Etsivä löytää

Mitä ketjun vakkarikirjoittajille kuuluu? Minä haluaisin jakaa erään oivallukseni ja kuulla, onko muilla tullut ehkä jotain samankaltaista.

Ensinnäkin todettakoon, että olen lopultakin päässyt siihen tilaan, jossa ymmärrän jo olevani se, jota koko ajan etsin. Oivallus oli niin yksinkertainen ja kuitenkin kaiken muuttava, että olen sekä nauranut makeasti että itkenyt hieman siitä luopumisesta, mitä ihmisosani kokee menetettyään lopunkin kontrollin kaikkeen. Olen samaan aikaan "millään ei ole merkitystä ja kaikella on merkitystä" -tilassa. Sain kokemuksen siitä, miten Itseen jo sisältyvät kaikki kokemukset, kaikki mahdollisuudet, joten ei ole mitään syytä tavoitella enää tietoisesti mitään tai pyrkiä mihinkään. Edes minkään tunnetilan tai rauhan tavoittelu ei enää tunnu oikealta. Ainoa opastukseni on ollut pysyä mahdollisimman paljon ilossa, ja viime aikojen kokemukset ovat olleet lähinnä sitä, että poistan loputkin esteet ilossa pysymisen tieltä. Tätä on hyvin vaikea sanallistaa, mutta minun ei varsinaisesti tarvitse pyrkiä iloon tai tehdä mitään iloa aiheuttavia asioita: se vain on luontainen olotilani, kun sitä ei ole enää mikään estämässä.

Samaan aikaan elämäni näyttää (ulkopuolisten silmin) olevan jälleen kerran hajoamisen tilassa, eikä tämä asia häiritse minua yhtään. Minulla on terveysongelmia, talousongelmia ja muita haasteita, mutta silti koen näiden asioiden kohdalla vain "jumalaista naurua" olemuksessani. Moni varmaan luulee minun harjoittavan jonkinlaista itsepetosta, kun en juuri noista ongelmista vaikuta välittävän, mutta minua ne eivät enää vain kosketa niin kuin ennen, lähinnä tosiaan vain naurattavat ihan aidosti. Ymmärsin, että tässä on tapahtunut jonkinlainen merkittävä muutos pois keho-, mieli- ja egosamaistumisesta, ja nämä vaikeudet vain ilmentävät tuota muutosta. Asioiden täytyy jälleen kerran hajota, jotta ikuinen Itse voi luoda niiden tilalle sen heijastuksen, joka vastaa sisimpäni nykytilaa. Olen tuon oivallukseni jälkeen lähinnä vain kysynyt itseltäni: "Mitä minä täällä sitten enää teen?" Tämä ei tahdo sanoa, että minulla olisi mitään kliinistä masennusta tai kuolemanhalua, päinvastoin, koen elämää nyt paljon täydemmin ja todemmin. Kuitenkin tuo oivallus toi ymmärryksen siitä, että ei ole mitään tavoiteltavaa tai saavutettavaa: Kaikki Mitä On, on jo.

Vastaus tuohon kysymykseen on: pysyn ilossa. Pysymällä ilossa luon iloa myös fyysiselle tasolle, muodossa tai toisessa, ei välttämättä aina edes ihmisaistein havaittavalla tavalla. Niin yksinkertaista se on. Ei agendaa, ei tavoitteita, vain yksinkertainen olemisen ja elämisen ilo. Se, millä tavalla tuo ilo fyysisellä tasolla manifestoituu, ei ole ajattelevan mieleni käsissä eikä ihmisosani kontrollissa. Minun ei tarvitse enää edes murehtia sitä, että vahingoittaisin muita luomistyölläni: Kun luomisprosessista ei vastaa ihmisosani vaan ikuinen Itse, ei ole mahdollista edes tiedostamatta aiheuttaa vahinkoa muille, sillä Itseen sisältyy myös "kaikki muut", eikä Itse tietenkään koskaan vahingoittaisi itseään. Kuulostaa varmaan sekavalta, mutta oivallus todellakin oli hyvin yksinkertainen ja vapauttava.

KM, olisiko sinulla joulutervehdystä tänä vuonna?

