Etsivä löytää

Käyttäjä102 kirjoitti:

Nyt olen kuitenkin saanut vastaukseksi mietiskelyihini tämän asian suhteen, että "ilman Isää minä en ole mitään", joten mitä väliä sillä on, jos ei-mitään hajoaa? Hassua on, että tässä vaiheessa, kun edes kuolema ei aiheuta mitään vastustusta, olen vasta päässyt vähän maistamaan Elämää. Nauran tälle asialle melko usein itsekseni. :D

Ne ovat harvassa, jotka oikeasti ymmärtävät, mitä tarkoittaa: en ole mitään. Moni sanoo sen kunnioituksesta Jumalaa kohtaan, äärimmäisen nöyryyden osoituksena, missä ei sinänsä ole mitään vikaa, mutta se on myös kirjaimellisesti totta. Sillä mitä on ihminen kaikkien omaksumiensa leimojen ja roolien ja alati vaihtuvien ajatustensa ja tunteidensa alla (tämän voi jokainen tutkia itse)? Ei mitään, pelkkää tyhjyyttä. Ei sieltä löydy jotain todellista syvempää fyysis-psyykkistä minää joka ei olisi tämän maailman ehdollistama. Sieltä ei löydy mitään sellaista erillistä olentoa kuin mitä ihmiset ajattelevat olevansa. Ja silti Oleminen jatkuu, ja Tietoisuus. Ja se on se mitä kristityt sanovat Isäksi, ja se on myös Minä (jokaisen minä, ei vain tämän kirjoittajan). Ajatukset ja uskomukset ja tunteet kuolevat, kehojen muodot ja psyyken muodot kuolevat, mutta se mitä on niiden takana jatkuu. Ja se joka tietää että minä olen Se, ei voi enää pelätä kuolemaa. Kaikki syntymät ovat hänen syntymiään ja kaikki kuolemat hänen kuolemiaan, ja kaikki mitä on ennen ensimmäistä syntymää ja viimeisen kuoleman jälkeen on myös Hän.

Täytyy vielä lisätä tähän, että ohjaus on jokaiselle henkilökohtaista: omani on kehottanut kääntymään lääkärin puoleen, mutta se liittyy enemmän minun henkilökohtaiseen polkuuni kuin uskoon siitä, että maallisin keinoin voisi mitään todellista parannella. Vastustin pitkään lääkitystä, sillä intuitiivisesti olen tiennyt, että se ei lopullisia vastauksia näihin ongelmiin anna. Se on vähän kuin loisi ensin ulkoisina näyttäytyviä demoneita, ja sitten loisi ulkoisina näyttäytyviä enkeleitä taistelemaan noita demoneja vastaan. Tällä hetkellä, kun hengellinen prosessini on vielä kesken, se on kuitenkin minulle "vähimmän vastustuksen tie", ja juuri se vastustuksen loppuminen on tässä oleellista

Tämä on tärkeä pointti. Ohjauksen ja tien täytyy olla henkilökohtaista, kukaan ei pääse valaistukseen apinoimalla jotain toista, jonka psyyken rakenne on aivan erilainen, jonka vaihe ja haasteet ovat erilaiset. Minullakin oli aikani, tässä elämässä mutta enemmänkin muissa, joissa en voinut heittää kokonaan pois ulkoista. Minun tieni vaan ei ollut lääketiede vaan metafysiikka ja magia. Sen tutkiminen, mikä on erilaisten demonien olemus ja mikä on mielen ja olemisen suhde niihin. Mikä on minun tulkintani osuus siinä, kun näen demonin, ja missä määrin demonilla on objektiivinen todellinen olemus. Päädyin siihen, että kyllä, sillä on todellisuus energiaentiteettinä, mutta 'demoni' on minun ehdollistumiseni määräämä tulkinta, joka saattaa vääristää havaintoani paljonkin. Jokin energia, jokin entiteetti, mutta mistä tiedän onko se minulle demoni vain, koska se on minulle käsittämätön? Niin kuljin läpi sen vaiheen jossa käytin sekä "ulkoisia" voimia että psyyken uudelleentulkinnan voimia, eikä niissä vaiheessa olisi ollut mitenkään mahdollista suoraan mennä sihen, että tiedän olevani yhtä lailla kaikki demonit kuin kaikki enkelit, ja voin antaa kaikkien niiden olla, koska tämä kaikki on vain jumalallinen leikki jota minä leikin. Älyllisellä uskolla ei ole juurikaan merkitystä. Sillä mitä oikeasti kokee on. Eikä siinä useinkaan voi tehdä totaalisia hyppyjä täydellisestä samaistumisesta materialistiseen maailmankaikkeuteen täydelliseen samaistumiseen kaiken Perustaan joka on Kaikki-Mitä-On.

