Etsivä löytää

KM, myös minä haluaisin kysyä sinulta jotain manifestointiin liittyen. Olen tiennyt tästä tietoisen luomisen kyvystä jo muutaman vuoden ajan, ja olen testannut sitä pienillä helpoilla asioilla ihan vain todetakseni, että se toimii. Muuten en siihen ole kauheasti panostanut kun en ole kokenut tarvetta. Nyt kuitenkin tämän "pakkoloman" aikana olen huomannut, miten erilailla pystyn elämään hetkessä ja hiljentämään mielen pulinan, kun ei ole täyteen buukatun kalenterin aiheuttamaa stressiä painolastina. Koulua en halua lopettaa kesken, sillä koen sen niin omaksi jutukseni, mutta töistä voisin karsia reilustikin. Tämä tarkoittaisi sitä, että minun tulisi luoda runsautta muilla keinoin.

Kysymykseni liittyy siihen, voivatko läheisten omat uskomukset vaikuttaa manifestointiin jotenkin. Mieheni on melko perinteinen fyysiseen todellisuuteen uskova ihminen, vaikka onkin avoin asioille ja tykkää kuulla kokemuksiani henkisyydestä. Siinä missä itse luotan asioiden järjestyvän, mieheni stressaa mm. taloudellisista asioista kovasti. Tämä on muuten sikäli ollut mielenkiintoista, että meillä on yhteiset rahat ja saman verran fyysistä runsautta, mutta kokemuksemme asiasta ovat hyvin erilaisia! Itse esimerkiksi panostan ruoassa laatuun enkä edes ajattele, ettei siihen olisi varaa, kun taas mieheni vertailee jokaikisen perunasäkinkin hintoja. Onko siis olemassa sellaista mahdollisuutta, että mieheni voisi uskomuksillaan sabotoida manifestointiani? En tarkoita, että hän suoraan vaikuttaisi toimiini mitenkään, vaan kun välillisesti minun tekemiseni vaikuttavat myös häneen... Jos siis alan nyt luomaan itselleni tietoisesti omaa aikaa JA toimeentuloa, voivatko mieheni uskomukset vaikuttaa lopputulokseen jotenkin?

P.s. Tupakaton elämä on jatkunut, ja koen syvää riemua tästä vapauden tunteesta mikä syntyy, kun pääsee eroon addiktiosta! Kiitos! <3

Tässä edellä on muutama hyvä käytännön esimerkki siitä, miksi itse luovuin perinteisestä kristillisyydestä jo melko varhaisessa vaiheessa elämääni. Minun sisimpäni vain ei voi uskoa vihaiseen, tuomitsevaan, erottelevaan Jumalaan. Muistan pohtineeni jo n. 8 vuoden iässä, miten Jumala muka voisi olla niin julma, että tarjoaisi pelastuksen vain muutamille onnekkaille, jotka ovat sattuneet syntymään oikeassa paikassa oikeaan aikaan (eli tässä tapauksessa siis tietysti kristinuskon ja Raamatun vaikutuspiiriin). Ajattelin, että elävän uskon täytyy olla jotain muuta kuin sokeaa luottamusta muiden esittämiin ajatuksiin.

Myöhemmin nuoruudessani, kun perehdyin asiaan lisää, ajattelin jopa itse Raamatun olevan melko skitsofreeninen teos. Sehän on kirjaimellisesti tulkittuna niin täynnä ristiriitoja, ettei mitään kovin sopuisaa uskontoa voi sen varaan edes perustaa. Muistan ne monet illat, kun istuin kotona Raamattu kädessäni ja tenttasin vanhempiani kaikista niistä epäloogisuuksista, mitä teos sisältää. Sain kuulla useammin kuin kerran selityksen: "koska asia nyt vain on näin, ja se täytyy uskoa, jos haluaa pelastua". Se ei luonnollisesti riittänyt minulle, ja Raamatun lukeminen unohtui pitkäksi aikaa. Vasta myöhemmin, omien henkilökohtaisten kokemusteni kautta, olen saanut uuden johdatuksen teoksen pariin, ja nyt se avautuu aivan eri tavalla. Kun osaa ottaa huomioon, että Raamatun on kirjoittanut ihminen, ei Jumala (tosin tietysti monelta osin Pyhän Hengen innoittamana), ei ristiriitoja Jumalan suhteen enää ole. Ristiriitoja on vain meissä, ihmisissä, mielessä, egossa. Ja nekään eivät liene lopulta todellisia, sitten kun sinne asti pääsen. :)

