Epävakaassa parisuhteessa elävä

Jes, osasin lainata tekstiä ja jopa kirjoittaa siihen vastauksen 🥳😂😂

Vierailija kirjoitti:

Epävakaassa parisuhteessa elävä, mikä tuo kirja on, mitä miehesi lukee? Kiinnostaisi kovasti. Mulla ei ole diagnoosia, mutta tunnistan itsessäni epävakaan piirteitä. Edellisessä suhteessa tuli ero tämän takia kun en kyennyt hallitsemaan tunteitani. Eron jälkeen olen aloittanut itsetutkiskelun ja itseni kehittämisen. Olen tunne-elämältäni nykyään paljon tasapainoisempi. Erosta nyt 3 vuotta. Kyllä mä ainakin itse koen, että itsensä muutos prosesseja on vaikeampaa tehdä parisuhteen aikana. Ite oon halunnut olla nyt sinkku ja keskittyä rauhassa omien asioiden työstämiseen. Siinä on vaikea ottaa toista huomioon kun on itse niin valtavan keskeneräinen ihminen. Sitä ei tee tahallaan, vaan ei yksinkertaisesti ole, mistä antaa. Entä jos pitäisitte taukoa niin, että molemmat saa aikaa ajatella?

En valitettavasti muista enää sitä kirjaa. Ymmärrän tuon, että on hankalaa ottaa toinen huomioon, ja nyt kun sitä alan tarvita entistä enemmän (taukoja on ollut jo paljon) ja haluaisinkin jo hieman keskittymistä myös parisuhteeseen, niin sitäpä juuri mietin, että tuleeko minusta nyt tuntemuksieni kanssa enemmänkin kehityksen jarru vain. Ja jos vielä pitäisi odotella, niin kuinka kauan? Vuosi? Viisi vuotta? Olin "parhaimmillani", kun olin tukipilari, johon turvautua ja jota sai välillä kokeeksi hieman töniä, mutta nyt kaipaan jo itsekin enemmän. Ehkä osittain siksi, että mieheni on löytänyt oikean suunnan eikä varsinaisesti tarvitse minua enää jatkaakseen kehitystä, joten olenko nyt vain kehityksen tiellä omine tarpeineni? 🤷‍♀️

Pääsääntöisesti kohtelee ihan hyvin, tekee pieniä asioita, joilla huomioi, ja joita arvostan kovasti, esimerkiksi valmistaa lempiruokaani, kun tulen käymään ym. Mutta esimerkiksi vapaa-ajanvietto menee täysin hänen ehdoillaan. Hän saattaa loukkaantua kovasti, jos en työpäivän jälkeen vaikkapa jaksa touhuta enää ulkona ja kääntää asian niin, ettei minua kiinnosta se mikä häntä kiinnostaa. Niin sanotusti ylidramatisoi asiat, eikä kuuntele järkipuhetta. Jos ehdotan jotain omaa mielenkiinnon kohdetta, niin hän saattaa lytätä ne täysin, kuin se olisi maailman typerin idea eikä edes yritä. Hyvin merkityksettömiä pieniä asioita, joita tulee tiuhaan tahtiin, niin että niistä kasaantuu suuri asia. Jos tehdään yhdessä jotain, mistä hän tykkää, sanotaanko vaikkapa tikanheittoa, niin hän tarkkailee kaikkea kehonkieltäni ja ilmeitäni voidakseen vain lopulta syyttää siitä, että en selkeästi ole niin innostunut kuin hän ja pettyy niin, että suuttuu. Vaikea selittää, mutta se vaikuttaa järjettömältä. Jos sen yrittäisin nyt jotenkin kärjistää, niin sanotaanko, että vaikkapa jokin lämmin kesäpäivä, kun haluaisin ottaa aurinkoa ja olla rennosti, niin hän voisi hyvinkin suuttua siitä, etten pelaa hänen kanssaan sulkkista 😂. En tiedä, ymmärtääkö tästä pointtia, mutta joudun kyselemään, että onkohan ok, että tekisin nyt jotain mitä itse haluan 🤔. Tai jos tahdon puhua mieltäni painavista asioista, niin en välttämättä saa vastakaikua taikka ne vähätellään. Hyvinä aikoina on hyvinkin empaattinen ja keskusteleva, mutta minun pitää osata ennakoida ne ajankohdat. Jos minulla on huono päivä ja haluan avautua jostain, niin se tehdään vasta sitten kun hänelle se sopii. Muuten ei kykene vastaanottaa. Tavallaan haluaisin hänen huomioivan niinkin ison asian kuin että olen oma itseni, jolla on myös omat mielenkiinnon kohteet, teen toki sitä mikä hänet tekee iloiseksi, mutta vastavuoroisuus puuttuu.

Vierailija kirjoitti:

Miten miehen tulisi huomioida tarpeitasi? Se jäi epäselväksi. Kun olette yhdessä, miten hän kohtelee sinua?

(osa 5,viimeinen)

Nyt, kun koen, että tarvitsen niin jumalattoman paljon sitä, että vihdoin keskitytään myös meidän parisuhteeseen, niin en sitä ja tuntuu, että tukehdun. Pelkään, että hän ei koskaan voisikaan rakastaa minua. Miksei se ole tapahtunut jo? Olenko liian malttamaton? Tunnistan, että ahdistun tästä tilanteesta, että tarvitsen jo itsellenikin sen tuen ja turvan. Asiaa ei auta se, että kun siitä puhun, mieheni kokee sen ymmärrettävästi painostavana, joten olemme umpikujassa. Mieheni on tyytyväinen näin, minä puolestani haluaisin jo vaihteeksi olla muutakin kuin hänen elämänsä sivustaseuraaja. Siksipä en tiedä enää, olisiko kaikkien kannalta parasta, että eroamme nyt, kun voisimme vielä olla kavereita ja voisin jatkaa hänen tukemistaan tuossa projektissa? Entä, jos emme eroa, tuleeko minun tarpeista hänelle liian suuri taakka, joka hidastaa edistystä? Joudunko odottamaan vielä pidempään?

Olen kysynyt mieheltäni. Ongelma on vain se, että enhän minä voi luottaa mihinkään, mitä hän sanoo, vihaisena epävakaa persoonallisuus kiroaa minut alimpaan helvettiin, eikä todellakaan tahdo jatkaa. Masentunut puoli hänessä uskoo, että minun on parempi ilman häntä. Ennen kuvittelin tuntevani mieheni, että kyllä hän silti tahtoo minut vierelleen. Toisinaan ymmärrän, että tällä hetkellä hänellä ei riitä resurssit muuhun kuin itsensä kehittämiseen ja lapsiinsa, toisinaan en tahdo tätä ymmärtää - ajattelen sen olevan motivaation puutetta ja voisi jopa tehdä ihan hyvää, että hän vähän jopa taistelisi puolestani, eikä pitäisi itsestäänselvyytenä. Onko teillä kokemuksia, minkälainen prosessi tuo itsensä muuttaminen on ja olenko liian itsekäs, jos jo näin aikaisessa vaiheessa vaadin itselleni huomiota enemmän? Onko mahdollista, että parisuhteen voisi ujuttaa myös tuonne miehen tavoitteisiin ja hoitaa sitä siinä samalla?

Kiitos, kun luit.

T. epävakaan pian tuleva ex-kumppani