Etsivä löytää
Seuratut keskustelut
Kommentit
Käyttäjä102 kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Nro 14 kirjoitti:
Onko täällä muita, jotka vatvovat tietoisen luomisen ja valaistumisen välillä? Voiko näitä molempia olla yhtä aikaa? Pelkään kontrollista irti päästämistä ja sitä, että asiat menisivät pieleen jos en jatkuvasti vahdi ajatuksiani, visualisoi jne. Toisaalta pelkässä sisäisessä rauhassa ja olemisessa lepääminen tuntuu vaan niin paljon paremmalta ja jotenkin oikealta ja luontevalta.
Voinko todella luottaa siihen, että hiljaisuudesta nousevat ajallaan myös vastaukset?Niinpä... kai se luottamus tulee kokemuksen myötä? Mutta kun ei ole sitä kokemusta. Siis pienemmissä asioissa on suuri luottamus, mutta sitten kun vastaan tulee ne isot asiat (joista olen puhunut niiden isojen tunteiden osalta), niin se luottamus ei kannakaan. Koska taustalla oli kokemus, että luotan ja uskon, ihan tietoisesti - mutta silti menetin sen mitä halusin.
Tässä kohtaa on syytä pohtia, oliko se haluaminen sitten egon haluamista, ja siksi se meni pieleen? Ehkä, mutta silti se haluaminen nousee myös hiljaisuudessa samaan suuntaan. Se on jotenkin vahva tieto. Ja silti olen pettynyt.
Yleisesti kyllä siis luotan, ja kaikki on aina lopulta kääntynyt parhain päin. Vaikka en tietoisesti yritä luoda mitään, yritän vain levätä hiljaisuudessa ja pitää tietoisuudessa luottamuksen, että kaikki mitä tapahtuu on hyvää. Mutta - mitä rahaan tulee, niin sen kohdalla on vaikeampi luottaa...
Ap
Tavallaan luot edelleen tietoisesti, mutta olet vain generalisoinut asian niin, että et enää luo yksityiskohtaisesti, vaan laajemmilla tunne- ja uskomusmaailman sävyillä. Joka tapauksessa sinulla on vielä toiveita tämän näkyvän maailman suhteen, ja toivot että ne toteutuvat kun säilytät luottamuksen, että kaikki mitä tapahtuu on hyvää. Kyllä se niinkin toimii, oman uskon mukaan - mutta se on tietoista manifestointia, vain sen vähän kehittyneempi laji kuin se että erikseen visualisoi tarvitsemiaan esineitä tai ihmisiä elämäänsä.
Toisaalta niiden jotka tavoittelevat valaistumista, on jossain vaiheessa luovuttava jopa siitä "hyvän" haluamisesta tässä näkyvässä maailmassa. On annettava maailman mennä menojaan ja keskityttävä itse etsimään taivasten valtakuntaa, välittämättä siitä mitä "tässä maailmassa" käy. Aika monen kokemus on, että siinä vaiheessa kun luopuu tietoisesta manifestoinnista, mutta ei ole vielä löytänyt elävää yhteyttä hengen tasoonkaan, ulkoinen elämä ei mene niin kovin hyvin. Se on yksi suuri syy, miksi sanotaan että tie pelastukseen on kovin kapea ja harvat sitä kulkevat: on vaikea heittäytyä kokonaisvaltaisesti etsimään jotain josta ei ole varma onko sitä edes olemassa, ja hylätä sen elämän parantaminen jonka on aina kokenut olevan olemassa ja jota näkee kaikkien muidenkin tässä maailmassa parantelevan.
