Etsivä löytää
Seuratut keskustelut
Kommentit
Vierailija kirjoitti:
Ap linjoilla.
Mystikko, nyt menit asian ytimeen, jota olen viime aikoina miettinyt. Olen siis miettinyt, että minä pysäytän/hidastan oman prosessini. Olen saavuttanut jonkin tason, mutta niin kauan kuin lapseni ovat kotona ja rakas aviomieheni elää, en halua menettää tätä kontaktiani ”normaaliin” maailmaan, enkä edes kokea sellaisia ”pirstaloitumisia” tai muita ruumiista irtautumisia, mistä sinä tai esim. Etsivä Löytää on matkan varrella puhunut.
Alkusyksystä olin niin keskittynyt prosessiin, että mies sanoi minun olevan jatkuvasti poissaoleva. Se ei ole kenenkään etu (paitsi ehkä minun). Siksi olen miettinyt, että nyt on minun aikani löytää tasapaino tämän kaiken kanssa. Alkaa elämään tässä tietoisuudessa, eikä tavoitella mitään mystisyyttä sen enempää.
Se, missä nyt olen, on vaikea sanoittaa: nyt kuulen sisäisen ääneni, siihen uskominen vaatii tosin vielä hiljaisuutta ja keskittymistä ja toistoa. En arvioi enkä tuomitse enkä arvota. Joskus jopa tajuan illuusion, vaikkakaan en sen läpi näe. Hassusti ”näen” tietoisuuteni ja se on ääretön. Olen löytänyt Minäni, joskin egokin on vielä hengissä.
Dualismista joudun vielä muistuttamaan itseäni. Ja aika hyvin pelko on minusta päästänyt otteensa, tosin ne pari kipukohtaa elämässäni vyöryy aina päälle. Olen väsynyt niihin. Olen lopettanut vastustuksen ja ratkaisun etsimisen, mutta tilanne ei ole paljoa helpottunut. Olen myös manifestoinut. Olen jo vähän kuin luopunut toivosta, että siihen ei olekaan ratkaisua, vaan se on minun elämäni risti, jota minun pitää kantaa. (Olen tähän monesti sinulta neuvoa pyytänyt. Onko enää mitään?)
Aiheeseen liittyvä kirjallisuus vetää minua vahvasti puoleensa, enkä halua takaisin samaan, mistä olen aikoinani lähtenyt. Haluaisin vielä nähdä selkeästi illuusion ja sen läpi, nähdä selkeästi miten ja milloin minä luon oman todellisuuteni, sekä olla vapaa kaikista negatiiviista tunteista. Ja tietysti haluan sisäisen ääneni aina vain entisestään voimistuvan.
Onko mahdollista, että pystyn itse valitsemaan, mitä vielä haluan ja missä menee raja? Vai onko niin, että jos prosessissa haluaa olla, niin itse en voi niitä valintoja tehdä, miten se etenee.
Minulle tuli tarve tarkentaa joitakin kohtia omasta prosessistani, ei ehkä niinkään sinua vaan muita lukijoita varten. Minun tapauksessani nämä muutokset eivät ole estäneet osallistumistani "normaaliin" elämään tai tehneet minua poissaolevaksi vaan oikeastaan juuri päinvastoin. Kiinnikkeiden irrottaminen, vastustamisen lopettaminen ja ohjaukselle antautuminen ovat helpottaneet maallista elämääni niin monin eri tavoin, ettei palstatila riittäisi sitä kuvailemaan. Mainitsen yhden esimerkin, ja näitä tapahtuu nykyään jatkuvasti: Olen kokenut viime aikoina voimakasta vetoa täydelliseen hiljaisuuteen vaikkapa kokonaisen päivän ajan, mutta kalenteria vilkaistessani totesin, ettei se juuri nyt ole mahdollista. Kuinka ollakaan, asia alkoi järjestymään ihan itsestään! Tuli töiden peruuntumisia, lapselle menoja muiden ihmisten seurassa jne. Nyt minulla on sitten tulossa päivä, jonka voin viettää hiljaisuudessa, eikä minun tarvinnut nähdä minkäänlaista vaivaa sen järjestämiseksi. :)