Tuo mielen suhde demoneihin on mielenkiintoinen, tosin ihmismielelle hieman pelottavakin, alue tutkia. Kun itse puhun muuntuneen tietoisuuden tilasta, en tarkoita mitään aineilla, meditaatiolla tai hypnoosilla tapahtuvaa tajunnantilan muutosta, vaan unimaailman kautta koettua erilaista olemisen tasoa. Tiedostan siinä olevani unessa, psyykeni tila luo välittömiä manifestaatioita ulkoisina projektioina ja pystyn fokuksellani ohjaamaan tapahtumia. Vuosia sitten, kun sisäinen maailmani oli täydessä kaaoksessa, myös nuo kokemukset olivat järkyttäviä ja pelottavia. Minulla ei ollut mitään henkisiä tai hengellisiä työkaluja yrittää ymmärtää niitä, joten päädyin lähinnä vain välttelemään kokemuksia, mistä seurasi univaikeuksia. Nykyään, sisäisten muutosten myötä, myös kokemukset ovat aivan erilaisia: pystyn soveltamaan niiden aikana valvetietoisuudessa kerättyjä oppeja ja olen havainnut, että pelko syntyy vain omasta väärästä tulkinnastani kokemusten luonteesta. Pelkoa esiintyy enää vain erittäin harvoin, sillä pystyn yleensä jäljittämään sen alkuperän itseeni ja parantamaan sen siellä.

Viime aikoina olen saanut tätä kautta myös kokemuksia, joissa kaikki siteeni tämänhetkiseen ihmisrooliini katkeavat ja olen vain se Tietoisuus, luova voima, kaikkien kokemusten ja mahdollisuuksien takana. Ongelma näissä on se, että palattuani takaisin ihmistason samaistumiseen mieleni alkaa kyseenalaistaa noita kokemuksia ja tulkita niitä tavoilla, jotka eivät tee niille oikeutta. Olen kuitenkin soveltanut tässä oppia siitä, että "hedelmistään puu tunnetaan": kokemusten myötä rauha ja ilo ovat päässeet murtautumaan myös arkitietoisuuteeni vähä vähältä, eikä samaistumiseni ihmisyyteen ole enää lainkaan niin vahva, kuin aiemmin. Tuo lääkärikokemus on siitä yksi hyvä esimerkki: Aiemmin minulle olisi ollut kauhistus ja häpeä esitellä "sairasta" kehoani tuntemattomille, mutta nyt se ei liikuta minussa enää mitään. Ennemminkin on ihan herttaisen yhdentekevää, mitä tapahtuu ja kuka kauhistelee, kun sisimmässäni tiedän, että todellinen olemukseni on täysin turvassa.

Tämä oma tieni on muuten hyvä esimerkki siitä, mitä sanoit, että "minkä Henki on päättänyt ilmentää, se myös ilmentyy". Minä en edelleenkään pysty pääsemään mieli- ja kehosamaistumisen ulkopuolelle esimerkiksi meditoimalla, vaikka olen kyllä yrittänyt ja kokeillut monia erilaisia metodeja. Mutta koska heräämiseni aika on nyt selkeästi käsillä, se tulee minulle näin, hieman epätyypillisellä, mutta aivan yhtä toimivalla tavalla. Jos täällä on siis muitakin, jotka huolehtivat meditoinnin hankaluuksista: Olkaa rauhassa, Isä kyllä kutsuu omansa takaisin Kotiin, kun sen aika on –tavalla tai toisella. :)

Käyttäjä102 kirjoitti:

Etsivä löytää kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Etsivä löytää kirjoitti:

Mitä ketjun vakkarikirjoittajille kuuluu? Minä haluaisin jakaa erään oivallukseni ja kuulla, onko muilla tullut ehkä jotain samankaltaista.

