Etsivä löytää

Kuulostaa hyvin samalta, kuin mitä minä koin sielun pimeän yön kauden jälkeen: Siis tuo onnellisuus ilman näkyvää syytä. Minulla olisi näennäisesti ollut aihetta suruun ja katkeruuteen, mutta jostain syystä koin olevani hyvin vapaa ja kevyt. Jonkinlainen kaihon tunne oli kyllä taustalla, ja on yhä. Nyt tiedän, mistä se johtuu.

Kiitos taas näistä vastauksista. Minusta on mukavaa lukea muiden kokemuksia ja mystikon vastauksia niihin, vaikka ne eivät varsinaisesti omaa elämäntilannettani sivuaisikaan. Näissä jutuissa on jotain sellaista lohtua ja rauhan tunnetta, että pystyn jatkamaan tietäni vähän luottavaisemmin mielin, vaikka välillä tuntuu siltä kuin hakkaisi päätään loputtomasti seinään. Eiköhän tämä tästä. :)

Vierailija kirjoitti:

Etsivä löytää kirjoitti:

Minä ajattelen niin, että "oikeutus yhteyteen" on kaikille yhtäläinen ja teoista täysin riippumaton asia. Halua toki täytyy löytyä, mutta en usko, että maallisella käyttäytymisellä olisi asian kanssa kauheasti tekemistä.

Aivan varmasti on merkitystä. Miksi luulet että munkit vetäytyvät askeettisiin oloihin ja elävät kurinalaista elämää. Ruumis on sielun temppeli.

Kaikki ovat tervetulleita Jumalan luokse. Siinä olet oikeassa. 

Ehkä askeettinen elämä helpottaa heidän valaistumistaan, mutta en minä usko, että se on ainoa oikea tie. Luulen, että tässä suurin merkitys on nimenomaan sillä, mitä uskoo. Ja jos uskoo, että teoilla on merkitystä, niin silloin niillä on.

Täytyy vielä lisätä, kun tuossa ylhäällä puutuit tuohon tupakka-asiaan: Minä olen se, joka on tämän addiktion kanssa paininut. Olin jo useamman vuoden ajan polttamatta ja olin absolutistikin pidemmän aikaa, mutta perususkomukseni asian suhteen eivät koskaan muuttuneet. Kun kohtasin stressiä, sorruin tupakkaan, koska USKOIN sen helpottavan oloani. Jos olisin ajatellut, että ei siitä syöpäkääryleestä ole minulle mitään iloa, ei tätä sortumista olisi varmasti edes tapahtunut. Siltikään en koe olevani nyt jotenkin vähemmän Jumalan Lapsi kuin niinä aikoina, kun en käyttänyt mitään nautintoaineita. Ehkä tämän kaiken tarkoitus oli vain osoittaa minulle, että pinnallisella (eli käyttäytymisen tason) muutoksella ei pötkitä kovin pitkälle, jos uskomukset pysyvät samoina. Täytyy siis jatkossa pureutua syyhyn, ei seuraukseen.

Minä ajattelen niin, että "oikeutus yhteyteen" on kaikille yhtäläinen ja teoista täysin riippumaton asia. Halua toki täytyy löytyä, mutta en usko, että maallisella käyttäytymisellä olisi asian kanssa kauheasti tekemistä.

Näin ulkopuolisena en varmastikaan ole oikea ihminen arvioimaan kenenkään valaistumista, mutta kuulostaa tosiaan vähän siltä, että Thaddeuksen kokemus saattaa olla jotain muuta. Minullakin on vasta etsijänä ollut kokemuksia, jotka ovat kyllä ylimaallisia ja jollain tapaa varmasti merkkejä valaistumisen tiestä, mutta perillä en ole. Olen mm. kokenut niin syvää kiitollisuutta pelkästä olemassaolostani, että kyyneleet ovat nousseet silmiin ja olo on ollut melkein pakahtunut ilosta. Olen kokenut henkilökohtaista johdatusta ja saanut monenlaisia viestejä ja merkkejä siitä, onko suuntani sieluni halun mukainen. Sen verran on jo tullut opittua, että osaan sivuuttaa ihmisminän halut turhina, sillä nuo tiet eivät vain toimi: Kohtaan suuria esteitä ja haasteita, jos teen jotain muuta kuin mihin sisimpäni minua opastaa.