Tämäkin asia on minua mietityttänyt viime aikoina. Koen sen niin, että voidakseni antautua Hengen ohjaukseen minun tulisi päästää irti kaikista "omista" mielen tason odotuksista ja kiinnittymisestä tiettyyn lopputulokseen. Tätä asiaa on hieman vaikea kuvailla, koska minussa elää tällä hetkellä kaksi tasoa: toisaalta sellainen yhdentekevyyden tunne maallisten asioiden suhteen (Soul Dilemma kuvasi tätä hyvin sanomalla olevansa "mihinkään kiintymätön ajelehtija"), mutta toisaalta syvä empatia esimerkiksi kärsiviä ihmisiä kohtaan. Tunnen, että minun ei kuitenkaan tulisi sulkeutua maailmalta vaan pitää "sydämeni avoinna" voidakseni hoitaa työni ihmisten parissa. Tähän en ole löytänyt mitään "ratkaisua" vaan olen koettanut hyväksyä nuo negatiivisetkin tunteet osana ihmiselämän kirjoa. Ne vain usein vaikeuttavat intuition kuuntelemista ja siihen luottamista, joten siksi ne aiheuttavat vielä vähän ristiriitoja. Olisiko tähän asiaan mitään neuvoja?
Minulla muuten oli hengelliselle tielle lähdettyäni elämässäni vaihe, jolloin kaikki tuntui menevän pieleen: menetin lähes kaiken maallisen omaisuuteni erään tapahtuman seurauksena, suhteet moniin läheisiin katkesivat, menetin koulupaikkani ja elämä oli muutenkin täynnä monia (silloin ikävältä vaikuttaneita) sattumia. Pystyin kuitenkin noista asioista huolimatta elämään luottamuksessa, sillä olin ensimmäistä kertaa elämässäni saanut kosketuksen johonkin sellaiseen, mistä olin koko aiemman elämäni vain haaveillut: spirituaaliseen tasoon sekä mielen ja hengen vapauteen. Pikkuhiljaa vuosien aikana olen päätynyt aivan toisenlaiseen elämäntilanteeseen, missä asiat tuntuvat sujuvan paljon aiempaa jouhevammin ja kevyemmin. Esimerkiksi nykyisten opintojeni suhteen (joista muuten joskus olin ajatellut, että "ei ikinä") on tapahtunut niin monia uskomattomia käänteitä, etten usko niiden olevan sattumaa vaan osoitus siitä, että tällä kertaa osasin seurata johdatusta ammatinvalinnan suhteen ja siksi asiat rullaavat omalla painollaan eteenpäin. Tietysti hoidan niidenkin suhteen oman osuuteni, mutta mielen tason huolehtimista opintoihin ei liity. Tällaisissa asioissa johdatusta on helpompi kuunnella, mutta ihmissuhteiden osalta irtipäästäminen on ollut paljon vaikeampaa. Välillä on hyvin hankalaa sallia itselleen keveys ja tyytyväisyys kun näkee, miten paljon kurjuutta ympärilläni on... Tietysti tähän auttaisi se maailman illuusioluonteen oivaltaminen täydesti, mutta siellä asti en vielä ole.
Vierailija kirjoitti:
Ap linjoilla.
Jäin miettimään 14:sta kysymystä luottamuksesta. Päädyin siihen, että luottamukseni sisäisiin vastauksiin ja hyvään lopputulokseen on vahvaa niin kauan, kun kyse on itsestäni. Mutta mitä tehdä, kun kyse on esimerkiksi lapsistani? Pelko nousee, kun huomaa toisella olevan vaikea löytää omaa paikkaansa ja toisen olevan stressaantunut. En voi heidän tietoisuuteen mennä - eli en tiedä onko lopputulos hyvä. Eipä ole Luottamustakaan..,.
Ainoa, mitä voin tehdä on nähdä toisen Minä. Pystyn siihen kyllä, mutta parin kuukauden välein tässä näkemisessä on ongelmia, kun todellisuus ( vai illuusio) lyö vasten kasvoja. Mikään kun ei ole muuttunut.
Tajusin siis, että yleisellä tasolla luottamusta on vaikea pitää, kun tilanteeseen liittyy muita ihmisiä. Jokainenhan luo oman elämänsä (illuusionsa) omasta tietoisuudentilastaan. Eikä minun tietoisuudentilastani. Pelossa ei ole luottamusta.
Mitäs neuvoja tähän?