Ensinnäkin todettakoon, että olen lopultakin päässyt siihen tilaan, jossa ymmärrän jo olevani se, jota koko ajan etsin. Oivallus oli niin yksinkertainen ja kuitenkin kaiken muuttava, että olen sekä nauranut makeasti että itkenyt hieman siitä luopumisesta, mitä ihmisosani kokee menetettyään lopunkin kontrollin kaikkeen. Olen samaan aikaan "millään ei ole merkitystä ja kaikella on merkitystä" -tilassa. Sain kokemuksen siitä, miten Itseen jo sisältyvät kaikki kokemukset, kaikki mahdollisuudet, joten ei ole mitään syytä tavoitella enää tietoisesti mitään tai pyrkiä mihinkään. Edes minkään tunnetilan tai rauhan tavoittelu ei enää tunnu oikealta. Ainoa opastukseni on ollut pysyä mahdollisimman paljon ilossa, ja viime aikojen kokemukset ovat olleet lähinnä sitä, että poistan loputkin esteet ilossa pysymisen tieltä. Tätä on hyvin vaikea sanallistaa, mutta minun ei varsinaisesti tarvitse pyrkiä iloon tai tehdä mitään iloa aiheuttavia asioita: se vain on luontainen olotilani, kun sitä ei ole enää mikään estämässä.

Samaan aikaan elämäni näyttää (ulkopuolisten silmin) olevan jälleen kerran hajoamisen tilassa, eikä tämä asia häiritse minua yhtään. Minulla on terveysongelmia, talousongelmia ja muita haasteita, mutta silti koen näiden asioiden kohdalla vain "jumalaista naurua" olemuksessani. Moni varmaan luulee minun harjoittavan jonkinlaista itsepetosta, kun en juuri noista ongelmista vaikuta välittävän, mutta minua ne eivät enää vain kosketa niin kuin ennen, lähinnä tosiaan vain naurattavat ihan aidosti. Ymmärsin, että tässä on tapahtunut jonkinlainen merkittävä muutos pois keho-, mieli- ja egosamaistumisesta, ja nämä vaikeudet vain ilmentävät tuota muutosta. Asioiden täytyy jälleen kerran hajota, jotta ikuinen Itse voi luoda niiden tilalle sen heijastuksen, joka vastaa sisimpäni nykytilaa. Olen tuon oivallukseni jälkeen lähinnä vain kysynyt itseltäni: "Mitä minä täällä sitten enää teen?" Tämä ei tahdo sanoa, että minulla olisi mitään kliinistä masennusta tai kuolemanhalua, päinvastoin, koen elämää nyt paljon täydemmin ja todemmin. Kuitenkin tuo oivallus toi ymmärryksen siitä, että ei ole mitään tavoiteltavaa tai saavutettavaa: Kaikki Mitä On, on jo.

Vastaus tuohon kysymykseen on: pysyn ilossa. Pysymällä ilossa luon iloa myös fyysiselle tasolle, muodossa tai toisessa, ei välttämättä aina edes ihmisaistein havaittavalla tavalla. Niin yksinkertaista se on. Ei agendaa, ei tavoitteita, vain yksinkertainen olemisen ja elämisen ilo. Se, millä tavalla tuo ilo fyysisellä tasolla manifestoituu, ei ole ajattelevan mieleni käsissä eikä ihmisosani kontrollissa. Minun ei tarvitse enää edes murehtia sitä, että vahingoittaisin muita luomistyölläni: Kun luomisprosessista ei vastaa ihmisosani vaan ikuinen Itse, ei ole mahdollista edes tiedostamatta aiheuttaa vahinkoa muille, sillä Itseen sisältyy myös "kaikki muut", eikä Itse tietenkään koskaan vahingoittaisi itseään. Kuulostaa varmaan sekavalta, mutta oivallus todellakin oli hyvin yksinkertainen ja vapauttava.