Täytyy muuten ottaa esille myös sellainen pointti, että aina auttaminen ei välttämättä ole sitä, kuin millaiseksi sen ihmismielen tasolla tarkoittaa. Auttamistakin voi tapahtua vääristä lähtökohdista, ja oikeastaan kaikessa toiminnassa olisi hyvä tarkkailla motiivejaan, miksi tekemiseen ryhtyy. Onko kyse siitä, että haluaa vain tuntea olonsa paremmaksi? Vai onko oikeasti saanut Pyhän Hengen johdatusta toimintaan, jolloin lopputulos on varmasti parempi, kuin mihin mieli koskaan pystyisi? Otan esimerkiksi erään lähimmäiseni, joka kärsii vakavista addiktioista ja jota autoin aiemmin usein mm. rahallisesti niin, että tunsin jo tekeväni väärin itseäni kohtaan. Minun oli opittava, että rakkaus ei tarkoita toisen tuhoavan käyttäytymisen mahdollistamista, vaan joskus se saattaa vaatia kipeitäkin päätöksiä. Lähimmäiseni ei varmastikaan ilahdu esimerkiksi siitä, jos soitan hänelle poliisit hänen rikkoessaan lakia, mutta itse näen tämän rakkauden teoksi. Teen sen, vaikka siitä tulisi itselleni paha mieli. Teen sen, jotta lähimmäiseni joutuisi kohtaamaan tekojensa seuraukset maallisella tasolla ja voisi ottaa vastuun päätöksistään. Näennäisesti tämä saattaa aiheuttaa jopa vihaa minua kohtaan, mutta olen oppinut, että kaikki ei ole sitä miltä näyttää. En tarvitse rakkautta ulkopuolelta, joten voin toimia sisäisen oikeudentajuni mukaan yrittämättä miellyttää muita. Tietysti myös minulla on heikkouteni, ja kaikkien ihmisten suhteen en aina osaa toimia samalla lailla. Mutta siihen siis tähtään, että omat ihmismieleni synnyttämät motiivit eivät olisi kauhean suuressa roolissa silloin, kun yritän auttaa muita.

Käyttäjä102 kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onko tässä olemassakaan muuta tietä, kuin jatkuva anteeksianto? Tarkoitan siis sitä, että pääsisi eroon tästä syyllisyyden ja huonouden tunteesta. Minä olen ihan todella mainio esimerkki siitä, miten syvälle tiedostamattomaan nämä ohjelmoinnit ovat juurtuneet ja miten ne vaikuttavat ihan kaikkeen, vaikka näen niiden syntyhistorian ja "valheellisuuden" aivan selvästi. Olen tosiaan aiemminkin maininnut, että kasvoin tiukassa uskonnollisessa yhteisössä, ja sen jäljet näkyvät minussa yhä. Sydämessäni en noita oppeja koskaan tuntenut omikseni, mutta mielen tasolla ne ovat kyllä vaikuttaneet ja vaikuttavat yhä.

Lopullinen ratkaisu on sen näkeminen, että ei ole ollenkaan se joka luuli olevansa, se ohjelmoitu syntyväinen ja kuolevainen ja syntiä tekeväinen olento, vaan Jumalan ikuinen lapsi ja ilmentymä, vailla mitään vikaa tai syntiä. Silloin ei ole enää mitään tarvetta antaa anteeksi - jos joku vanha syyllisyydentunne tulisikin mieleen, sille voi vain lähinnä hymyillä: "Niin, oli aika jolloin luulin olevani se jota nyt kutsun lihan mieleksi tai egosamaistumisen tuottamaksi valeminäksi, ja ahdistuin omaa huonouttani, mutta nyt tiedän että se ei ole todellinen minä."

Mutta niin kauan kuin ei näe ehdollistuneen olemuksensa läpi, kun siihen samaistuminen vielä pitää otteessaan niin että ehdollistuneesta mielestä nousevat syytökset ja ajatukset aiheuttavat ahdistusta, on hyvä muistaa anteeksiantamus ja harjoittaa sitä aktiivisesti. Lisäksi voi mieltymystensä mukaan joko ottaa etäisyyttä itseä syyttäviin ajatuksiin niin että katselee niitä kuin tarkkailijana eikä niin välitä niistä, tai sitten ottaa aktiivisemman asenteen ja kitkee mielensä puutarhasta pois haitallisten rikkakasvien versot: jos syyllisyysajattelu alkaa, toteaa, että ei, tästä ei ole mitään hyötyä, minä en taas vatvo tätä vaan ajattelen jotain ihan muuta nyt.