Ja läsnäoloon liittyen: minusta on tullut paljon enemmän läsnäoleva kuin mitä olin aiemmin. Ennen pakenin maallista elämää omiin fantasioihini, mutta nyt todellisuus tuntuu paljon ihmeellisemmältä kuin omat rajoittuneet ihmismieleni kuvitelmat. Osaan kohdata ihmiset sellaisina kuin he ovat, keskittyä hetkeen ja löytää jopa uusia yksinkertaisia iloja elämästä, kun pää ei enää täyty tulevaisuuden/ menneisyyden murehtimisesta tai muiden asioiden huolehtimisesta. Tosin mainitsin jo aiemmin, että minun tieni valaistumiseen on se hitaampi maisemareitti (Kristitty Mystikko lienee valinnut "oikotien", joka kuulostaa ainakin lukemani perusteella paljon vaikeammalta). Yksi syy tähän lienee juuri lapseni, josta kannan täyden vastuun maallisella tasolla. Kokemuksistani huolimatta en ole lähdössä täältä vielä minnekään vaan tunnen, että minulla on täällä vielä monia keskeneräisiä asioita. Olemisen tasoni vain on päivittynyt niin, että nykyään hengellinen todellisuus ei ole vain ajatus siellä, toinen täällä, vaan elän sitä todeksi joka päivän joka hetki. Tämä näkyy myös ulospäin, vaikka varsinaisesti ulkonäköni ei ole muuttunut mitenkään: Olen saanut kuulla mm. olevani kuin eri ihminen, puhjenneeni kukkaan tai säteileväni valoa (ja siltä tämä kaikki todella on tuntunutkin). :)
Käyttäjä102 kirjoitti:
Etsivä löytää kirjoitti:
Käyttäjä102 kirjoitti:
Etsivä löytää kirjoitti:
Tätä asiaa on hieman vaikea kuvailla, koska minussa elää tällä hetkellä kaksi tasoa: toisaalta sellainen yhdentekevyyden tunne maallisten asioiden suhteen (Soul Dilemma kuvasi tätä hyvin sanomalla olevansa "mihinkään kiintymätön ajelehtija"), mutta toisaalta syvä empatia esimerkiksi kärsiviä ihmisiä kohtaan. Tunnen, että minun ei kuitenkaan tulisi sulkeutua maailmalta vaan pitää "sydämeni avoinna" voidakseni hoitaa työni ihmisten parissa. Tähän en ole löytänyt mitään "ratkaisua" vaan olen koettanut hyväksyä nuo negatiivisetkin tunteet osana ihmiselämän kirjoa. Ne vain usein vaikeuttavat intuition kuuntelemista ja siihen luottamista, joten siksi ne aiheuttavat vielä vähän ristiriitoja. Olisiko tähän asiaan mitään neuvoja?
Kun hengellinen näkökyky syvenee, maailmassa ei enää ole kärsiviä, eikä ihmisiä (sellaisena kuin ihmismieli ihmisen ymmärtää). On vain Jumalan lapsia, jotka ovat hengellisiä ja vailla vikoja tai puutteita. Koska on vielä tässä maailmassa, näkee ikään kuin varjoina toki myös ihmisten illuusiotodellisuuden, sen mitä esim. apua pyytävä kokee, esim. sairauden tai taloudellisen hädän.
Mutta se minkä olen itse huomannut on, että spirituaalisella tasolla en voi auttaa ketään, jos en pääse eroon heidän ongelmiensa ja ihmiselle luontaisten aistien näyttämien kuvien näkemisestä. Ei se aina helppoa ole, koska tosiaan, ihmisluonnossa herää helposti luonnostaan esim. empatia joka kuitenkin vain sitoo syvemmälle uskomaan ongelman todellisuuteen. Siksi itse aina jos minulta pyydetään rukousta esim. sairaan puolesta, poistan mielestäni koko ihmisen ja koko ongelman laadun ja olen vain hiljaa, keskittyen näkemään hengellisin aistein maallisten sijaan. Ja hengelliset aistit eivät ole koskaan näyttäneet yhtäkään ihmistä jossa olisi sairautta, puutetta tai vikaa. Siksi siltä tasolta empatiallekaan ei oikeastaan ole tarvetta.
