eikkuli80

Takana todella rankka viime viikko, siksi ei minustakaan ole täällä mitään kuulunut. Miehellä oli yksi yli-yön-hälytys alkuviikosta, joka vei koko perheen voimat loppuviikkoa kohti... ja seuraavana päivänä kivasti lapsilta meni päivähoitopaikka alta :( Oli siis kolmas paikka tälle syksyä, tosin tuttu viime vuodesta. Onneksi saavat nyt vielä viikon olla edellisessä paikassa, mutta sitten taas vaihtuu. Huh! JOuduin jo miettimään, että pitääkö sen takia jäädä sairaslomalle ja ottaa lapset kotiin... ja liki kyllä voimat loppui siinä sivussa. Tämä alkuviikko onkin tuntunut kovin helpolta viime viikkoon verrattuna :)



Meillä ei muuten ole televisiota ollenkaan. Jätettiin muuttokuormasta 2 vuotta sitten kun muutettiin okt:oon, sitä ennen oli vuoden päivät enkä ehtinyt katsoa kuin Lordin euroviisut, oli vielä vauvavuosikin. tuumasin että turhaa maksaa 200e parista hassusta ohjelmasta. Tietokoneella on dvd ja nykyään nettitv:stäkin näkee jotain, mikä on meille ihan kivaa vaihtelua. En ole kaivannut kuin linnanjuhlien aikaan, silloinkin voi mennä jommankumman vanhempien luokse. Voitte olla varmoja, että oppilaani kauhistelevat tätä ratkaisua, olen usein saanut kuulla että "kuinka teidän lapset selviävät ilman tv:tä?" :D Eivätpä ne juuri kinua ohjelmia, voi mennä viikkokin ettei yhtään lastenohjelmaa katsota dvd:ltä.



Oma napa on paisunut, tukivyö on kyllä tullut tarpeen. Tänään unohdin sen kotiin ja tuntui kuin vauva olisi halunnut tulla ulos tuosta alamahan kohdalta... Ensi viikolla lääkärineuvola, saa nyt nähdä passittaako saikulle, tällä hetkellä taas tuntuu että jaksankin töissä. Kilpirauhasarvot olivat vaihtuneet vähän liiankin hyviksi ja vähensin oma-aloitteisesti vähän "nappia" koska tuntui että yöllä valvoin ihan turhaan. Tosin edelleen pakkaan heräämään enkä saa unta tuntiin-pariin, mikä on tosi ärsyttävää.



Mutta nyt miehen avuksi laittamaan lapset petiin!



eikkuli 29+4

unohtakaa painostaminen tosiaan joksikin aikaa, esim. pariksi viikoksi ja käyttäytykää sen aikaa kuin olisi täysin normaalia eikä teitä ärsyttäisi yhtään, että lapsi on koko ajan vaipoissa (ja käyttäkää niitä vaippoja!) Sitten pottamerkit käyttöön, eli taulukko vessan oveen, esim. meillä oli alkuun 20 ruutua joihin laitettiin komea kiiltävä tarra joka saaliista (me annettiin kakasta yksi tietty hymynaamatarra). vahinkoja tuli aluksi tiuhaan, monta päivässä, niistä ei rangaistuksia. Tosin minä toisinaan hermostuin kun loppui jo pikku- ja sukkahousut kesken... Me ostettiin myös baby björnin "laiskanlinna"potta, lapsi sai valita värin kaupassa ja sitten ahkerasti pottailemaan. Tuntui toisin kuin esikoinen pelkäävän "matalia" malleja.



Potattakaa lasta säännöllisesti, kysykää vaikka joka puoles tunti että pissattaako? ja vaikka ei pissattaisikaan, niin potalle tiuhaan. Meillä isoveli oli loistava kannustaja, kävi oikein katsomassa aluksi jokaisen saaliin ja ilmoitti että pissasta taputetaan, kakasta lauletaan - hän hoiti sen puolen, me vanhemmat kehut ja tarrat. 20 merkkiä tuli lopuksi viikossa täyteen vaikka vahingotkin menestyi, sitten eka palkinto, joku mieluinen pieni lelu vaikka ja fanfaarien kera juhlallinen luovutus. Seuraavaan taulukkoon ruuvasin 55 ruutua ja ne täyttyi reilussa 2 viikossa, sitten seuraava palkinto - ja nyt lapsi on käytännössä päiväkuiva, unille ja ulos laitetaan varalle vaippa, yleensä se on kuiva muutoin paitsi yön jälkeen, mutta jos ulos ei laita niin vahinko yleensä pääsee tapahtumaan. Palkitsee jo itse itsensä kehumalla saaneensa pissa/kakkamerkin, vaikka merkkejä ei ole enää noin viikkoon annettu ollenkaan. Vahingon jälkeen tyttö nykyään alkaa itse riisua housujaan ja ilmoittaa, ettei ole mikään pissaliisa (minun tuli hermostuksissa kerran niin mainittua :S) Aamulla heti ekaksi vaippa pois ja potalle, samoin illalla viimeisenä ennen vaipan laittoa tai lähtöä autoon/ulos/ylipäätään mihinkään. Ihmeen äkkiä tämä alkoi toimia, vaikka mies epäili ettei asiasta kannata tehdä suurta numeroa - mutta aluksi tämä suurisuuntainen toiminta tosiaan näytti kannattavan. ennen kokeilua tyttö päästi kaiken housuihinsa jos vaippaa ei ollut ja suunnilleen ei tuntunut olevan asiasta moksiskaan. Ikää neidillä on 2v6kk.

