Etsivä löytää
Seuratut keskustelut
Kommentit
Käyttäjä102 kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Käyttäjä102 kirjoitti:
Tuohon valaistuneen ja valaistumattoman läheisyyteen sen verran, että moni kuitenkin kokisi jatkuvan elämän esim. parisuhteessa valaistumattoman kanssa vaikeaksi, koska niin suuri osa sisäisyydestä jäisi jakamatta. Aika usein käy niin, että valaistumattoman tietoisuuden taso kohoaa kun toinen pariskunnasta valaistuu, mutta joskus niinkin, että ihmiset kasvavat erilleen silti, vaikka valaistunut ei edes kertoisi toiselle kokemuksestaan josta tietää että toinen vain pilkkaisi ja pitäisi hölynpölynä.
Vaikka en valaistuneeksi ilmoittaudukaan, vaan jossain matkalla olijaksi, niin olen tässäkin etapissa huomannut oman suhteen muihin ihmisiin muuttuneen. Huomaan vaan olevani niiiin toista mieltä suurimmasta osasta asioista. Eli jotain todellakin jää jakamatta.
Esim. Olin lyhyessä mindfulness-valmennuksessa, enkä yhtään tajunnut, mitä järkeä tässä kehoon samaistumisessa on. Eihän se keho ole minä, vaikka väitellyt tohtori niin väittikin. Tai kaikki olivat sitä mieltä, että mitä vanhemmaksi tulee, sitä enemmän näkee elämän mielekkyyden olevan ihmissuhteissa. Kas, minä en. Tai kaikkia pelottaa Trumpit ja muut. Minua ei. Tai töissä vavotaan ja kauhistellaan johtoa. Minä en edes johtoa huomaa. Saatika sitten av:n muut ketjut, joiden alkuperää ei jaksa ymmärtää.
Yritä siinä sitten luoda yhteistä näkemystä muiden kanssa.... voi jäädä ihmissuhteet ohuiksi.Olen viime aikoina lukenut kirjahyllyäni ties monetta kertaa. Luen kirjoja alleviivaten, ja nyt luin pari kirjaa, joita en ole koskaan alleviivaillut, koska en ole niistä saanut mitään irti. Nyt ne osoittautuivat tärkeiksi.
Toinen kirja on de Mellon Katseleminen. En aikanaan ymmärtänyt yhtään sitä, se oli hölynpölyä silloin. Kirja kertoo jesuiittojen 30 päivän retriitin vaiheista, joita on neljä. Löysin itseni tasolta kolme. Eli 14 - voisit myös löytää itsesi sieltä, siitä ei-mistään. Se on siis hyvin hengellinen kirja.Hämmästyttävintä on, että kaikki tiet vievät Roomaan, Intiaanien vanhoja oppeja myöten. Samaa asiaa, mistä Mystikko puhuu, hieman eri käsittein. Suurin ero Mystikkoon on tunteiden painottaminen. Eli muut korostavat Mystikkoa enemmän, että tunteella on merkitystä luomisprosessissa. Esim. Buddhalaiset munkit sanovat rukouksen olevan tunnetta, ei pyyntöä.
Olen kuitenkin tullut siihen tulokseen, että sen tarvittavan ”tunteen” pitäisi olla varmuuden tunne. Eli se haettava tunne on lähimpänä luottamuksen tunnetta kuin mitään ”fiilistä”. Tunne sekin.Ap
Tuo on mielenkiintoista tosiaan että nyt mainostetaan entistä syvempää kehoon samaistumista jonkinlaisena tienä mielenrauhaan, vaikka se on oikeastaan tietoisuuden tason laskua siitä ihmisen normaalitilasta, jossa ollaan samaistuneena mieleen. Kehoon samaistuminen tosin voi hetkeksi rauhoittaa sillä samalla tavalla kuin vaikka hermostoa lamauttavan alkoholin juonti: ajatukset vähän hiljenee joten ei ole ehkä henkisesti niin paha olla. Lopulta kuitenkin ihminen on entistä pahemmassa jamassa kuin ennen, ja hänen on taisteltava irti sekä kehoon että mieleen samaistumisesta.
