Epävakaassa parisuhteessa elävä

(osa 4, kommentointi ehti sulkeutua illalla ja aamulla ei sivut toimineet...)

Talven aikana kehitys oli valtava. Mieheni opiskelee edelleen päivittäin, kiukkukohtaukset on saatu pienempikestoiseksi ja hän kertoi diagnoosin olevan kuin vapaudut vankilasta -kortti. Minä kuuntelin ja tuin, opiskelin itsekin ja luin 'ohjeita omaisille', tajusin, että lähteminen aiheuttaa hylkäämisen tunteen, joten tehtiin siihen uusi sääntö - en enää ryntää toiseen kaupunkiin kotiini vaan menen hetkeksi muualle, kunnes tilanne rauhoittuu ja palaan. Mieheni jatkaa edelleen omaa kehitystään, hän panostaa hyvin paljon, ryhtyi meditoimaan, tekee muistiinpanoja, selkeitä suunnitelmia ym. Mutta...

Minä ja meidän parisuhde puuttuu suunnitelmista täysin. Aloin jokin aika sitten vaatia itselleni asioita, jotka saa minulle paremman olon, mm. yhden päivän viikossa, jolloin hän keskittyisi minuun ja hänen ongelmansa jäisi taka-alalle. Hän sanoi sen olevan ihan kohtuullinen pyyntö ja teki työtä käskettyä, pari viikkoa. Unohduin jälleen. Katson vierestä hyvin ylpeänä, kuinka hänen itsetuntonsa nousee, kuinka suhde lapsiin paranee, kuinka hän jatkuvasti kehittää itseään, mutta samalla ajautuu minusta kauemmaksi, koska en enää ole tarpeellinen. Hän on huomaavainen ajoittain ja tiedän, että välittää, rahkeet eivät vaan riitä enempään.

Jatkuu...

(osa 3)

Romahdin ja kävin läpi kaikki tunneskaalat ja yritin jälleen selvittää asiaa. Syytin ja raivosin, kuten kuka tahansa loukattu nainen tekisi, lopulta rauhoituin ja luovutin. Kerroin, että jatketaan ystävinä ja tulen pysymään aina tukena. Jonkin aikaa taistelin itseni kanssa suurten kysymysten äärellä, että miten jatkaisin. Tiesin, että mieheni ei ollut kunnossa. Tiesin, että hän välitti minusta, vaikkei osannut rakastaa. Tiesin olevani ainoa, jolle hän puhuu myös vaikeat asiat. Joten päätin, etten luovuta ennen kuin olen oikeasti yrittänyt kaikkeni, ja että hän on varmasti tämän kaiken arvoinen. Ilmoitin, että ei me muuten erota, me jatketaan. Tehdään se niin, että keskityn häneen täysin, mennään hänen ehdoillaan ja hänen toiveet edellä. En vaadi itse mitään. Odotan, kunnes hän oikeasti tietää, haluaako jatkaa vai ei. Koko syksyn menin hänen tarpeet edellä, ajelin useita kertoja viikossa hänen luokseen toiseen kaupunkiin ihan vain viettääkseni yön hänen kanssaan ja olin kiitollinen jokaisesta halauksesta tai huomionosoituksesta, jonka hän minulle antoi.

Minulla oli projekti, joka tuotti tulosta. Mieheni alkoi luottamaan enemmän, hän tajusi lopulta, että en lähde mihinkään, vaikka raivostuisi jostain ja haukkuisi minut täysin loukaten pahasti. Palasin aina uudestaan, annoin anteeksi ja lopulta itsesyyttely hänen osaltaan lieveni. Toki hän pyysi anteeksi ja tässä samalla jatkuvasti pohti omaa käytöstään ja koki itsensä huonoksi. Mutta saimme nostettua itsetuntoa siinä syksyn aikana ja meillä alkoi mennä sen verran hyvin, että uskalsin jo itsekin vaatia asioita, jotka tekisivät minulle paremman olon. Teimme säännön yhdessä, että minun ei tarvitse jäädä kuuntelemaan raivoja, annan ne kyllä anteeksi, mutta minua ei voi pakottaa siihen tilanteeseen mukaan. Monet illat saatoin ajaa keskellä yötä takaisin kotiin, kun pidin omasta hyvinvoinnista kiinni tässä kohtaa.

Samalla pohdin edelleen, mistä nuo kumpuaa miehelleni, syytin itseäni miljoonat kerrat siitä miksen osaa olla parempi, ettei toisen tarvitsisi suuttua. Googlasin paljon ja törmäsin epävakaaseen persoonallisuushäiriöön, jonka oireista täsmäsi jopa 8. Laitoin viestin miehelleni, että katsopa tuo, sulla on tämä! Mieheni luki, sanoi että hänellä todellakin on tuo, seuraavana päivänä osti siihen liittyvän kirjan ja ryhtyi opiskelemaan.