Etsivä löytää, ap tässä. Kiva kuulla sinusta!

Minä ymmärrän sinua. Elämässäni on tapahtunut paljon: isäni kuoli, lapseni makaa teholla.... kaikki muut ihmiset ovat järkyttyneempiä kuin minä. En ole osannut surra isäni kuolemaa, koska ajattelen vain, että kaikki on juuri niinkuin pitääkin. Lastani vähän suren fyysisten vammojen ja kipujen vuoksi, mutta silti oloni on levollinen. Alussa olin järkyttynyt ja pettynyt, mutta nyt jotenkin vain tuntuu, että tiesin aina, että näin on tapahtuva.

Minussa itsessäni ei ole hajoamista, eli olen terve ja rahoissani ja töissäkin menee ihan ok. Miksiköhän se kaikki hajoaminen liittyy läheisiini?

Eli minun oloni on lähinnä tyyni, ei niinkään tunnista tuota iloa. Tai saan kyllä ilosta kiinni, kun lepään läsnäolossa, mutta siihen tilaan minun pitää yrittää hakeutua, se ei tule itsestään. Pääni ja ajatukseni ovat edelleen aktiivisia.

Vähän seilailen kaiken hyväksymisen ja manifestoinnin välimaastossa. En ole viimeisen vuoden aikana enää manifestoinut oikein mitään. Nyt jotenkin tuntuu, että miksi en manifestoisi? Työt puuduttaa sen verran, että miksi en tietoisesti hakisi parempaa? Sitten taas ajattelen, että muutoksen hakeminen voi taas viedä pois nykyisen hyvän.

Manifestointini ei tosin enää ole niin aktiivista kuin se oli muutama vuosi sitten. Nykyään vain lähinnä pidän ajatusta mielessäni ja uskon hyvän tapahtuvan.

Eli tunnistan egoni olemassaolon oikein hyvin. Erotan sen siis (mystikon retoriikkaa käyttääkseni) todellisesta minästä. Siellä se nostaa aina päätään, haluaa omia asioitaan ja kiukuttelee. Luulen, että tässä elämässä en pääse siitä lopullisesti eroon. Sen verran vahva egon olemassaolo on.

Kiva kuulla myös sinusta, ap! Hurjalta kuulostaa myös sinun tilanteesi. Voin vain kuvitella, kuinka arkaan kohtaan se osuu, kun myrskyn keskelle joutuukin oma lapsi... Siinä todella koetellaan näkemisen syvyyttä, mutta minä ainakin saan tekstistäsi kuvan, että olet pitkällä.

Minä sain tuon "Kaikki Mitä On, on jo" -kokemukseni vastauksena samaan pallotteluun, mitä sinä teet: antautuako täydellisesti vai pyrkiäkö tietoiseen luomiseen? Arvaat varmaan, kumpaan tuon kokemukseni jälkeen päädyin. Ei se silti sitä tarkoita, ettenkö vaikka voisi yrittää parantaa taloudellista tilannettani, jos saan sisäistä johdatusta siihen, mutta tuo kokemus vei pois pohjan kaikelta inhimillisen tahdon tasolta tulevalta toiminnalta. Lopullista valaistumiskokemusta en ole saanut, mutta tunnen, että se on lähellä. Jotain minusta kuoli tuon kokemuksen myötä, vaikka pysyttelenkin edelleen valppaana sen suhteen, etten antaisi samaistumisen liukua takaisin sille pienen minän tasolle, millä se tähän asti on ollut. Olen lueskellut Joel Goldsmithin kirjoituksia, ja ne yhdistettynä omiin kokemuksiini ovat tuoneet ymmärryksen siitä, miten nurinkurista on yrittää muovata maailmasta parempaa. Ei vika maailmassa ole, vaan minun havainnossani ja tulkinnassani siitä. Kun muutan havaintoani (tai oikeammin se muuttuu itsestään Hengen vaikutuksesta, kun teen sille tilaa), myös "maailma muuttuu". Heittomerkeissä siksi, että ei se oikeasti muutu, vaan pääsen vain sisäisen muutoksen myötä lähemmäksi kaikkeuden perimmäistä olemusta. Ja koska minun todellinen olemukseni on ikuisesti Kaikki Mitä On, ei ole mitään syytä huolestua pinnallisella tasolla tapahtuvista ravisteluista: eivät ne minun todellista olemustani voi koskaan vahingoittaa.