Esikoispoika alkoi tässä vaiheessa kesällä harjoittelemaan puskapissiä, joten ihan tyytyväinen olen kehitykseen, tavoitteena että kolmannen syntyessä olisi korkeintaan yövaipat enää.



t. eikkuli ja lapset 4v8kk, 2v6kk ja rv30

ovat molemmat samaa perua ja vilkkuvaloärsytys (mm. video- ym. peleissä tai näyttöruudun värinä voi kohtauksen). Kannattaa tutkituttaa ettei tule myöhemmin yllätyksenä. Ja pelit pois!



t. itsekin epileptikko ja vilkkuvalolle herkkä, kohtauksen jälkeen olen aina oksentanut ja aina ollut myös valtava päänsärky

Yhdeltä sairaalaan tullessa kävelin reippaasti raittiista ilmasta nauttien parkkipaikalta ensiavun läpi ja koko sairaalan läpi synnytysosastolle, vastaantulevat huutelivat vain että sinä taidat tietää mihin olet menossa :) Hissiinkään en suostunut vaan portaita pitkin mentiin. Kätilö otti vastaan ja mentiin käyrille, jotka eivät näyttäneet ylämahalta mitattuna juuri ollenkaan supistuksia, sanoin kyllä ettei siellä yläällä mitään tunnukaan, ainoastaan alaosastolla. Kohdunsuu oli 4cm auki, kaula täysin hävinnyt jo. Miehen kanssa kummasteltiin, että ollaanko me ihan oikeasti synnyttämässä, ei millään uskoisi... Vaihdoin sairaalaan vaatteisiin ja lähdettiin saliin. Mies alkoi pikapuoliin täyttää ammetta, jonka täyttäminen kestää 45min. Minä kävelin kuuman ryynipussin kanssa (oli mukana jo autossakin ja tosi hyvä!) ja sitten lähdettiin kätilön kanssa hakemaan iltapalaa, kun kotona ei sitä evästä ollut lähtiessä. Juuri kun sain leivät tarjottimelle, tuli pari kipakkaa supistusta joiden aikana jouduin tosissaan pysähtymään ja hengittämään syvään. Totesin kätilölle,että jospa hän kantaisi tarjottimen takaisin saliin. Kun astuimme keittiön ovesta ulos, tuntui mahapohjassa pieni plop ja lämpimät vedet valuivat housuihin. Siitäkään minulla ei ollut aikaisempaa kokemusta, sanoin kätilölle että vedet varmaan menivät kun siltä tuntui... kätilölle tuli kiire, koska vauva ei ollut laskeutunut eikä kiinnittynyt, pantiin vauhtia jalkoihin vaikka matkalla tuli pari niin kipeää supistusta että piti pysähtyä. Vasta salissa kätilö komensi äkkiä makuuulle että tarkistettaisiin vauvan vointi. Kello oli 2.30 eli puolitoista tuntia sairaalaan tulon jälkeen, mies oli muuten juuri saanut ammeen täytettyä ja tuumaili että meneekin sinne itse kun minulle ei lupaa enää myönnetty. Kaikki oli hyvin, kohdunsuu 8cm auki ja pääsin suihkuun. Mies auttoi suihkuttamalla kovalla paineella alamahalle aina supistuksen aikana ja minä roikuin suihkuseinämän reunassa (kätilö kävi välillä katsomassa sen näköisenä, että kestääköhän tuo 100-kiloista synnyttäjää...) mutta se auttoi muuten kummasti, samoin ääntely ja syvä huokailu.