Rakkautta ja rauhaa teidän jokaisen jouluun toivottaen,

E

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Nro 14:n kuulumisia, kun niitä kyseltiin:

Välitilassa edelleen. Haluaisin, voi kuinka haluaisinkin keskittyä hengellisen tien kulkemiseen, mutta materiaalisessa maailmassa kaikki on sekaisin ja vie huomioni. Jos ei olisi perhettä ja velvollisuuksia niin voisi antaa velkojen mennä ulosottoon ja muuttaa johonkin maakuoppaan, mutta valitettavasti tämä ei ole mahdollista. Taloudellinen tilanne siis sakkaa mutta muutama muukin asia on.

Tokihan sekava ulkoinen maailma on vain sisäisyyteni heijastumaa? Pitäisihän minun se jo tietää. En vaan osaa edetä tässä asiassa - antaudunko ja keskityn sisäisiin asioihin, vai jatkanko taistelua ja yritän parantaa asioita tietoisesti luomalla? On niin pelottavaa päästää irti kontrollista.

Taidat itsekin tietää, että mystikko sanoisi, että pitää vain antautua ja keskittyä Sisäisiin asioihin. Haluaminen työntää tavoitetta poispäin. Myös edellisellä sivulla jotkut käsittelivät sitä, että paras lopputulos tulee irtipäästämisestä, muuten haluaminen ja pelko työntävät tavoitetta poispäin.

Tiedän, se on vaikeaa. Kirjoitin juuri yllä, että se on vaikeaa, jos se asia menee liian iholle, eli on liian tärkeää. On helpompaa antaa asioiden olla, kun ne eivät ole elämän ja kuoleman kysymyksiä. Eli tästä päästään siihen, että asioita ei saisi luokitella ja arvioida. Ei ole tärkeitä asioita, on vain asioita.

Ehkä minä olen väärä ihminen tässä neuvomaan, kun itsekään en ole päässyt niistä asioista eroon, joista haluaisin. Tosin, ne asiat kuuluvatkin toisen ihmisen päätäntävaltaan tai tietoisuuteen (esim. Lapseni migreenin haluaisin paranevan). Siksi yritän vain ylläpitää luottamuksen fiilistä, että asiat kyllä järjestyvät, kun on aika. Ja uskoa siihen, että asiat järjestyvät vähintään yhtä hyvin tai jopa paremmin kuin minun oma kontrollifriikkyteni pystyisi.

Ap

Kiitos, näinhän se on. Olen itse asiassa mennyt tielläni sen verran eteenpäin, että olen saanut sekä lääkkeellistä että muuta apua jatkuvaan elämän ja kuoleman kysymysten murehtimiseen sekä sisäisen rauhan löytämiseen. Lääketieteellisesti tietenkin puhutaan eri termeillä eikä kyse ole mistään rauhoittavista sentään, vaikka nekin ovat varmasti lääkkeenä ihan paikallaan.

Tämän uskoisin auttavan jatkamaan, kun ei enää joka hetki tunnu siltä, että pitää taistella tai paeta tai muuten kuolee.

Nro 14

Minunkin täytyi tässä ihan hiljattain turvautua lääkkeisiin liittyen väsymykseeni, vaikka tiedän ongelman alkusyyn olevan henkisellä puolella ja että tämä ratkaisu on vain tilapäinen. Mutta siinä kohtaa tilanne oli jo niin pitkällä, että se piti katkaista keinolla millä hyvänsä, jotta saan psyykeni edes jonkinlaiseen tasapainoon. Tänään meditoidessa sain vastauksen siihen, miksi tätä väsymystä esiintyy: se on vain merkki "energiaepätasapainosta" (en nyt keksi parempaakaan termiä tälle), ja ratkaisu on pysähtyä useammin. Olla paikallaan ja liikkumatta hengessä, silloinkin kun tekee arkisia asioita. Olen pohtinut pienten lasten älytöntä energian määrää ja epäilen sen liittyvän juuri tähän henkiseen puoleen, hetkessä elämiseen, tuomitsemattomuuteen, huolien ja murheiden puutteeseen ym. Oma lapseni onkin tällä hetkellä paras opettajani arjen hengellisyyden suhteen. :D

Vierailija kirjoitti:

Etsivä löytää kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen ketjun Ap. Vastaan tuohon yllä olevaan kysymykseen 1109 omasta kokemuksesta käsin.