Ei tämä kokemus ihmistunteita ole minultakaan poistanut, mutta sellainen eksistentiaalinen hätä ja tuska on kadonnut. Kaikki on hyvin, vaikka minun ihmisaistini usein muuta väittävätkin.

Lopulta myös tietoinen manifestointi on aina oman havainnon muuttamista. Perimmäinen todellisuus on mikä on, se ei muutu siitä. Mutta ihmisen henkilökohtainen maailma muuttuu, hänen tulkintansa perimmäisestä. Koko ajan me kollektiivisesti ja yksilöinä luomme koko elämämme kuvion, sen mitä ihmiset sanovat todellisuudeksi. Mutta toki, on aika antaa ihmismielen päättää mitä luoda, ja aika olla hiljaa ja antaa syvemmän tason ottaa ohjat ja tehdä ihmisen kautta mitä tahtoo.

Aivan totta, hyvin tiivistetty. Minun on ollut vaikeaa edes sanoittaa tätä sisäistä ymmärrystä, koska lopulta myös tämä antautumisen tie on tavallaan manifestoimista, tietoista luomista. Mutta se ei synny enää ihmismielen tasolta, tyyliin "tarvitsen kestävämpiä ihmissuhteita", vaan syvemmältä tasolta, rauhan ja ilon tilasta käsin. "Teidän Isänne kyllä tietää, mitä te tarvitsette, jo ennen kuin olette häneltä pyytäneetkään." Siksi minun ihmismieleni ei tarvitse huolehtia yksityiskohdista, vaan löytää ja ylläpitää se alkuperäinen olemisen ilo, yksinkertaisuus, yhteys –sitä kautta saan jatkuvaa ohjausta kuhunkin hetkeen ilman, että minun täytyy muodollisesti rukoilla tai manifestoida mitään. Joskus tämä yksinkertaisuus tuntui ihan mahdottomalta tehtävältä, koska mieleni on luontaisesti yliajatteleva ja ylianalysoiva tiettyjen synnynnäisten ominaisuuksien vuoksi, mutta Hengelle ei näköjään mikään ole mahdotonta.

Ihmismielen tasolta lähtevästä tietoisesta luomisesta olen tosiaan minäkin nyt luopunut, koska sen aika on jo omalla kohdallani ohi. Se oli kyllä itsellenikin tärkeä vaihe, vaikka en siihen kovin paljon jaksanutkaan keskittyä, sillä sen avulla minäkin sain omakohtaisia kokemuksia siitä, miten ulkomaailma todellakin on vain heijastus sisimmästämme. Nyt olen kuitenkin saanut vastaukseksi mietiskelyihini tämän asian suhteen, että "ilman Isää minä en ole mitään", joten mitä väliä sillä on, jos ei-mitään hajoaa? Hassua on, että tässä vaiheessa, kun edes kuolema ei aiheuta mitään vastustusta, olen vasta päässyt vähän maistamaan Elämää. Nauran tälle asialle melko usein itsekseni. :D