Kertooko ihmistason empatia vielä jäljellä olevasta dualismista? Sehän osoittaa, että jollakin tasolla pidän "huonona" niiden ihmisten tilannetta, joita kohtaan myötätuntoa tunnen. Mietiskelin tätä asiaa ja päädyin samaan, kuin niin monessa muussakin asiassa: ihmisenä minulla ei ole mitään kompetenssia mennä sanomaan, mikä on toiselle "hyvää" ja mikä "huonoa". Kuten ahdistuksen ajat lopulta palvelivat sinun tavoitteitasi, tai omalla kohdallani vaikea lapsuus koitui tietyllä tavalla siunaukseksi, niin voi olla myös näiden ihmisten kohdalla, jotka näyttävät kamppailevan vaikeiden asioiden kanssa. Henki tietää paremmin, joten oikeastaan voin jättää nämäkin tunteet huomiotta ja kuunnella sisimpäni viestejä myös muiden ihmisten suhteen. Haasteena onkin sietää hankalia tunteita itsessä ja olla (tilanteen niin vaatiessa) ottamatta toisilta tuskaa pois vain sen takia, että se helpottaisi omaa oloani.
Kyllä, ihmistason empatia kertoo siitä että dualismia vielä on, että illuusioihin uskomista vielä on. Toisaalta sitä ei välttämättä tarvitse pitää ongelmana joka pitäisi yrittää juuria pois kokonaan, koska niin kauan kuin itse valitsee elää "tässä maailmassa", nähdä tämän maailman illuusiot Todellisuuden lisäksi, voi olla ettei kokonaan pysty välttymään koskaan näihin illuusiokuviin reagoimiselta - ja toisaalta, toisinaan siitä on myös hyötyä niille toisille että reagoi, että osoittaa jotakin inhimillisen tunteen kaltaista. Se poistaa tiettyä vierauden tunnetta ja jopa pelkoa herännyttä kohtaan ja voi lisätä yhteyttä.
Mutta kovin syvälle tunneperäiseen reagointiin ei ole varaa mennä, ettei mene mukaan tämän maailman huoliin ja hätiin. Hengellisesti heränneestä on hyötyä maailmalle vain niin kauan, kuin hänen oma näkemyksensä siitä että jokainen hänen kohtaamansa on juuri nyt Jumalan lapsi, että tämä maailma on juuri nyt Taivasten valtakunta, on kirkas. Siinä vaiheessa kun hän alkaa sekaantua säälittelyyn ja murehtimiseen, on jo selvää että hänen mielensä varsin vahvasti on langennut kiusaukseen uskoa, että aistien välittämät kuvat on totta, että totuus ihmisestä on esim. sairaus tai synti. "Älkää tuomitko näön mukaan, vaan tuomitkaa oikea tuomio". Aistit näyttävät kuvan, jonka perustana on ihmisen universaalit perususkomukset, juurenaan dualismi. Siihen kuvaan ei voi luottaa. Vain spirituaalinen näkeminen voi nähdä ilman vääristymiä ja ehdollistumia, ja se näkee Taivasten valtakunnan jossa ei ole ketään parannettavaa eikä uudistettavaa.
Joskus ihmiset miettivät sitä, että eikö tunnemaailmasta tule kauhean lattea, jos ei ole enää reagoimista tämän maailman kärsimyksiin tai nautintoihin. Mutta ei, sen tilalle tulee jotain muuta: syvä hengellinen ilo ja rauha, sellaisen maailman kauneuden näkeminen jota ei voinut kuvitellakaan aistein havaittavassa maailmassa edes silloin kun oli lomalla paratiisillisessa paikassa ja koki olevansa onnellinen.
