemmin tällaisia kokemuksia ei ole ollut tässä määrin ja luulen, että psyykeni ei sitä olisi kestänytkään. Nämä tulevat sallimisen tilassa –eivät yrittämällä, pakottamalla tai pyrkimällä mihinkään. Oman "minän" rajojen katoaminen, laajentuminen ja tämä viimeisin ovat sellaisia kokemuksia, että aiempi minä olisi varmaan seonnut, jos niitä olisi tullut liian aikaisessa vaiheessa. Olen kokenut prosessin samalla tavoin kuin Soul Dilemma, vapauttavana ja kepeyttävänä, varmaan jonkun sisäisen aavistuksen takia, vaikka varsinaiset kokemukset ovat aiemmin vähäisiä olleetkin. Tämä hitaampi tie tosiaan varmasti on monella tapaa helpompi kuin tuollainen kertarysäys, mistä olet kertonut. Minulla "valeminä" on alkanut häviämään pikkuhiljaa, pienissä erissä, ja sitä mukaa on kadonnut mm. paljon pelkoja, kontrollintarvetta, itsekkyyttä, häpeää, alemmuuden tunnetta ym. Ja aina sitä mukaa tilalle on tullut jotain aidompaa.