Täytyy vielä lisätä tähän, että ohjaus on jokaiselle henkilökohtaista: omani on kehottanut kääntymään lääkärin puoleen, mutta se liittyy enemmän minun henkilökohtaiseen polkuuni kuin uskoon siitä, että maallisin keinoin voisi mitään todellista parannella. Vastustin pitkään lääkitystä, sillä intuitiivisesti olen tiennyt, että se ei lopullisia vastauksia näihin ongelmiin anna. Se on vähän kuin loisi ensin ulkoisina näyttäytyviä demoneita, ja sitten loisi ulkoisina näyttäytyviä enkeleitä taistelemaan noita demoneja vastaan. Tällä hetkellä, kun hengellinen prosessini on vielä kesken, se on kuitenkin minulle "vähimmän vastustuksen tie", ja juuri se vastustuksen loppuminen on tässä oleellista. Erikoinen tunne sekin: ravata tutkimuksissa ja lääkärien ihmeteltävänä, inhimillisesti katsoen kiusallisissakin tilanteissa, koko ajan tiedostaen, että "tämä kaikki on ei-mitään". Niin kuin joku surrealistinen näytelmä, jossa ihmisminälläni on vain yksi rooli esitettävänä.

Lisään vielä pari lohdun sanaa tänne, kun sattui sopivasti silmään ja aihe koskettaa varmaan monia:

"Spiritual Student! Rejoice as the outer building tumbles down, for the inner Temple is to be revealed."

-J. Goldsmith

Vierailija kirjoitti:

Etsivä löytää kirjoitti:

Mitä ketjun vakkarikirjoittajille kuuluu? Minä haluaisin jakaa erään oivallukseni ja kuulla, onko muilla tullut ehkä jotain samankaltaista.

Ensinnäkin todettakoon, että olen lopultakin päässyt siihen tilaan, jossa ymmärrän jo olevani se, jota koko ajan etsin. Oivallus oli niin yksinkertainen ja kuitenkin kaiken muuttava, että olen sekä nauranut makeasti että itkenyt hieman siitä luopumisesta, mitä ihmisosani kokee menetettyään lopunkin kontrollin kaikkeen. Olen samaan aikaan "millään ei ole merkitystä ja kaikella on merkitystä" -tilassa. Sain kokemuksen siitä, miten Itseen jo sisältyvät kaikki kokemukset, kaikki mahdollisuudet, joten ei ole mitään syytä tavoitella enää tietoisesti mitään tai pyrkiä mihinkään. Edes minkään tunnetilan tai rauhan tavoittelu ei enää tunnu oikealta. Ainoa opastukseni on ollut pysyä mahdollisimman paljon ilossa, ja viime aikojen kokemukset ovat olleet lähinnä sitä, että poistan loputkin esteet ilossa pysymisen tieltä. Tätä on hyvin vaikea sanallistaa, mutta minun ei varsinaisesti tarvitse pyrkiä iloon tai tehdä mitään iloa aiheuttavia asioita: se vain on luontainen olotilani, kun sitä ei ole enää mikään estämässä.

Samaan aikaan elämäni näyttää (ulkopuolisten silmin) olevan jälleen kerran hajoamisen tilassa, eikä tämä asia häiritse minua yhtään. Minulla on terveysongelmia, talousongelmia ja muita haasteita, mutta silti koen näiden asioiden kohdalla vain "jumalaista naurua" olemuksessani. Moni varmaan luulee minun harjoittavan jonkinlaista itsepetosta, kun en juuri noista ongelmista vaikuta välittävän, mutta minua ne eivät enää vain kosketa niin kuin ennen, lähinnä tosiaan vain naurattavat ihan aidosti. Ymmärsin, että tässä on tapahtunut jonkinlainen merkittävä muutos pois keho-, mieli- ja egosamaistumisesta, ja nämä vaikeudet vain ilmentävät tuota muutosta. Asioiden täytyy jälleen kerran hajota, jotta ikuinen Itse voi luoda niiden tilalle sen heijastuksen, joka vastaa sisimpäni nykytilaa. Olen tuon oivallukseni jälkeen lähinnä vain kysynyt itseltäni: "Mitä minä täällä sitten enää teen?" Tämä ei tahdo sanoa, että minulla olisi mitään kliinistä masennusta tai kuolemanhalua, päinvastoin, koen elämää nyt paljon täydemmin ja todemmin. Kuitenkin tuo oivallus toi ymmärryksen siitä, että ei ole mitään tavoiteltavaa tai saavutettavaa: Kaikki Mitä On, on jo.