Tuo yhteyden luominen on kohdallani tärkeä pointti ja se herätti sisimmässäni tunteen siitä, että juuri näin sen täytyy ollakin. Minun työni on ihmisten parissa ja sitä työtä varmasti edesauttaa se, että jollakin tasolla pystyn luomaan yhteyden näihin ihmisiin. Olen jo oppinut, että "negatiiviset" tunteet voivat toimia myös kirkastavana ja vahvistavana tekijänä, jos vain ei anna niille voimaa eikä anna niiden ohjata itseään. Kuvailinkin eräälle ystävälleni tätä asiaa niin, että negatiivisten tunteiden kohtaaminen on kuin kävelisi savuverhon läpi: se, mikä näytti aiemmin pelottavalta, uhkaavalta ja tuntemattomalta, paljastuukin pian vain savuverhoksi, joka oli näkemisen tiellä ja joka ei millään tavalla voi minun todellista olemustani satuttaa. Mitä pelättävää siinä siis voisi ollakaan?
Eräässä kirjassa tätä koko luomisen leikkiä dualistisella tasolla kuvailtiin seuraavasti: se on kuin loisi varjokuvia seinälle ja sitten säikähtäisi itse noita luomiaan kuvia. Tämä kuvaus aiheutti minussa naurunremakan, kun tunnistin ilmiön. Olen nähnyt saman viime aikoina omassa elämässäni monella osa-alueella, ja joka kerta se aiheuttaa yhtä hyvät naurut. :D Olen ensimmäistä kertaa oivaltanut sisäisesti, mitä tarkoittaa se, että "Jumala loi ihmisen omaksi kuvakseen". Olen aiemmin ottanut tuon Raamatun kohdan kirjaimellisesti niin, että ihmisyys on jollain tavalla kuva jumaluudesta ja ajatellut, että onpa paska jumaluus, jos ihmisyys on sen kuva. No, ei sillä sitä tarkoitettu! Vaan jos Luojan tehtävä on luoda, niin tietysti Luojan luomakin luo. Kirjaimellisesti. Tämä oivallus vie lopullisesti pohjan pois kaikelta ulkopuolisen voiman syyttelyltä ja pakottaa ottamaan täyden vastuun kaikesta, mitä kokee. Minun valintani on, jatkanko luomista erillisyydestä käsin vai alanko luomaan todellisesta olemuksestani, kaiken ykseydestä käsin. Arvaattekin varmaan, kumpaan olen päätynyt. :) Tosin tämä jälkimmäinen ei edes ole mitään tietoista luomista vaan vain sisimmän kuuntelua ja Hengen ohjauksen sallimista. Paljon, paljon helpompaa kuin aiempi vääntäminen ja kamppailu.
Onko sinulla muuten selitystä kokemukselle, jota voisin kuvailla termeillä tietoisuuden "sirpaloituminen" tai "pirstoutuminen"? Sain eräässä muuntuneen tietoisuuden tilassa tällaisen kokemuksen enkä oikein tiedä, mistä siinä oli kyse. Koin siinä tilanteessa olevani jokainen näistä tietoisuuden sirpaleista yhtä aikaa, ja että ne olivat jollain tavalla yhteydessä toisiinsa. Minulla on ollut muitakin mielenkiintoisia kokemuksia, mutta ne olen osannut ottaa vastaan sellaisinaan ilman tarvetta selityksille. Tämä mainitsemani oli kuitenkin sellainen, että se jäi mietityttämään pidemmäksi aikaa.
Käyttäjä102 kirjoitti:
Etsivä löytää kirjoitti:
Tätä asiaa on hieman vaikea kuvailla, koska minussa elää tällä hetkellä kaksi tasoa: toisaalta sellainen yhdentekevyyden tunne maallisten asioiden suhteen (Soul Dilemma kuvasi tätä hyvin sanomalla olevansa "mihinkään kiintymätön ajelehtija"), mutta toisaalta syvä empatia esimerkiksi kärsiviä ihmisiä kohtaan. Tunnen, että minun ei kuitenkaan tulisi sulkeutua maailmalta vaan pitää "sydämeni avoinna" voidakseni hoitaa työni ihmisten parissa. Tähän en ole löytänyt mitään "ratkaisua" vaan olen koettanut hyväksyä nuo negatiivisetkin tunteet osana ihmiselämän kirjoa. Ne vain usein vaikeuttavat intuition kuuntelemista ja siihen luottamista, joten siksi ne aiheuttavat vielä vähän ristiriitoja. Olisiko tähän asiaan mitään neuvoja?