Itse ajattelen että niin keho kuin mielikin ovat kuin työkaluja tai kulkuneuvoja. Kaikki ymmärtävät, että voivat käskeä kehoaan eikä se juuri pullikoi. Jos päätän että makaan sängyllä niin siinä makaan kunnes päätän toisin, tai jos päätän käydä juomassa vettä niin keho vie minut sinne. Mutta mieli on lopulta ihan samanlainen asia - tai sen pitäisi olla. Mielikään ei ole Minä, vaan työkalu tässä illuusiossa toimimiseen. Sitäkin voi ihan tavalliset ihmiset käskeä: nyt teen ristisanatehtävän, nyt mietin sen työasian läpi. Mutta koska monet eivät tiedä ollenkaan kuka on se Minä joka käyttää mieltä ja kehoa, heidän mielensä ovat riistäytyneet hallinnasta ja tekevät joskus jopa omistajiensa elämästä melkoista helvettiä. Haluja ja himoja nousee, erilaisia ahdistavia ajatuskuvioita pyörii päässä ihan itsestään pyytämättä, jos haluaa meditoida tai rukoilla niin huomaa että jo hetken päästä mielessä pyöriikin jokin ihan muu asia, vaikka seuraavan päivän ostoslista.
Samat henkiset totuudet ovat tosiaan tunnettu kautta ihmiskunnan historian, sillä ennen kuin ihmiset lankesivat mielen, ajan ja avaruuden illuusioon, kaikki tiesivät ne ja niiden siemen on kaikkien sisällä. Kukin kulttuuri, uskonto tai henkilö vaan sitten esittää ne samat asiat oman yksilöllisyytensä kautta. Itse en ole koskaan oikein ollut tunneihminen, ja niinpä minun olisi vaikea ajatella rukousta tunteena. Se on minulle enemmänkin Pyhää Tyhjyyttä tai Hiljaisuutta, tunteiden ja ajatusten poissaoloa, sisäistä kuuntelua. Mutta toisten Jumalan luoma persoonallisuus on erilainen ja heillä on yksilölliset tapansa kokea rukous, Jumala ja tämä maailma.
Minä käytän joskus tällaisissa yhteyksissä tunteista puhuttaessa termiä "emootio", sillä se kuvaa mielestäni paremmin sitä olemuksellisen tason tilaa, jolla nämä ilmiöt koen. Siinä missä tunne(reaktiot) ovat pinnallisen mielen vääristyneitä tulkintoja todellisuudesta, syvemmän tason emootiot ovat puhtaita kokemuksia ja itsessään kirkastavia –niin negatiiviset kuin positiivisetkin tunteet. Esimerkiksi syvä suru, jota olen tuntenut yhteydettömyyden kokemuksen seurauksena, on jollain metafyysisellä tasolla "puhdistanut ja kirkastanut" olemustani niin, että siitä on kuoriutunut pois näitä vahingollisia opittuja ohjelmointeja ja tunnereaktioita. Viimeisin tällainen kokemus johti hyvin syvälliseen muutokseen, ja sen seurauksena pystyin lopullisesti luopumaan kontrollin tarpeesta tiettyjen elämäni osa-alueiden suhteen. Tuskallinen (jopa fyysisellä tasolla tuntuvana kipuna asti), mutta kaunis ja vapauttava kokemus. Olenkin lakannut tavoittelemasta mitään emootioita tai tunnetiloja, edes positiivisia sellaisia, sillä Henki tietää paremmin, mikä on sieluni toiveiden mukaista missäkin tilanteessa. Tämä vastasyntynyt uskallus kokea myös negatiivisia emootioita on avannut minulle uuden itsetuntemuksen tason, ja näen usein hyvin selkeästi, mistä nämä ikäviltä vaikuttavat heijastukset nousevat. Pystyn yhä useammin katsomaan ulkoisena ilmenevää heijastusta omasta sisimmästäni tyynesti ja hyväksyen, mitä tahansa siinä näyttää olevankin. Prosessi on itseohjautuva, joten pinnallinen mieleni on saanut ansaitsemaansa lepoa näiden asioiden hoitamisesta. :)
Taidan muutenkin olla enemmän tunne- kuin järki-ihminen, vaikka molempia piirteitä itsessäni tunnistankin. Esimerkiksi viime aikojen välähdyksenomaiset kokemukset Itsen todellisesta luonteesta ovat aiheuttaneet niin syviä olemuksellisen tason emootioita, että olen kirjaimellisesti itkenyt siitä pohjattomasta ilosta, ihmetyksestä ja kiitollisuudesta, mitä nämä kokemukset ovat aiheuttaneet. Eivät emootiot minulle mikään itsetarkoitus ole, mutta on ollut helpottavaa oppia hyväksymään, että tämä on minun tieni eikä näistä(kään) tunteista tarvitse pyrkiä eroon voidakseen oivaltaa Itsen täydellisesti. Kaikki tiet tosiaan vievät Roomaan. :)
Käyttäjä102 kirjoitti:
Ja kun tuon ei-minkään-ja-kaiken-mikä-on oivaltaa, ei halua enää kiinnittyä takaisin illuusioon.