Minä olen huomannut mielenkiintoisen muutoksen ajatteluprosesseissani liittyen tähän anteeksiantoon, ja luulen tämän muutoksen johtuvan viime aikojen perhtymisestäni Ihmeiden Oppikurssiin ja Raamattuun. Siis sen sijaan, että toteaisin jonkun teon olevan väärä tai paha ja antaisin sitten tuon pahuuden anteeksi, huomaankin ajattelevani asioita hieman toisin: Että oikeastaan sillä ei ole mitään väliä, mitä "sokeana" tekee, sillä se ei ole edes todellista. Varsinkin häpeän tunteiden kanssa painiessani mieleeni nousee aina sama lause: "Ei sillä ole mitään merkitystä". Melko pian se häpeän tunne sitten meneekin ohi, kun tuo ajatus nousee mieleeni. Tämä ei vain aina toimi, sillä olen vasta jonkinlaisessa "välitilassa", mitä tulee todellisuuden luonteen tuntemiseen. Tavallaan kaikki vanha on menettämässä pohjaansa, mutta mitään uutta ja pysyvää ei ole vielä noussut tilalle.

Kiitos sinulle, mystikko, kun jaksat vastailla meille! Ja kiitos myös muille kirjoittajille vertaistuesta. Tästä ketjusta olen saanut paljon lohtua viime aikoina.

Käyttäjä102 kirjoitti:

Kirjoitanpa tähän nyt mieleeni tulleita ajatuksia rukouksesta, ei erityisesti vastauksena kenenkään yksittäiseen kysymykseen vaan enemmänkin jatkoksi viestin 206 vastaukseen joka koski rukousta toisen puolesta ilman että pyydetään mitään.

Moni toivoo tai odottaa rukousta pyytäessään, että saisi jonkun henkilökohtaisen sanan tai kosketuksen, voiman tai oivalluksen rukoilijan välityksellä. Ja usein saakin, mutta yleensä hän ei saa sitä rukoilijan ihmispersoonan kautta, vaan sen Minän kautta, joka on sekä hänen itsensä että rukoilijan Minä - Jumala, yksi ainoa Oleminen ja Elämä. Omasta sisimmästään intuitiona tai oivalluksena tai uutena näkemisen tapana siis.

Joskus tosin toki voi tulla rukoilijan kauttakin joku viesti, varsinkin jos rukousta pyytänyt on niin stressaantuneessa tai sekavassa tilassa ettei pysty ottamaan vastaan sisäisiä viestejä, mutta pääsääntöisesti ainakaan itse rukoillessani en saa mitään erityisiä sanoja tai neuvoja. Ja se on kaikille osapuolille parempi niin. Se on rukouksen pyytäjälle parempi, koska hänellekin kaikkein tärkeintä on oppia saamaan yhteys syvempään Minäänsä, joten on hyvä jos hän rukouksen seurauksena saa oman sisäisen sanan tai oivalluksen tai ohjauksen eikä niin, että joku ulkoinen ihminen antaisi viestin.

Se on parempi myös rukoilijalle, niin ettei hänelle tule kiusausta egosamaistumiseen palaamiseen. Kuinka paljon ego rakastaisikaan tilannetta, jossa joka kerta kun rukoilisi, saisi hienoja profetian sanoja, näkyjä tai kokemuksia, joilla voisi tuntea olevansa todella erityinen - jos saisi ihmisiltä egoa hivelevää palautetta viisauden sanoistaan. Ei, se on parempi niin että rukoilija pääosin pysyy vain kontaktin apuvälineenä, tai kuin ikkunana jonka kautta rukousta pyytäneelle voi avautua näkymä siihen mitä ei vielä itse ole lopullisesti oivaltanut. Rukoilija ei ole ihmismuotona mitään, ei tiedä mitään, ei osaa auttaa missään. Hän vain tuntee yhteyden siihen Minään, joka on kaikkien minä ja joka on ainoa Voima maailmankaikkeudessa, ja tämä yhteys auttaa rukouksen pyytäjää saamaan yhteyden samaan tasoon. Mutta yleensä rukoilija ei tiedä mitä apua toinen saa, jos saa, tai missä muodossa. Se ei ole rukoilijan asia, vaan Jumalan asia, sen joka on kaikkien syvin Minä. Rukoilijan on tyydyttävä huolehtimaan vain omasta näkemisestään ja kontaktistaan Hengen tasolle, ja luotettava rukouksen vaikutus sen saman Hengen valtaan.

Tämä on tosi kauniisti ilmaistu ja kuulostaa hyvin samalta, kuin mitä Gary Renard kertoo rukouksesta ja sairaiden parantamisesta. Hän ilmaisi asian jotenkin niin, että "mielet yhdistyvät Kristus-tietoisuudessa" ja rukouksen/ parannuksen vastaanottajan uskosta sitten riippuu, mitä tästä yhdistymisestä seuraa. Minä pyydän todella harvoin rukousta itselleni ja silloin kun sen teen, yritän olla lataamatta siihen mitään odotuksia, jotta en vahingossa itse rajoittaisi mahdollisia lopputuloksia. Uskon ihmeisiin, mutta minun mieleni ei varmastikaan kykene samanlaiseen luovuuteen, kuin mihin Jumala/ Pyhä Henki pystyy.