Kun hengellinen näkökyky syvenee, maailmassa ei enää ole kärsiviä, eikä ihmisiä (sellaisena kuin ihmismieli ihmisen ymmärtää). On vain Jumalan lapsia, jotka ovat hengellisiä ja vailla vikoja tai puutteita. Koska on vielä tässä maailmassa, näkee ikään kuin varjoina toki myös ihmisten illuusiotodellisuuden, sen mitä esim. apua pyytävä kokee, esim. sairauden tai taloudellisen hädän.
Mutta se minkä olen itse huomannut on, että spirituaalisella tasolla en voi auttaa ketään, jos en pääse eroon heidän ongelmiensa ja ihmiselle luontaisten aistien näyttämien kuvien näkemisestä. Ei se aina helppoa ole, koska tosiaan, ihmisluonnossa herää helposti luonnostaan esim. empatia joka kuitenkin vain sitoo syvemmälle uskomaan ongelman todellisuuteen. Siksi itse aina jos minulta pyydetään rukousta esim. sairaan puolesta, poistan mielestäni koko ihmisen ja koko ongelman laadun ja olen vain hiljaa, keskittyen näkemään hengellisin aistein maallisten sijaan. Ja hengelliset aistit eivät ole koskaan näyttäneet yhtäkään ihmistä jossa olisi sairautta, puutetta tai vikaa. Siksi siltä tasolta empatiallekaan ei oikeastaan ole tarvetta.
Kertooko ihmistason empatia vielä jäljellä olevasta dualismista? Sehän osoittaa, että jollakin tasolla pidän "huonona" niiden ihmisten tilannetta, joita kohtaan myötätuntoa tunnen. Mietiskelin tätä asiaa ja päädyin samaan, kuin niin monessa muussakin asiassa: ihmisenä minulla ei ole mitään kompetenssia mennä sanomaan, mikä on toiselle "hyvää" ja mikä "huonoa". Kuten ahdistuksen ajat lopulta palvelivat sinun tavoitteitasi, tai omalla kohdallani vaikea lapsuus koitui tietyllä tavalla siunaukseksi, niin voi olla myös näiden ihmisten kohdalla, jotka näyttävät kamppailevan vaikeiden asioiden kanssa. Henki tietää paremmin, joten oikeastaan voin jättää nämäkin tunteet huomiotta ja kuunnella sisimpäni viestejä myös muiden ihmisten suhteen. Haasteena onkin sietää hankalia tunteita itsessä ja olla (tilanteen niin vaatiessa) ottamatta toisilta tuskaa pois vain sen takia, että se helpottaisi omaa oloani.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Käyttäjä102 kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Nro 14 kirjoitti:
Onko täällä muita, jotka vatvovat tietoisen luomisen ja valaistumisen välillä? Voiko näitä molempia olla yhtä aikaa? Pelkään kontrollista irti päästämistä ja sitä, että asiat menisivät pieleen jos en jatkuvasti vahdi ajatuksiani, visualisoi jne. Toisaalta pelkässä sisäisessä rauhassa ja olemisessa lepääminen tuntuu vaan niin paljon paremmalta ja jotenkin oikealta ja luontevalta.
Voinko todella luottaa siihen, että hiljaisuudesta nousevat ajallaan myös vastaukset?
Niinpä... kai se luottamus tulee kokemuksen myötä? Mutta kun ei ole sitä kokemusta. Siis pienemmissä asioissa on suuri luottamus, mutta sitten kun vastaan tulee ne isot asiat (joista olen puhunut niiden isojen tunteiden osalta), niin se luottamus ei kannakaan. Koska taustalla oli kokemus, että luotan ja uskon, ihan tietoisesti - mutta silti menetin sen mitä halusin.
Tässä kohtaa on syytä pohtia, oliko se haluaminen sitten egon haluamista, ja siksi se meni pieleen? Ehkä, mutta silti se haluaminen nousee myös hiljaisuudessa samaan suuntaan. Se on jotenkin vahva tieto. Ja silti olen pettynyt.