Intensiivisten hengellisten kokemusten, kuten totaalisen unionin kaikkeuden Tietoisuuden kanssa kokemisen jälkeen, tuo on erityisen vaikeaa.
On ollut aikoja, jolloin itse olen joutunut rakentamaan pala palalta itselleni sen illuusion jota muut näkevät määrittelemällä mielessäni tämän todellisuuden säännöt, niin matemaattiset luonnonlakien säännöt kuin psykologiset perusoletukset. Se on kuin rakentaisi simulaation tai pelimaailman, ja sitten toteaisi: ok, ja sitten peliin sisään. Se on joskus raskasta, ottaa taakakseen kaikenlaiset illusoriset rajoitukset mitä ihmiskunta on kasannut osakseen siitä asti, kun menetti luontaisen yhteyden Hengen tason Todellisuuteen.
Tästä tuli mieleen tv-ohjelma jonka näin hiljattain. Siinä fyysikot ja matemaatikot ihmettelivät sitä, että miten maailmassa on niin paljon outoja matemaattisia säännönmukaisuuksia, niin että vaikuttaa ihan siltä kuin joku olisi tietoisesti rakentanut tällaisen simulaation. Ja minä ajattelin, että niin, niin onkin rakentanut, mutta se rakentaja on ihan oma tietoisuutemme kollektiivisesti ja useimmilla alitajuisesti. Mutta simulaatio se on, taikka illuusio, ja sen takana on Todellisuus.
Minulla taphtuu kaikista kokemuksistani huolimatta (lähinnä väsyneenä) yhä sitä, että samaistun ihmisaistien tuottamaan havaintoon melko vahvasti. Olen saanut kokea ihmeellisiä asioita, kuten mm. jonkinlaisen "henkikehon" olemassaolon ja ehdottoman rakkauden tunteen nousemisen sisimmästäni, mutta niistä huolimatta juuri väsyneenä on hyvin vaikea vastustaa uhriajattelua ja yrittää muistaa, että olen itse vastuussa luomuksistani. Toisaalta väsymys pakottaa minut irtautumaan "maailmasta" ja viettämään aikaa yksinäisyydessä latautuen, muuten menetän toimintakykyni, eli siinä mielessä nämä hetkelliset tietoisuuden tason "laskemiset" eivät haittaa. Hyvin vakuuttavan illuusion me kyllä olemme luoneet! :D Ainakin omalla kohdallani on vaatinut ihan valtavaa päättäväisyyttä ja maailman silmissä vähän mielipuolisuuttakin luottaa sisimmän ohjaukseen jonkin sellaisen etsimisessä, mistä ei tielle lähtiessä ole ollut mitään muuta "todisteita" kuin oma tunne.
Vierailija kirjoitti:
Mitä mieltä ho'oponopono-menetelmästä tai vastaavista? Saako niillä oikeasti muutettua elämäänsä
Minulla on kokemusta ho'oponoponosta muutaman vuoden takaa, kun usko dualismiin ja asioiden "epäoikeudenmukaisuuteen" oli vielä vahva. Harjoitin sitä säännöllisesti etenkin vaikeiden ihmissuhteiden kanssa, ja kyllä ainakin oma elämäni on muuttunut kovasti harmonisempaan suuntaan. Tähän tosin ovat varmasti vaikuttaneet muutkin asiat, kuten oman ajattelun muuttuminen yleisesti vähemmän tuomitsevaan ja enemmän hyväksyvään suuntaan. Nykyisin en enää tunne tarvetta millekään tietyille menetelmille, mutta kyllä niistä voi olla jossain kehityksen vaiheessa hyötyä varsinkin, jos menetelmä tuntuu itselle sopivalta. Kokeilemallahan se selviää! :)
Vierailija kirjoitti:
Onko omassa todellisuuskokemuksessa myös ihmisiä joissa ei ole niin sanotusti ketään kotona? Eli se on vain minun mieleni luomus jotakin "tehtävää" tai oppia varten. Ikäänkuin tietokonepeleissäkin pelatessa toista ihmistä vastaan, on todellisia vastustajia, ja sitten niitä tietokoneen omia ohjelmoituja vastustajia. Miten voi tunnistaa kenessä on joku kotona ja kenessä ei ole, ja onko se edes olennaista?