Vastaan tähän oman kokemukseni pohjalta, vaikka vastaukseni ei puhtaasti spirituaalinen olekaan. Muut voivat täydentää aihetta sitten lisää. :)
Lasten suhteen luottamuksessa eläminen on varmasti vaikein osuus myös omalla kohdallani, haluaisihan sitä rakastavana vanhempana nähdä myös lastensa menestyvän ja löytävän onnen. Valitettavasti meillä ei vain siihen asiaan ole kauheasti valtaa: he kulkevat omaa, yksilöllistä polkuaan siinä missä me vanhemmatkin. Omalla kohdallani tämän asian hyväksymisessä on auttanut oma historiani. Lapsuuteni oli ristiriitainen, sillä toinen vanhempani seurasi tiukkaa fundamentalistista uskontoa ja toinen oli mielenterveysongelmainen alkoholisti. Lapsuuden kokemukset jättivät maallisella tasolla syviä traumoja, ja kesti vuosia toipua niistä (kävin mm. terapiassa ennen hengellisen tien löytämistä). Kuitenkin, yllättäen, näihin ikäviin kokemuksiin sisältyi erittäin suuri siunaus: ne motivoivat minua etsimään hengellistä totuutta, sillä maallinen elämä oli tuottanut jo varhain niin suuren pettymyksen. Lopun tiedättekin, ja koen nyt, että kaikki ikävätkin asiat ovat omalla tavallaan auttaneet minua tällä tiellä eteenpäin. Nykyään olen myös vanhempieni kanssa erittäin hyvissä ja lämpimissä väleissä, eikä historiaani liity enää mitään ikäviä tunteita. Ajattelen, että vanhempani tekivät kyllä parhaansa niillä tiedoilla, taidoilla ja kyvyillä, jotka heillä oli käytettävissä. Aiemman vihan ja katkeruuden tilalla on nyt pelkkää kiitollisuutta siitä, että sisäinen perustani on tänä päivänä vahva, itsetuntemukseni on hyvä ja spirituaalinen todellisuus on aukeamassa myös minulle. En vaihtaisi kokemuksiani enää mihinkään vaan koen, että lopputulos on ollut kaiken vaivan arvoista. Siitä kuuluu osaltaan kiitos myös vanhemmilleni: he ovat esittäneet tässä asiassa vaikeaa roolia ja heillä on omat kamppailunsa käytävänä mm. syyllisyyden tunteiden kanssa. Kunnioitan heitä sielutasolla suuresti ja toivon, että voisin jotenkin omalta osaltani keventää heidän taakkaansa.
Tätä tietoa sovellan myös omaan lapseeni. Koetan kunnioittaa hänen valintojaan, antaa hänen tehdä omat "virheensä" ja oppia tekojensa seurauksista ihan itse. Tietysti tuen, kannustan ja rakastan häntä niin kauan, kuin henki minussa pihisee, mutta en voi tasoittaa tietä hänelle valmiiksi enkä ratkaista hänen henkilökohtaisia kehitystehtäviään. Se on toisaalta tuskallista, mutta toisaalta myös kaunista: Henki on toiminut lopulta edukseni, joten samaa voin odottaa lapseni kohdalla. Siihen voi mennä vuosia tai vaikka kokonaisia elämiä, mutta ei minulla ihmisenä ole mitään valtaa häneen ja sen olen vain koettanut hyväksyä. Rakkaus kannattelee kyllä, vaikka välittömät tulokset voivat köykäisiltä näyttääkin. Myös omat riittämättömyyden ja epäonnistumisen tunteeni lapseni suhteen (mm. tilanteissa, joissa koen olleeni jotenkin "huono vanhempi") on helpompi hyväksyä, kun ymmärtää, että ihmisenä minulla ei aina vain ole kapasiteettia enempään. Olen kyllä pyytänyt Hengen ohjausta tähänkin asiaan, mutta sitä on joskus vaikea kuulla näiden tunteiden takia. Pikkuhiljaa opin kuitenkin sitäkin, eihän kukaan voi osata uusia taitoja täysin harjoittelematta. :) Kovasti voimia sinulle tämän asian kanssa! Vanhemman rooli ei ole mistään helpoimmasta päästä tällä maailman tasolla.
Vierailija kirjoitti:
Nro 14 kirjoitti:
Onko täällä muita, jotka vatvovat tietoisen luomisen ja valaistumisen välillä? Voiko näitä molempia olla yhtä aikaa? Pelkään kontrollista irti päästämistä ja sitä, että asiat menisivät pieleen jos en jatkuvasti vahdi ajatuksiani, visualisoi jne. Toisaalta pelkässä sisäisessä rauhassa ja olemisessa lepääminen tuntuu vaan niin paljon paremmalta ja jotenkin oikealta ja luontevalta.