Tunnin verran suihkussa oltuani kätilö antoi luvan ponnistella jos se auttaisi. Pian hän sanoi, että tulisin pois suihkusta ja alettaisiin hommiin. Tuntui aika omituiselta, koska minulla ei ollut minkäänlaista tarvetta ponnistaa tms. mutta kiltisti tulin. Jakkaralle, jota olin siis toivonut, en pystynyt heti taipumaan koska kivut olivat alamahalla, -selässä ja reisissä, joten ensin koitettiin polvillaan patjalla sängyn reunaan nojaten. aikani kun siinä revin miestä paidasta, niin kätilö tuumasi, että nousepas nyt jakkaralle niin saadaan tämä syntymään. Ja niinpä siinä jakkaralla vajaat 10min ponnisteltuani, suunta löytyi muuten mahtavasti ja vaikka epätoivo iski, huusinkin että ei täältä mitään synny! vauva kuitenkin viimein tuli raastavat loppusentit maailmaan ja kaikki oli hyvin! Ponteva tyttö, 4100g sieltä syntyi, pissasi samantien ja rauhoittui rinnalle. Kävelin itse vauva sylissä muutamat askeleet sängylle, napanuora leikattiin heti koska se oli taas aika lyhyt enkä olisi yltänyt vauvaa edes mahan päälle saamaan ilman sen katkaisemista ensin. Toisella kerralla imettäminen tuntui jo ihan rutiinilta ja vauva oli hyvä tarttumaan kiiinni. Jos ensimmäisen syntymä tuntui kuolemalta, nyt tuntui kuin olisin uudestaan syntynyt ja aurinko olisi alkanut paistaa. Niin paljon erilaisia voivat synnytykset olla, siinäkin tapauksessa että itsellä olisi aikaisemmin huono kokemus. Tottakai molempien alkupäiviin on mahtunut paljon itkua ja väsymystä, kipeitä rinnanpäitä ja muuta, mutta itse synnytystä ei ole tarvinnut jälkeenpäin tällä toisella kertaa kuin ihastella. Voimakkaita kivunlievityksiä ei ole käytetty kummallakaan kerralla, aquarakkulat, vesi ja eka kerralla vähän aikaa ilokaasua ovat riittäneet. Avautumisvaiheen kivun suhteen minulla ei ole minkäänlaista pelkoa, ponnistusvaiheessakin tuskallista ovat vain viimeiset sentit, kun vauvan pää alkaa tuntua ja tulee ulos. Tällä toisella kertaa olin kipeä sen 1,5h lapsivesienmenon jälkeen mutta muutoin olisin siihen saakka voinut olla vain kotona... Sen jälkeen en kuitenkaan pystynyt enää menemään esim. sängylle maata, vaan piti koko ajan olla pystyssä, liikkua ja keinutella lantiota. Ehkä olen hullu, siinä mielessä että synnytykseni ovat olleet tällaisia 5-6h maratoneja, kun olen omalla liikkeelläolollani pyrkinyt lieventämään kipua, mutta siinä minulle on jäänyt ennen 1. synnytystä isotätini 75v. sanoma, että olet vain pystyssä mahdollisimman pitkään niin sen kestää. Ja kun heidän aikanaan ei ole kivunlievityksistä tiedetty mitään, niin tähän olen luottanut ja toivottavasti näin pystyn toimimaan myös tammikuussa koittavalla 3. kerrallakin :)



t. eikkuli 29+2



ps. viesti oli kuulemma liian pitkä niin laitoin kahdess pätkässä

Ensimmäisestä olen kertonut enemmänkin ketjuissa, joita voisi kauhu-sellaisiksikin nimittää. Ekan kerran jälkeen kätilö sanoi synnytyssalissa jo, että tämä pitää käydä sitten läpi ennen seuraavaa kertaa, koska synnytyssaliin tullessa on aivan liian myöhäistä, silloin uusi vauva on jo ihan pian käsissä. Ja ihan oikeassa hän olikin! Toiseen synnytykseeni mennessä olin siis käynyt läpi pelkopolit ja henkisen helvetin kaikin puolin, mutta kannatti.



Raskaus siis pääsi menemään pitkälle, 41+5 olivat viikot ja aamulla käynnistysaika kun iltakymmeneltä tv:tä katsellessani, esikoisen juuri nukkumaan saatuani, aloin tuntea alavatsalla pientä kiristystä, joka yllättäen jatkui tasan 10min päästä. Ihmettelin miehelle, että nämäkö olisivat nyt supistuksia? Esikoisenkaan kohdalla en supistuksista ollut tiennyt mitään ennen kuin vasta muutama tunti ennen syntymää. Menimme kuitenkin vielä nukkumaan, oli pääsiäismaanantai eikä jääkaapissakaan enää ollut juuri mitään evästä... Mies nukahti mutta minä en, koska olin peloissani että vauva syntyisi nopeampaa kuin isoveljensä (reilut 5h) ja sairaalaan oli kuitenkin tunnin matka. Kun kiristys tuntui kuitenkin siinä määrin, etten saanut nukahdettua aloin mittaamaan kännykän "kierroslaskurilla" supistusten kestoja ja välejä ja totesin, että tihenemään päin ovat, tulivat 6-8 min välein ja kestivät 1,5min kerralla. Tunnin mittailtuani herätin miehen ja sanoin, että pitää varmaan kuitenkin lähteä kaiken varalta ja aamulla olisi joka tapauksessa ollut mentävä yliaikakontrolliin. Soitettiin anoppi paikalle, hän asui liki naapurissa ja puolilta öin päästiin matkaan.