Yleisesti kyllä siis luotan, ja kaikki on aina lopulta kääntynyt parhain päin. Vaikka en tietoisesti yritä luoda mitään, yritän vain levätä hiljaisuudessa ja pitää tietoisuudessa luottamuksen, että kaikki mitä tapahtuu on hyvää. Mutta - mitä rahaan tulee, niin sen kohdalla on vaikeampi luottaa...
Ap
Tavallaan luot edelleen tietoisesti, mutta olet vain generalisoinut asian niin, että et enää luo yksityiskohtaisesti, vaan laajemmilla tunne- ja uskomusmaailman sävyillä. Joka tapauksessa sinulla on vielä toiveita tämän näkyvän maailman suhteen, ja toivot että ne toteutuvat kun säilytät luottamuksen, että kaikki mitä tapahtuu on hyvää. Kyllä se niinkin toimii, oman uskon mukaan - mutta se on tietoista manifestointia, vain sen vähän kehittyneempi laji kuin se että erikseen visualisoi tarvitsemiaan esineitä tai ihmisiä elämäänsä.
Toisaalta niiden jotka tavoittelevat valaistumista, on jossain vaiheessa luovuttava jopa siitä "hyvän" haluamisesta tässä näkyvässä maailmassa. On annettava maailman mennä menojaan ja keskityttävä itse etsimään taivasten valtakuntaa, välittämättä siitä mitä "tässä maailmassa" käy. Aika monen kokemus on, että siinä vaiheessa kun luopuu tietoisesta manifestoinnista, mutta ei ole vielä löytänyt elävää yhteyttä hengen tasoonkaan, ulkoinen elämä ei mene niin kovin hyvin. Se on yksi suuri syy, miksi sanotaan että tie pelastukseen on kovin kapea ja harvat sitä kulkevat: on vaikea heittäytyä kokonaisvaltaisesti etsimään jotain josta ei ole varma onko sitä edes olemassa, ja hylätä sen elämän parantaminen jonka on aina kokenut olevan olemassa ja jota näkee kaikkien muidenkin tässä maailmassa parantelevan.
Ymmärrän ja en ymmärrä...
En ymmärrä, miten voi luopua ajatuksesta, että loppupeleissä kaikki kääntyy hyvin. On paljon asioita, joista en tietoisesti ajattele niin, mutta silti takaraivossa niin ajattelen. Jos joku asia ei mene hyvin, niin voi olla aivan evvk kun muut hermoilevat. Miksi olen evvk? Koska loppupeleissä uskon, että tämäkin päättyy ihan hyvin. Muut hermoilevat, koska pelkäävät ettei se pääty hyvin.
Sen ymmärrän, että minun kai ”pitäisi” ajatella, että ihan sama miten tämä päättyy, se on kuitenkin vain illuusiota, oli lopputulos mikä tahansa. ” Vaikka kuolisin”. Mutta silti luulen, että hiljaa sisimmässäni myhäilisin, että kaikki on kuitenkin niin kuin pitääkin. ”Kuollessahan kaikki vasta onkin hyvin”.
En ota tässä huomioon niitä voimakkaita tunteita aiheuttavia juttuja, mutta kokonaisuutena en siis pysty nyt ajattelemaan tätä kuviota toisin. Mietin asiaa miten päin tahansa, niin päädyn Mystikko sinun aiemmin kirjoittamaasi lauseeeseesi: ”lopputulos on taattu”.
Ap
Toivo on se voima, joka kantaa sinua eteenpäin ja antaa voimaa jatkaa. Eikö niin ole useimmilla ihmisillä? Lisäksi sinulla on sisäinen turvallisuus vastoinkäymisten keskellä, eikä sitä nyt ehkä kannata alkaa ylianalysoida että turvallisuus johtuu jostakin, mitä ei saisi olla :). Vaikka luovut aktiivisesta "hyvän" haluamisesta eli tietoisesta manifestoinnista, ei se lie sitä tarkoita että sinun pitää kuolettaa siellä takaraivossa oleva perusoptimismi keinolla millä hyvänsä, tai jotenkin muuten alkaa muuttaa itseäsi väkisin. Minusta Mystikko tarkoitti tuossa enemmänkin sen lopettamista, että aktiivisesti pyrkii kääntämään "huonoa" "hyväksi". Mystikko korjatkoon jos ymmärsin väärin.