Vastaus tuohon kysymykseen on: pysyn ilossa. Pysymällä ilossa luon iloa myös fyysiselle tasolle, muodossa tai toisessa, ei välttämättä aina edes ihmisaistein havaittavalla tavalla. Niin yksinkertaista se on. Ei agendaa, ei tavoitteita, vain yksinkertainen olemisen ja elämisen ilo. Se, millä tavalla tuo ilo fyysisellä tasolla manifestoituu, ei ole ajattelevan mieleni käsissä eikä ihmisosani kontrollissa. Minun ei tarvitse enää edes murehtia sitä, että vahingoittaisin muita luomistyölläni: Kun luomisprosessista ei vastaa ihmisosani vaan ikuinen Itse, ei ole mahdollista edes tiedostamatta aiheuttaa vahinkoa muille, sillä Itseen sisältyy myös "kaikki muut", eikä Itse tietenkään koskaan vahingoittaisi itseään. Kuulostaa varmaan sekavalta, mutta oivallus todellakin oli hyvin yksinkertainen ja vapauttava.

Etsivä löytää, ap tässä. Kiva kuulla sinusta!

Minä ymmärrän sinua. Elämässäni on tapahtunut paljon: isäni kuoli, lapseni makaa teholla.... kaikki muut ihmiset ovat järkyttyneempiä kuin minä. En ole osannut surra isäni kuolemaa, koska ajattelen vain, että kaikki on juuri niinkuin pitääkin. Lastani vähän suren fyysisten vammojen ja kipujen vuoksi, mutta silti oloni on levollinen. Alussa olin järkyttynyt ja pettynyt, mutta nyt jotenkin vain tuntuu, että tiesin aina, että näin on tapahtuva.

Minussa itsessäni ei ole hajoamista, eli olen terve ja rahoissani ja töissäkin menee ihan ok. Miksiköhän se kaikki hajoaminen liittyy läheisiini?

Eli minun oloni on lähinnä tyyni, ei niinkään tunnista tuota iloa. Tai saan kyllä ilosta kiinni, kun lepään läsnäolossa, mutta siihen tilaan minun pitää yrittää hakeutua, se ei tule itsestään. Pääni ja ajatukseni ovat edelleen aktiivisia.

Vähän seilailen kaiken hyväksymisen ja manifestoinnin välimaastossa. En ole viimeisen vuoden aikana enää manifestoinut oikein mitään. Nyt jotenkin tuntuu, että miksi en manifestoisi? Työt puuduttaa sen verran, että miksi en tietoisesti hakisi parempaa? Sitten taas ajattelen, että muutoksen hakeminen voi taas viedä pois nykyisen hyvän.

Manifestointini ei tosin enää ole niin aktiivista kuin se oli muutama vuosi sitten. Nykyään vain lähinnä pidän ajatusta mielessäni ja uskon hyvän tapahtuvan.

Eli tunnistan egoni olemassaolon oikein hyvin. Erotan sen siis (mystikon retoriikkaa käyttääkseni) todellisesta minästä. Siellä se nostaa aina päätään, haluaa omia asioitaan ja kiukuttelee. Luulen, että tässä elämässä en pääse siitä lopullisesti eroon. Sen verran vahva egon olemassaolo on.

Kiva kuulla myös sinusta, ap! Hurjalta kuulostaa myös sinun tilanteesi. Voin vain kuvitella, kuinka arkaan kohtaan se osuu, kun myrskyn keskelle joutuukin oma lapsi... Siinä todella koetellaan näkemisen syvyyttä, mutta minä ainakin saan tekstistäsi kuvan, että olet pitkällä.