Vaikka mystikko ei ole puhunut mistään etenemisen mittareista tai milestoneista, niin minä koen saavuttaneeni jonkin niistä. Olen saavuttanut tämän ”suuremman minäni” ja löydän rauhan aika helposti. Mutta sitä pitää vieläkin ylläpitää, muuten se voi vieläkin tilapäisesti karata, ja silloin elämä muuttuu levottomaksi.

Miten sen Saavutin? Hiljentymällä ja visualisoimalla. Eli visualisoin itseni sisälle ”Minän”. Ja niin seen tänäkin päivänä, jos levottomuus iskee. Ensin visualisoin Minän, ja sen jälkeen siirryn samalle kohdalle, ja näin minä tulee sisälleni. Sen jälkeen hiljennän mieleni, eli lopetan kaiken ajattelemisen. Olen hiljaa, hiljaisuudessa, keskityn ylläpitämään sitä levollisuuden ja rauhan tunnetta. Teen sitä aina, kun on mahdollisuus. Parhaiten se toimii aamuisin tai iltaisin, makuulla, hiljaisuudessa, silmät kiinni. Ajan myötä Minä alkaa vastaamaan kysymyksiin. Mutta sitä ei voi pakottaa. Pitää odottaa.

Mitä enemmän saavutan yllämainittua tilaa, sitä ihmeellisempää elämäni on ollut. Palapelin palaset vain naksahtavat paikoilleen. Olen oppinut, että tietoinen manifestointi ei kannata. Lopputulos on ihmeellisempi, kuin olisin koskaan osannut itse manifestoida.

Hieman olen edistynyt omassa kipupisteessäni, mistä olen tänne kirjoittanut, eli siitä, kun haluan jotain oikein kovasti, ja tunteet taistelevat todellisuutta vastaan. Yritän olla haluamatta mitään, vaan keskityn tuohon Minän olotilaan. Tunteet kyllä väistyvät, mutta palaavat, kun tilanne on taas ajankohtainen. Ja sitten taas kaikki alusta.

Itse puolestani mietin, miten oppisin kokemaan maailman Illuusioluonteen. Tajuan sen ajattelemalla, mutta en oikein kokemalla.

Btw - 14 ja Etsivä löytää - mitä teille kuuluu?

Hassua, minulle tuli vahva tunne siitä, että täällä kysellään kuulumisiani. Yhteys näemmä toimii! :D

Kuulostaa hyvältä tuo Minän kokeminen. Itselläni on hyvin samankaltaisia kokemuksia aiheesta ja olen huomannut, että "omassa keskuksessa oleminen" hiljaa ja rauhassa helpottuu sitä enemmän, mitä useammin sitä harjoitan. Minunkin täytyy yhä muistuttaa itseäni siitä ja ylläpitää tilaa oma-aloitteisesti. Mieli ottaa vieläkin niin helposti vallan ja alkaa höpöttelemään omiaan. Tunteista olen maininnut jo aiemmin, että olen alkanut mennä niihin sisään ja kokea ne tuomitsematta ja välttelemättä niitä. On todella puhdistavaa huomata, että viha, pelko, suru ym. negatiivisina koetut tunteet eivät enää vaikuta ratkaisuihini siinä määrin kuin aiemmin. Ne vain ovat tunteita muiden joukossa ja menevät kyllä aikanaan ohi. No, väsyneenä en aina jaksa toimia "korkeammasta minästäni" käsin, mutta nekin kokemukset auttavat vain palaamaan oikealle tielle.

Suhteeni ulkoiseen maailmaan on nykyään jotenkin paradoksaalinen. Toisaalta tunnen hyvin voimakkaasti esimerkiksi toisten surun, menetyksen, epätoivon ym., mutta toisaalta näen jostakin syvemmästä tilasta käsin asioiden merkityksiä eri tavalla. Olen myötätuntoinen, mutta en sääli enkä yritä "korjata" asioita. Autan kykyjeni mukaan, jos tunnen johdatusta siihen, mutta muuten en häsellä omiani. Kunnioitukseni erilaisia elämänvalintoja kohtaan on kasvanut eksponentiaalisesti enkä koe enää tarvetta tuomita, luokitella ja arvioida asioita. Oikeastaan ainoa asia, mitä tällä tasolla pidän enää jossakin määrin todellisena, on kokemus itsessään. Siis kokemus esimerkiksi erillisyydestä ja yksinäisyydestä voi olla hyvin todellinen, vaikka erillisyys ja yksinäisyys sinänsä eivät todellista olekaan. Siitä näkökulmasta elämää nykyään lähestyn. Koen asiat voimakkaasti, mutta tiedostan samaan aikaan, että ne ovat nimenomaan vain kokemuksia. Hyvin vaikeaa selittää sanallisesti kun tuntuu, että näen asioita kahdesta näkökulmasta. Esimerkiksi läheisen menettäminen voi tuntua raastavana, jopa fyysisenä kipuna, mutta samalla siinä taustalla on varma ja rauhoittava tieto siitä, että menetys on vain kokemus, ei totuus. Saakohan tästä ajatuksesta kukaan kiinni? :D