Minä olen kokeillut perinteistä kristillisyyttä, kuten aika moni muukin täällä. Minulle se ei toimi, koska en vain sydämessäni koe oikeiksi niitä opetuksia. Jeesus itsekin sanoi, että meistä voi tulla (ja lopulta tuleekin) hänen kaltaisiaan, ja mikään vähempi ei minulle riitä. Jeesus antoi anteeksi kaikille ja kaikelle. Miten hän olisi siihen pystynyt, jos olisi samaistunut kärsimykseen samalla tavoin kuin me? Ja mitä tulee menneisyyden harhaan, se on ihan oikein todettu jopa maallisesta näkökulmasta käsin: Minun menneisyyteni elää vain mielessäni. Samoin tulevaisuuteni. Oikeasti niitä kumpaakaan ei ole olemassa, on vain loputon nyt-hetkien virta. Ja niin kauan kuin annan näiden mielen ehdollistumien ohjata ajatteluani ja toimintaani, en koskaan voi antautua täysin puhtaasti nyt-hetken kokemiseen.

Kiitos sinulle, 336, noista huomioistasi! Minä sain kesällä hyvän käytännön opetuksen siitä, mitä tapahtuu, kun samaistuu negatiivisiin tunteisiin, antaa niiden ohjata käytöstään ja vieläpä oikein lietsoo niitä. Minulle sattui kaksi lähes identtistä vastoinkäymistä: Ensimmäisen kohdalla menetin malttini ihan täysin, ärsyynnyin silminnähden ja oikein tunsin raivon täyttävän minut. Tämän ärtymyksen myötä vastoinkäyminen tuntui huomattavasti suuremmalta kuin mitä se oikeasti olikaan, ja loppupäivä meni ihan pilalle. Toisella kerralla olin ehtinyt prosessoida tätä tapausta jälkikäteen, ja mietin vastoinkäymisen sattuessa, että nyt minulla on mahdollisuus toimia toisin. Annoin ärtymyksen tulla, mutta en alkanut lietsomaan sitä millään lailla. Katsoin vain noita tunteita tyyliin "jaahas, tällaista nyt tällä kertaa". Ja kuten arvata saattaa, tunne meni ohi huomattavasti nopeammin kuin ensimmäisellä kerralla.

Tuo on hyvä huomio, että kärsimyskehoon ei tarvitse samaistua. Minulla onkin ongelmana se, että en pysty "karistamaan" traumataustaa harteiltani, vaikka tiedostan sen synnyn ja olemassaolon täysin kirkkaasti. En ole millään tavalla vihainen tai katkera menneisyydestäni (ainakaan tietoisesti), mutta samaistun yhä hyvin vahvasti näihin opittuihin käyttäytymismalleihin. Ei kai tässä muuten mitään ongelmaa olisi, mutta kun reaktion laukaisijana ja sijaiskärsijänä on aina joku ulkopuolinen ihminen, koen vastuukseni muuttaa tuota kuviota jotenkin. Vielä kun löytäisi ne keinot...

Viime päivät ovat muutenkin olleet hyvin, hyvin raskaita. Elämässäni tapahtuu asioita, joita en vain ymmärrä enkä näe mitenkään korkealta tietoisuuden tasolta. Yritän etsiä syitä ja seurauksia, mutta kaikki on vain yhtä suurta sotkua.

^ Ai niin, ja tuon kirjoitti siis Etsivä löytää.