Minulle tulee joistakin ihmisistä joskus sellainen tunne, ettei siellä ole ketään "kotona" ja tietyllä tasolla se on varmaan tottakin. Olen samaa mieltä Kristityn Mystikon kanssa siinä, että jokaista ihmistä kyllä elävöittää sielu, mutta joskus se ei vain ole tällä tasolla täysin läsnä. Tämä lienee jonkinlainen psyyken suojamekanismi etenkin pahasti traumatisoituneiden ihmisten kohdalla, ja onpa minulla tästä aiheesta omakohtaisiakin kokemuksia. Historiassani on pari traumaattista tapahtumaa, ja niiden muistelu aiheuttaa mielenkiintoisen ilmiön: koen muistot lähinnä niin kuin katselisin tapahtumia ulkopuolisen silmin. Jollain lailla olen suojautunut automaattisesti traumoilta etäännyttämällä itseni noista kokemuksista ja muistan vain pieniä välähdyksiä sieltä täältä, jolloin olin kehossani todella läsnä. Minusta se on hyvin kaunista, että jopa tämän tahmean ja tuskaisen illuusion sisällä meillä on käytössä tällaisia keinoja, jotka voivat suojata ei-herännyttä ihmistä liian pahoilta iskuilta.
Ihan vain muistutuksena lisään vielä, että ei "paha" ole aina pelkkää pahaa: Viimeisin noista tapahtumista toimi kohdallani aidon hengellisyyden herättäjänä. Rukoilin silloin todella sydämeni pohjasta ja sain sen myötä kokea jotain, mitä voin kuvailla vain ihmeeksi. Sen ansiosta olen ylipäätään elossa tänä päivänä. :)
Minä en usko, että fyysisellä tasolla tarvitsisi välttämättä luopua mistään (edes siitä materiasta) pystyäkseen valaistumaan tai kulkemaan henkistä tietä. Näen tämän luopumisen ennemminkin metafyysisen tason asiana: ettei kiinnitä omaa onneaan, olemistaan tai kokonaisuuttaan kehenkään tai mihinkään, eikä pidä ketään (edes omaa lastaan) toista arvokkaampana. Pohdiskelin joskus, että aidon demokraattisen politiikan toteuttaminen vaatisi hyvin korkeaa tietoisuuden tasoa: päättäjän tulisi kyetä tekemään ratkaisuja kaikkien parhaaksi, vaikka ne saattaisivat hetkellisesti haitata omaa lähipiiriä. Maallisten kiinnikkeiden ei siis saisi antaa vaikuttaa omaan toimintaan ja päätöksentekoon. Hengen ohjauksessa tapahtumat palvelevat kaikkia, eivät vain niitä itselle rakkaimpia ja tärkeimpiä ihmisiä. Luopumista ei siis tarvitse välttämättä toteuttaa konkreettisesti. Itse esimerkiksi olen luopunut pitkälti omista haluistani ja tavoitteistani (tai ennemminkin ne ovat vain tippuneet matkasta automaattisesti), mutta en kaikesta materiasta saati omasta lapsestani. Elämässäni tosin oli henkiselle tielle lähtiessäni jakso, jolloin minulla ei ollut juuri mitään omaisuutta, mutta en tehnyt tätä luopumista tietoisesti henkisen tien takia. Niin vain kävi olosuhteiden pakosta, ja ymmärrän nyt mikä merkitys sillä oli.
Buddhan (ja Jeesuksen) elinaikana aito hengellisyys on muutenkin ollut sen verran harvinaisempaa kuin nykyään, etten itse ihan suoraan soveltaisi tuollaisia ohjeita omaan elämääni. Henki järjestää kyllä keinot valaistumiseen myös perheelliselle, jos se on sielun toive. Suurin "työ" kannattaa tehdä metafyysisellä olemisen tasolla, ja se heijastuu kyllä sitten myös fyysisyyteen. Mitä se kenenkin kohdalla tarkoittaa, on hyvin yksilöllistä. Minun kohdallani se on tarkoittanut hieman epätavanomaisia ratkaisuja esim. perheen, ihmissuhteiden ja elämisen osalta, mutta lapsestani kannan täyden maallisen vastuun enkä ole häntä hylkäämässä. Eipä Henki kyllä minua ole sellaiseen ohjannutkaan. :)