No, minä ainakin saan siitä kiinni :-).

Minäkin osaan olla nykyään ”etäisempi”, kun se tunne iskee. Kun jouduin viikko sitten kohtamaan sen painajaistilanteeni, niin huomasin jossain vaiheessa vuodattavani pari kyyneltä. Mutta se ei tuntunut niin pahalta. Ikäänkuin keho itkisi, mutta sielu ei.

Mutta välillä raivoni on pidättelemätöntä, ja kun näin on, niin kohteena on aina oma mies....

Minäkin huomaan sen, etten enää luokittele ja arvioi oikeastaan mitään. Ihmiset kohkaavat maailman menosta, mutta minulle kaikki on ok. Asiat vain ovat..... niin kauan kuin se ei tule liian iholle (esim jos oma lapsi sairastuisi vakavasti, voisi olla vaikeaa pitää tämä etäisyys).

En myöskään ilahdu kehuista niin kuin ennen. Sain töistä yhden palkinnon, mutta sekin on vain ”ihan kiva”.

Olen lähes koko ajan kiinni Minässäni, eli tunnen läsnäolon. Mutta en kykene näkemään ympäröimää maailmaa illuusiona. Tajuan kyllä sen olevan meidän tekemää, mutta en tiedä, miten tämä tajuaminen muuttuisi, jos kokisin sen illuusiona.

Ap

Niin, oma lapsi on varmaan yksi suurimmista haasteista tälle ajattelutavalle. Huomaan itsessäni saman, että lapseni suhteen luottaminen on erityisen vaikeaa, mutta ei minulla oikein ole enää vaihtoehtoja. Kaikki omatahtoinen yrittäminen, puskeminen tai haluaminen on tuomittu epäonnistumaan, ja ainoa mahdollisuus on antautua tälle prosessille kokonaan. Se ei tarkoita sitä, ettenkö aivan samalla tavalla huolehtisi lapsestani maallisella tasolla, vaan että irrotan henkiset kiinnikkeeni ja toiveeni myös hänen suhteen. Hän on suuri sielu pienessä kehossa enkä minä voi ottaa hänen kokemuksiaan pois, vaikka kuinka haluaisin parantaa kaikki ongelmat ja kivut häneltä. Tietysti teen sen, mitä maallisella tasolla pystyn ja minkä tunnen oikeaksi, mutta lopputuloksesta olen joutunut päästämään irti ja luottamaan siihen, että asiat menevät niin kuin on tarkoitettu. Hyvin, hyvin vaikeaa, enkä tosiaan itsekään onnistu siinä läheskään aina.

Vierailija kirjoitti:

Olen ketjun Ap. Vastaan tuohon yllä olevaan kysymykseen 1109 omasta kokemuksesta käsin.

Vaikka mystikko ei ole puhunut mistään etenemisen mittareista tai milestoneista, niin minä koen saavuttaneeni jonkin niistä. Olen saavuttanut tämän ”suuremman minäni” ja löydän rauhan aika helposti. Mutta sitä pitää vieläkin ylläpitää, muuten se voi vieläkin tilapäisesti karata, ja silloin elämä muuttuu levottomaksi.

