Epävakaassa parisuhteessa elävä

Jännää, että teillä noin päin. Meillä enemmänkin niin, että ulkopuoliset näkevät hyvin rauhallisen ja kohteliaan miehen ja läheiset sitten toisenkin puolen. Mieheni ei tiedä, miksi hän osaa niin hyvin hillitä itsensä vieraamman läsnäollessa, mutta jos tietäisi niin voisi käyttää sitä hyödykseen.

Tuo toisille jakaminen on kyllä ollut tärkeä tekijä jaksamisen kannalta myös minulle. Olen ehkä jopa liiankin avoin näistä asioista, koska minulla ei ole vain yksi tai kaksi, joille puhun vaan useampi kaveri. Mieheni jopa pelästyi tätä aluksi, mutta piti sitä lopulta hyvänä asiana.

Vaikka aluksi vähän puolustelin tuossa toisessa viestissä, niin totta se silti on, että mietin edelleen hyvin paljon miten miehilläni olisi hyvä olla. Tai mitä minä voisin tehdä, että hänen olo olisi hyvä. Vaikka nyt olen enemmän vaativampi siinä suhteessa, että mietin itseäni ja vaadin mieheltäni entistä enemmän, niin alkuperäinen kysymyskin on silti aika lailla miestä myötäilevä - onko minulla oikeus vielä vaatia häneltä itselleni niin paljon? Kun vastaus lienee, että kyllä on, hän joko sopeutuu siihen taikka sitten ei kestä niitä vaatimuksia. Voi olla, että hän tahtoo antaa, mitä tarvitsen, muttei siihen ilman virheitä kykene ja vaatii muutamat kompromissit, kiukut ja keskustelut, mutta olen entistä varmempi, että aion vaatia niitä minun tunteideni huomioimisia.

Kiitos, olipa kiva kuulla kokemuksia myös samanlaisessa tilanteessa olevalta. Ei ole tarkoitus pitää mitään puolustuspuhetta, mutta en minä siedä mieheni raivoamista mistä tahansa, vaan laitan vastaan ja meilläkin selkeät rajat ettei se ole sallittua ja minun päälleni ei niitä kaadeta. Joskus toki koin, että on minun vastuullani toimia oikein ja olla provisoimatta, kunnes kyllästyin ja heräsin siihen, että se ei koskaan onnistuisi ja teki minusta vain huonompivointisen. Nuo säännöt, joita teilläkin on, on aivan elinehto, myös meillä kuulostellaan puhelimessa jo ennen tapaamista, että mikähän fiilis on tänään ja osaan kieltäytyä tapaamisesta, jos on riskejä. Terapeuttina olo on jäänyt taakse, siinä auttoi myös mieheni sanat, että en voi yrittää häntä korjata, eikä minun pitäisikään. Se vapautti myös vastuusta, että olisin itse epäonnistunut, jos kiukkuja ilmeni. Mutta ei tähänkään ollut mitään oikotietä, kukaan ei ollut kertomassa, miten minun olisi pitänyt toimia ja miten tuntea. Kokemus opetti ja ne lukuisat keskustelut, joita mieheni kanssa käytiin.

Yksi asia, mitä edelleen opettelen, on se, että kun raivopurkaus on ollut, niin se saattaa olla mieheni osalta hetkessä myös ohi. Tässä on meillä vielä tekemistä, sillä minä pyörittelen sitä mielessäni vielä pitkään, kun miehelleni se oli 5 minuuttia ja sitten kaikki normalisoituu.

Totta, saa noista teksteistä sen kuvan, että olisinkin läheisriippuvainen. Ja syksyn projektin ajan jätinkin itseni taka-alalle, mutta osaan vaatia myös itselleni asioita, enkä pelkää konflikteja (enää), joita saattaa tulla, kun kerron oman mielipiteeni tai sanon vastaan. Itseasiassa miehenikin sanoi, että vaikka se toisinaan ärsyttää, niin on hyvä, että osaan laittaa vastaan ja kertoa selkeästi, jos hän käyttäytyy epäoikeudenmukaisesti. Ns. "normaalissa" tilanteessa meillä on hyvä keskusteluyhteys ja tehdään kompromisseja. Koen myös olevani hieman enemmän empaattisempi kuin mieheni ja mukautuvampi, joten näillä spekseillä jotkin asiat toteutetaan hänen edukseen. Ihan vain, koska asia saattaa olla hänelle tärkeämpi. 🤷‍♀️ Munankuorilla kävelyä tämä on siltikin 😂. Pahemmaksi menisi, jos en pitäisi omista oikeuksistani kiinni. Keskusteltiin eilen siitä, että olen nykyään vaativampi ja mieheni sanoi ymmärtävänsä. Keskusteltiin myös näistä asioista, mitä tämä keskustelu on tuonut esiin. Ei se ongelmia poista, mutta oli silti hyvä keskustelu ja selkeästi hyvä ajankohta sille, eli kiitos kaikille näkemyksistä, joita saa antaa lisääkin 😊.

Tein netissä leikkimielisen testin ja luin enemmän tuosta läheisriippuvuudesta. En onneksi kärsi siitä, kuulostaa aika hurjalta ja vaikeuttaisi asioita entisestään.