"Ihan sama miten tämä päättyy" on voimakas ilmaus, se kuulostaa enemmän hällä väliä-tyyppiseltä uhmalta kuin olevaisen hyväksymiseltä. Minä ajattelen, että asiat päättyvät kuten päättyvät, kaikki on väliaikaista, myös se päättyminen.
EI ehkä liity tähän, mutta tuli nyt mieleen: selitykset ja tarinat, joita ihmiset muodostavat tapahtumista ovat täynnä tunteita ja henkilökohtaisia merkityksiä, mutta moni ei tiedosta tätä ollenkaan, vaan pitää sisäisen maailmansa välittämää tarinaa objektiivisena totuutena. Tunnepohjaisten merkitysten antamiselta ja tarinoinnilta itsellemme emme varmaankaan ihmisinä voi välttyä, mutta ehkä omien merkitysten kohdalla voi pysähtyä miettimään mikä niitä merkityksiä sinne syöttää. Itselläni se on aika usein pelko, hämmennys ja ymmärryksen puute toisten ihmisten toiminnasta. Tuosta haluaisin vapautua. Toisaalta "ulkopuolisen ja väärinymmärretyn" rooli on pitänyt minua keskimääräistä enemmän yksin ja erillään ja sitä kautta johdattanut minua etsimään konkreettisen todellisuuden takana olevaa Jotain. Niin että tällaisen merkityksen nyt sillekin anna tällä kertaa :).
Minulla tuohon "ihan sama" -ajatukseen ei liity mitään uhmaa vaan luottamus siihen, että Hengen ohjauksessa tapahtumat palvelevat kokonaiskuvaa, vaikka ihmistasolla se ei siltä aina näyttäisikään. Nostan taas esimerkiksi viime syksyn, kun pyysin Mystikkoa rukoilemaan puolestani. Pian sen jälkeen sairastuin äkillisesti, jouduin leikkaukseen ja olin vuodepotilaana muutaman viikon. Ihmisnäkökulmasta tämä ei varmastikaan vaikuttanut kovin "hyvältä": kivut olivat pahoja, työt ja opiskelut piti keskeyttää usean viikon ajaksi ja olin pitkään täysin ulkopuolisen avun varassa. Mutta tuo tapahtuma pakotti minut pysähtymään ja arvioimaan silloista suorittamishenkisyyttäni uudelleen. Vähensin sen jälkeen töitä ja opin ottamaan apua vastaan, ilman että yrittäisin viimeiseen asti kantaa kaiken vastuun yksinäni. Opin tekemään yhteistyötä ja luottamaan siihen, että asiat hoituvat kyllä myös ilman minun jatkuvaa kontrollointia ja organisointia. Ei sillä, että olisin mikään yli-ihminen: muistan kiroilleeni kipujen keskellä silloin kovin kaukaiselta tuntuneelle Jumalalle, että miten h***etissä näihin kipuihin voi olla samaistumatta. :D Mutta ilman niin voimakasta fyysistä pakotetta en varmaankaan olisi osannut päästää irti kontrollin tarpeestani, joten kyllä tämäkin tuskallinen kokemus kääntyi lopulta "hyväksi". Asioiden tarkoitusta ei tietenkään näe siinä tuskan keskellä, mutta jälkeenpäin ne on helpompi ymmärtää ja hyväksyä.
Tuo väliaikaisuuden ajatus on minulle hyvin lohdullinen: ihmistasolla asiat muuttuvat jatkuvasti, tulee "hyvää" ja tulee "huonoa", eikä niihin asioihin tarvitse jäädä kiinni. Siinä, missä aiemmin "minä kuljin elämän läpi", nyt "elämä kulkee minun lävitseni" ja minä voin vain kuvainnollisesti istua, tarkkailla ja antaa virran kulkea luonnollisia uomiaan pitkin.
Minua jäi kiinnostamaan, että ovatko asiat muuttuneet kohdallasi? Olet maininnut joskus kirjan kirjoittamisesta –vieläkö se on tulossa? Sinulla olisi varmasti siltä osin paljon annettavaa maailmalle ennen siirtymääsi. :)