Voinko todella luottaa siihen, että hiljaisuudesta nousevat ajallaan myös vastaukset?Niinpä... kai se luottamus tulee kokemuksen myötä? Mutta kun ei ole sitä kokemusta. Siis pienemmissä asioissa on suuri luottamus, mutta sitten kun vastaan tulee ne isot asiat (joista olen puhunut niiden isojen tunteiden osalta), niin se luottamus ei kannakaan. Koska taustalla oli kokemus, että luotan ja uskon, ihan tietoisesti - mutta silti menetin sen mitä halusin.
Tässä kohtaa on syytä pohtia, oliko se haluaminen sitten egon haluamista, ja siksi se meni pieleen? Ehkä, mutta silti se haluaminen nousee myös hiljaisuudessa samaan suuntaan. Se on jotenkin vahva tieto. Ja silti olen pettynyt.
Yleisesti kyllä siis luotan, ja kaikki on aina lopulta kääntynyt parhain päin. Vaikka en tietoisesti yritä luoda mitään, yritän vain levätä hiljaisuudessa ja pitää tietoisuudessa luottamuksen, että kaikki mitä tapahtuu on hyvää. Mutta - mitä rahaan tulee, niin sen kohdalla on vaikeampi luottaa...
Ap
Minulla tuli muutama viikko sitten eteeni valintatilanne, jossa vastakkain olivat maalliset haluni ja sisäinen intuitioni. Kyseessä oli melko iso asia, ja vielä jonkin aikaa sitten olisin varmasti lähtenyt tavoittelemaan halujani. Päätin kuitenkin ottaa "uskon hypyn" ja luottaa intuitiooni. Tästä seurasi tietysti ikäviä ihmistason tunteita: suurta pettymystä, surua ym. Mutta menin vain niidenkin läpi enkä tarttunut niihin sen kummemmin. Ja kuinka ollakaan: äkkiä tunsin oloni jotenkin "puhdistuneeksi", kevyeksi ja helpottuneeksi. En enää tässä vaiheessa edes välittänyt maallisesta lopputuloksesta, sillä tiesin selviäväni mistä vain. Muutama viikko myöhemmin kävi kuitenkin ilmi, että elämällä oli luvassa minulle jotain paljon kokonaisvaltaisempaa ja se ei olisi koskaan saapunut elämääni, jos en olisi kuunnellut tuota hiljaista sisäistä ääntä. Nämä kokemukset vahvistavat luottamusta aina vain enemmän, mutta omallakin kohdallani se on vaatinut aikaa. Olen myös aloittanut pienestä ja laajentanut näitä asioita aina vain isompiin juttuihin.
Rahan suhteen minulla on vain yksi vinkki, jonka Mystikko joskus kertoi: virtaus ulospäin ja siihen yhdistetty luottamus todella auttavat. En ole huolehtinut raha-asioista enää pitkään aikaan, vaan tällä menetelmällä olen saanut talouteni tasapainoon. Siihen liittyy myös jatkuva hiljainen dialogi itseni kanssa, mikä on "kohtuullista". En siis törsäile kuitenkaan, vaan elän tavallista hyvinvoivaa elämää. Tiedän jo, että elämä järjestää minulle keinot toteuttaa ne asiat, mitkä ovat sieluni toiveiden mukaisia. Tämä ajattelun muutos on muuten vapauttanut valtavasti aivokapasiteettia, ja varmaan siksi oloni niin kevyt onkin. Niin kuin olisi päässyt vuosituhansia kestäneestä vankeudesta. :D
Käyttäjä102 kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minäkin olen tämän tien myötä muuttunut niin, että miellyttäminen on karissut minusta pois ja sanon ihmisille ei herkemmin. En lähde enää toteuttamaan kenenkään muun tahtoa mikäli se on ristiriidassa oman intuitioni kanssa. Joskin tämä intuitio haluaa minun välillä palvelevan myös muita, mutta eri lähtökohdista kuin ennen. En myöskään ota enää syyllistämistä muilta vastaan, joten tästä on seurannut välien katkeamisia.