Miten sen Saavutin? Hiljentymällä ja visualisoimalla. Eli visualisoin itseni sisälle ”Minän”. Ja niin seen tänäkin päivänä, jos levottomuus iskee. Ensin visualisoin Minän, ja sen jälkeen siirryn samalle kohdalle, ja näin minä tulee sisälleni. Sen jälkeen hiljennän mieleni, eli lopetan kaiken ajattelemisen. Olen hiljaa, hiljaisuudessa, keskityn ylläpitämään sitä levollisuuden ja rauhan tunnetta. Teen sitä aina, kun on mahdollisuus. Parhaiten se toimii aamuisin tai iltaisin, makuulla, hiljaisuudessa, silmät kiinni. Ajan myötä Minä alkaa vastaamaan kysymyksiin. Mutta sitä ei voi pakottaa. Pitää odottaa.

Mitä enemmän saavutan yllämainittua tilaa, sitä ihmeellisempää elämäni on ollut. Palapelin palaset vain naksahtavat paikoilleen. Olen oppinut, että tietoinen manifestointi ei kannata. Lopputulos on ihmeellisempi, kuin olisin koskaan osannut itse manifestoida.

Hieman olen edistynyt omassa kipupisteessäni, mistä olen tänne kirjoittanut, eli siitä, kun haluan jotain oikein kovasti, ja tunteet taistelevat todellisuutta vastaan. Yritän olla haluamatta mitään, vaan keskityn tuohon Minän olotilaan. Tunteet kyllä väistyvät, mutta palaavat, kun tilanne on taas ajankohtainen. Ja sitten taas kaikki alusta.

Itse puolestani mietin, miten oppisin kokemaan maailman Illuusioluonteen. Tajuan sen ajattelemalla, mutta en oikein kokemalla.

Btw - 14 ja Etsivä löytää - mitä teille kuuluu?

Hassua, minulle tuli vahva tunne siitä, että täällä kysellään kuulumisiani. Yhteys näemmä toimii! :D

Kuulostaa hyvältä tuo Minän kokeminen. Itselläni on hyvin samankaltaisia kokemuksia aiheesta ja olen huomannut, että "omassa keskuksessa oleminen" hiljaa ja rauhassa helpottuu sitä enemmän, mitä useammin sitä harjoitan. Minunkin täytyy yhä muistuttaa itseäni siitä ja ylläpitää tilaa oma-aloitteisesti. Mieli ottaa vieläkin niin helposti vallan ja alkaa höpöttelemään omiaan. Tunteista olen maininnut jo aiemmin, että olen alkanut mennä niihin sisään ja kokea ne tuomitsematta ja välttelemättä niitä. On todella puhdistavaa huomata, että viha, pelko, suru ym. negatiivisina koetut tunteet eivät enää vaikuta ratkaisuihini siinä määrin kuin aiemmin. Ne vain ovat tunteita muiden joukossa ja menevät kyllä aikanaan ohi. No, väsyneenä en aina jaksa toimia "korkeammasta minästäni" käsin, mutta nekin kokemukset auttavat vain palaamaan oikealle tielle.

Suhteeni ulkoiseen maailmaan on nykyään jotenkin paradoksaalinen. Toisaalta tunnen hyvin voimakkaasti esimerkiksi toisten surun, menetyksen, epätoivon ym., mutta toisaalta näen jostakin syvemmästä tilasta käsin asioiden merkityksiä eri tavalla. Olen myötätuntoinen, mutta en sääli enkä yritä "korjata" asioita. Autan kykyjeni mukaan, jos tunnen johdatusta siihen, mutta muuten en häsellä omiani. Kunnioitukseni erilaisia elämänvalintoja kohtaan on kasvanut eksponentiaalisesti enkä koe enää tarvetta tuomita, luokitella ja arvioida asioita. Oikeastaan ainoa asia, mitä tällä tasolla pidän enää jossakin määrin todellisena, on kokemus itsessään. Siis kokemus esimerkiksi erillisyydestä ja yksinäisyydestä voi olla hyvin todellinen, vaikka erillisyys ja yksinäisyys sinänsä eivät todellista olekaan. Siitä näkökulmasta elämää nykyään lähestyn. Koen asiat voimakkaasti, mutta tiedostan samaan aikaan, että ne ovat nimenomaan vain kokemuksia. Hyvin vaikeaa selittää sanallisesti kun tuntuu, että näen asioita kahdesta näkökulmasta. Esimerkiksi läheisen menettäminen voi tuntua raastavana, jopa fyysisenä kipuna, mutta samalla siinä taustalla on varma ja rauhoittava tieto siitä, että menetys on vain kokemus, ei totuus. Saakohan tästä ajatuksesta kukaan kiinni? :D