Jatkuu...

(osa 2)

Ajan myötä sovittiin aina riita kerrallaan. Toisinaan hän loukkasi minua niin kovasti, että päätin suhteen siihen, hän tuli itkien pyytämään anteeksi. Tätä toistui useasti, mutta suurimmaksi osaksi suhteemme oli muilta osin hyvä. "kohtausten" välillä olimme kuin mikä tahansa muukin pariskunta, nautimme toistemme seurasta, nauramme yhdessä paljon, seksi on aivan loistavaa, lisäksi lapsemme (molemmilla kaksi aiemmasta liitosta) tulivat hyvin toimeen keskenään. Puhuimme paljon. Myös vaikeista aiheista ja hän avautui minulle kaikesta lapsuuden jutuistaan, mitä on kokenut ja minä kuuntelin.

Hyvinä päivinä olemme toimiva pariskunta, jolla on edelleen suuri intohimo vieläkin toisiaan kohtaan, eikä se ole laimennut. Huonoina hetkinä mieheni menettää malttinsa ja lopulta se syyllisyys, jonka hän kantoi sen jälkeen siitä, miten oli minua kohdellut, meni liian pitkälle. Hänestä tuli iloton, hermostui useammin ja uskotteli itselleen, että ansaitsen paremman. Meillä meni hyvin huonosti, minä pidin kynsin ja hampain kiinni suhteesta ja vakuuttelin, että tästä selvitään. Tämä tapahtui vuosi sitten. Silloin jo pohdin mielessäni, että mikä saa niin sydämellisen ihmisen muuttumaan aivan toisenlaiseksi sekunnissa, ja miksi se triggeröityy niin pienistä asioista. Hyvinä päivinä vitsailimme jopa tästä. Huomautin, että on outoa, että mieheni suuttumuksen määrä on vakio, ei ole väliä tipahtiko maitoa lattialle vai tapahtuiko jotain oikeasti vakavaa, suuttumus oli yhtä paha aina.

Vuosi sitten mieheni sanoi, ettei tiedä rakastaako minua. En vieläkään tiedä, olenko täysin tyhmä, kun jäin, mutta sanoin ymmärtäväni, että jos hän ei pysty edes rakastamaan itseänsä, niin miten pystyisi myöskään minua ja että rakastan häntä silti. Saman kesän lopussa kävimme lomamatkalla ja se oli loistava. Seksiä joka päivä, olimme iloisia, ei yhtäkään tappelua ja olimme onnellisempia kuin koskaan. Ainakin luulin niin. Kun palasimme hän halasi minua lähtiessään lujasti kyyneleet silmissä ja sanoi, että palaillaan. Hiukan myöhemmin löysin asuntoni avaimen pöydältä, jonka hän oli palauttanut.

Hei, (osa1)

Nostan nyt tätä ketjua, jottei tarvitse aloittaa uutta. Anteeksi pitkä teksti etukäteen. Tarvitsisin mielipiteitä teiltä, joilla on epävakaa persoonallisuus ja ymmärrätte enemmän tällaisen henkilön ajatusmaailmaa. Missä kohtaa minun kumppanina pitäisi tietää, että olen enemmän haitaksi kuin tueksi miehelleni, jolla on epävakaa persoonallisuushäiriö? Yritän selittää tilanteen tarkkaan, jotta saisi mahdollisimman hyvän käsityksen siitä millainen mies minulla on ja mitä meidän parisuhde on ollut, mutta teksti on pitkä, vaikka yrittäisi karsia osan pois. (ehkä pieni tarve myös saada vähän avautua).

Hieman taustaa, olemme seurustelleet kolme vuotta, asumme edelleen erillään ja diagnoosi on tuore, vasta puolisen vuotta vanha.

Heti seurustelun alkuvaiheessa pelästyin poikkeuksellisen kovaa raivokohtausta, joka oli minulle täysin epänormaalia. Hyvin voimakas raivo hyvin pienestä (omasta mielestäni) asiasta. Väkivaltainen hän ei ole, mutta hyvin paha suustaan ja minulla meni hetki tokeentua tästä. Pelästyin, mutta puhuimme asian läpi. Tässä vaiheessa kumpikaan meistä ei tiennyt tästä diagnoosista mitään. Minä pyöritin mielessäni uudestaan ja uudestaan tuota riitaa ja lopulta käänsin sen niin, että eihän minulla lopulta ollut siinä tilanteessa mitään pelättävää. En mene rikki kovaäänisestä huudosta. Sitä paitsi, samalla kun hän raivosi ja haukkui, laittoi silti päälleni omaa takkiaan, koska oli kylmä, antoi halata, kun yritin sopia. Alkoholilla oli osuutta sinä iltana ja tästä kaikki lähti.

Jatkuu...