Juu, samaa olen huonannut itsessäni.merityisen herkkä olen syyllistämiselle, sitä en ota yhtään vastaan. Tämä minun kasvuni alkoi näistä pois jo seitsemän vuotta sitten. Silloin aloitin itseni kuuntelemisen, aloin tietoisesti kehittää intuitiotani (silloin en ollut edes kuullut Minästäni).
Mutta tämä kipakkuus on tullut vasta tämän henkisen polun myötä. Tälle polulle tulin pari vuotta sitten. En osaa oikein kuvailla, mitä tämä kipakkuus on. Se ei todellakaan ole mitään ilkeyttä, enkä sylkäise tunteitani toisten naamalle, se on vaan...hmmm.. kipakkuutta. Se näkyy myös elekielessäni muutenkin. Aikaisemmin kaikki sanoivat minusta, että olen niin rauhallinen. Nykyään huidon kuin italialainen.
Ap
Olet vain tullut enemmän omaksi itseksesi. Jumala ilmentää itsensä yksilöllisinä muotoina, eikä ole mitenkään tarkoitus että kaikista tulee samanlaisia, esim. sellaisen joidenkin elättelemän henkisen ihmisen ihanteen mukaisia, että pitäisi olla hyvin hiljainen ja hillitty ja viisaan oloinen. On tarkoitus että meitä on erilaisia, ja henkinen löytäminen tekee meistä enemmän sellaisia kuin mikä on tosiolemuksemme.
En itsekään ole ilmaisultani mitenkään hillitty, ja joidenkin mielestä olen jopa pelottava, koska olen yhdistelmä vakavaa ja totista, toisaalta tulista ja nopeaa ja omalla tavallaan henkisesti päällekäyvää. Esim. työkuvioissa usein minun roolikseni palavereissa päätyy niiden asioiden esiin ottaminen joita kukaan muu ei uskalla, tai jonkun epäselvän kuvion inttäminen läpi kunnes se selviää (kukaan muu ei halua, koska ei halua olla ärsyttävä jankkaaja). Nuorempana olin ujo ja jopa sosiaalisten tilanteiden kammoinen, mutta näitä sanoja ei todellakaan voisi minusta enää käyttää ;)
Onko niin, että "alemman tason" halujen ja tarpeiden puuttuminen mahdollistaa sinulla tämän, että pystyt tekemään sen, mitä täytyykin tehdä asioiden ratkaisemiseksi? Kun ei ole hyväksytyksi tai pidetyksi tulemisen tarvetta, ei miellyttämisen halua, ei tarvetta kunnialle tai tunnustukselle jne., voit rehellisesti ja varmasti tuoda esiin myös nämä puolet, joiden takia sinua voidaan pitää "hankalana" ihmisenä? Minulla on aina ollut omalla kohdallani sellainen tunne, että minun tulee etsiä näitä mainitsemiani asioita sisimmästäni, ei ulkomaailmasta. Silti edelleen joskus vaikenen tilanteissa, joissa tunnen vahvasti, että minun tulisi aukaista suuni ja puhua totuudesta. Kai tämäkin on vain opittu malli, joka katoaa kyllä pikkuhiljaa, mutta mielenkiinnolla kuulisin omia kokemuksiasi tästä aiheesta.
Todella mielenkiintoista. Olenkin mietiskellyt viime aikoina paljon tätä "minän" ja persoonan käsitettä, kun sain kuulla eräältä tuttavaltani, että olen nykyään kuin eri ihminen verrattuna muutaman vuoden takaiseen. Mainitsinkin aiemmin, että tein taannoin vuosien ajan tietoista prosessointia ajatusmallieni muuttamiseksi "parempaan suuntaan", ja lopputulos olikin oikein onnistunut. Tämän pohjalta aloin siis pohtimaan, mikä meissä lopulta on sitä pysyvää, aitoa Itseämme? "Minun" persoonani, ajatusmallini ja tapani ovat muuttuneet todella paljon, mutta se taustalla oleva, asioita havainnoiva tietoisuus on kuitenkin ollut yksi ja sama koko ajan.