Minä sain tuon "Kaikki Mitä On, on jo" -kokemukseni vastauksena samaan pallotteluun, mitä sinä teet: antautuako täydellisesti vai pyrkiäkö tietoiseen luomiseen? Arvaat varmaan, kumpaan tuon kokemukseni jälkeen päädyin. Ei se silti sitä tarkoita, ettenkö vaikka voisi yrittää parantaa taloudellista tilannettani, jos saan sisäistä johdatusta siihen, mutta tuo kokemus vei pois pohjan kaikelta inhimillisen tahdon tasolta tulevalta toiminnalta. Lopullista valaistumiskokemusta en ole saanut, mutta tunnen, että se on lähellä. Jotain minusta kuoli tuon kokemuksen myötä, vaikka pysyttelenkin edelleen valppaana sen suhteen, etten antaisi samaistumisen liukua takaisin sille pienen minän tasolle, millä se tähän asti on ollut. Olen lueskellut Joel Goldsmithin kirjoituksia, ja ne yhdistettynä omiin kokemuksiini ovat tuoneet ymmärryksen siitä, miten nurinkurista on yrittää muovata maailmasta parempaa. Ei vika maailmassa ole, vaan minun havainnossani ja tulkinnassani siitä. Kun muutan havaintoani (tai oikeammin se muuttuu itsestään Hengen vaikutuksesta, kun teen sille tilaa), myös "maailma muuttuu". Heittomerkeissä siksi, että ei se oikeasti muutu, vaan pääsen vain sisäisen muutoksen myötä lähemmäksi kaikkeuden perimmäistä olemusta. Ja koska minun todellinen olemukseni on ikuisesti Kaikki Mitä On, ei ole mitään syytä huolestua pinnallisella tasolla tapahtuvista ravisteluista: eivät ne minun todellista olemustani voi koskaan vahingoittaa.

Ei tämä kokemus ihmistunteita ole minultakaan poistanut, mutta sellainen eksistentiaalinen hätä ja tuska on kadonnut. Kaikki on hyvin, vaikka minun ihmisaistini usein muuta väittävätkin.

Viime kuukausina olen myös aika ajoin ja yhä enenevässä määrin tuntenut sen läsnäolon, josta KM puhui viesteissään jo ketjun ensimmäisillä sivuilla. Se on ensimmäinen tietoinen kokemukseni henkilökohtaisesta jumalyhteydestä, ja pääsen siihen nykyään aika helposti. En nyt laske tähän muuntuneen tajunnantilan kokemuksiani, sillä niissä kyllä yhteyden olen kokenut jo vuosia sitten, mutta arkitietoisuuteen asti kokemus ei tätä ennen ole yltänyt. Ensimmäistä kertaa elämäni aikana koen jonkinlaisen sisäisen täyttymyksen: jatkuva seuralaiseni eli yksinäisyyden tunne on vihdoin poissa. Tie, joka tuntui sitä kulkiessa välillä hyvin armottomalta ja yksinäiseltä, on vienyt minut paikkaan, jossa en enää koskaan voi todella kokea olevani "yksin". Kokemus on ollut ihmisyyden tasolla osin hieman ahdistavakin, sillä sen seurauksena on tullut ymmärrys siitä, millainen vastuu minulla "tietoisuuteni vartijana" on. Ei siis vastuu teoista, ajatuksista ja tunteista, vaan siitä, miltä tietoisuuden tasolta käsin toimin, ajattelen ja tunnen. Erakkona tämä vastuu on ollut helppo kantaa, mutta viime aikoina olen tosiaan harjoitellut sitäkin, miten ylläpitää tuota tietoisuutta myös ihmisten (tai ihmisenä esiintyvien luojajumalien) parissa.

Fyysisesti olen ollut hyvin väsynyt. Tämä on tuntunut siltä, kuin olisin juossut tuhansia vuosia vain todetakseni, että olin koko ajan jo maalissa. Hauskaa, hämmentävää, ahdistavaa, ilahduttavaa ja kaikkea muutakin mahdollista, mitä ihmisosa tässä vain voikaan tuntea. Ehkä pysäyttävin ajatus on kuitenkin hieman haikeuttakin aiheuttava tieto siitä, että en voi enää palata takaisin, ja tästä eteenpäin koko kokemukseni ihmisyydestä ja elämästä tulee olemaan aivan erilainen kuin koskaan aiemmin. Ei sillä, että haluaisinkaan palata, mutta tietynlaista lopullista luopumista tämä on ihmistasolla myös edellyttänyt.

P. s. "Mitään todellista ei voi uhata. Mitään epätodellista ei ole olemassa. Siinä on Jumalan rauha." - IOK