Lue keskustelun säännöt.
Kun oma äiti haukkui ja piikitteli pahemmin kuin kouluajan pahimmat kiusaajat
23.02.2015 |
Äiti tosiaan haukkui minut aivan pystyyn, luonteeni, lastenkasvatustaitoni (mm. lapset huutavat vain läsnäollessani ja ovat ihan rauhallisia hänen kanssaan, noudatan liian tarkasti nukkumaanmeno ja ruoka aikoja ja se on ihan sairasta ja lapset lähtevät kyllä luotani heti kun kykenevät jne.) Sain esikoiseni 37 v, kun ei miestä löytynyt aiemmin, niin tästäkin äiti haukkui, että noin vanhana ei lapsia olisi pitänyt enää hankkia. Ja kaikkea paskaa luonteesta, kun hän nyt äitinä kaikki heikkoudet tietää. Ja en saisi yhtään surffata netissä, kyllä tämä lapsiaika nyt pitäisi jaksaa lasten kanssa olla koko ajan, he ovat niin vähän aikaa lapsia. Että mitäs hankin lapset niin vanhana, kun väsyttää. Olin siis siellä muutaman päivän kylässä, kun asuvat sen verran kaukana. Tämä lähti liikkeelle siitä, kun äitini valvottaisi lapsiani pitkälle iltaan, vaikka ne heräävät 6-7 aikoihin joka tapauksessa. Tulos oli sitten se, että lapset olivat väsyneitä ja kiukkuisia koko ajan ja tämäkin kävi äitini hermoille. Joka ilta piti taistella siitä,että lapset pitää saada ajoissa nukkumaan, kun 2,5 vuotias ei nuku enää päiväuniakaan.
Muistan jo sukulaisten lapsista, että äiti tykkäsi heistä niin kauan kun he olivat tahdottomia nukkeja, mutta uhmaiässä he alkoivat ärsyttää äitiä. Itse olen jo ainakin 3 vuotiaasta saanut piiskaa, lehdetkin piti poistaa, että sattuu enemmän. Kasvatus on ollut aika karua, mm. syötetty väkisin, jos ei itse halunnut syödä. Lisäksi olen ollut koulukiusattu, minulla on ollut anoreksia, johon suositeltiin terapiaa, mutta äitini ei halunnut viedä terapiaan. Lisäksi äidille ei ole kelvannut kaverini, aina jotain vikaa jne. Olin siis yksinäinen lapsi, masentunut jne, mutta mitään apua minulle ei hankittu. Enpä ole itsekään täydellinen luonne ja pelkään, että joskus pimahdan itse taustani vuoksi omille lapsille.
Miten tässä kannattaisi äidin kanssa toimia. Toisaalta lapset pitävät hänestä ja isästäni, joten kurja olisi katkaista välit kokonaan. Tämä ei ollut ensimmäinen kerta kun äiti haukkui minut, mutta tämä oli kerta, kun kaikki jäi vihottelemaan. On äitini mm. sanonut, että ei ihme, että minulla ei ole hyviä ystäviä, kun olen niin inhottava luonne jne. Minulla on tosiaan kavereita, mutta ei sellaisia ystäviä joille voisin avautua. Lasten kanssa meillä ei ole mitään tukiverkostoja ja mies tekee pitkää päivää, joten aika yksin olen näiden lasten kanssa, mutta siitäkään ei olisi näköjään kannattanut äidille avautua.
Niin ja jostain huolestani lasten suhteen hän oli kertonut kavereilleen ja kaikki olivat nauraneet siinäkin kuulemma, kuinka tyhmä olen. Että tällainen äiti.
Kommentit (21)
tuttua, mun äidissä on samaa vikaa, on kova arvostelemaan. neuvoni on, että älä enää kerro tärkeitä asioitasi äidillesi niin ei pääse sanomaan niistä pahasti. ota etäisyyttä ja hanki harrastuksista yms. kavereita. äitisi tuskin muuttuu, joten ota etäisyyttä äläkä kerro enää kaikkea.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ääh ei varmaan ole helppoa tuosta vaan katkaista välejä, mutta ei tuollaistakaan tulis sietää. Kyläilkää ainakin harvemmin ja vähemmän aikaa, jos se sitten pystyis keskittymään käyttäytymään. En tiedä, voimia! Ja toivottavasti löydät ystäviä, ja opettele arvostamaan itseäsi enemmän! :)
[quote author="Vierailija" time="23.02.2015 klo 12:25"]
KATKAISE NYT HYVÄ IHMINEN SE OMA NAPANUORASI JO! Et ole ihan normaali itsekään näköjään.
[/quote]
En varmasti olekaan normaali ja sehän tässä huolestuttaa ja pelottakin. Mutta kuinka moni tuolla taustalla olisi normaali? Ehkä olisin normaali, jos minut olisi viety terapiaan, kuka tietää. En nyt sanoisi, että mulla on napanuora sen tiukemmassa äitiini ollut kuin muillakaan tuntemilla ihmisillä. Muutaman kerran vuodessa nähdään ja soitellaan viikottain/joka toinen viikko.
Koska olette molemmat täysikasvuisia, niin kumpikin keskittyköön omaan elämäänsä. Anna bazkan olla, jätä se ja sen myrkyllisyydet taaksesi. Ei se helppoa ole, mutta välttämätöntä. Sairaan ihmisen sairasta juttua jne.
Kysy lähimmästä Omaiset mielenterveystyön tukena-yhdistyksestä apua, jos siltä tuntuu. Niillä on ns.ALO-ryhmiä (aikuiset lapsiomaiset)suurimmassa osassa maata, ja muutakin toimintaa.
AP:n tarina on kuin omani! Ainoana erona se, että mun kiusaajani on ollut oma isäni, ei äiti. Muuten kuvio on ihan sama.
Mua ei ole ikinä missään loukattu, haukuttu, satutettu ja kiusattu niin pahasti kuin lapsuudenkodissani. Siis paikassa, jossa lapsen pitäisi voida luottaa ja jossa lapsen itsetunnon siemen kylvetään ja itsetunnon taimea tuetaan. Mut on haukuttu ja lytätty sekä fyysisesti että erityisesti henkisesti niin pahasti, että on suoranainen ihme, etten ole tehny itsemurhaa. Olen kärsinyt masennuksesta, ahdistuksesta ja järjettömästä sosiaalisten tilanteiden pelosta. Etsinyt itseäni (etsin itseäni oikeastaan vieläkin).
Itse olen nykyisin tekemisissä tuon kiusaajani kanssa maksimissaan pari kertaa vuodessa ja joulukortin voin lähettää. Välit ovat todella etäiset ja kylmät, ei ole tarvetta soitella tai kertoa elämästäni mitään. En ikinä, missään tilanteessa, jättäisi lapsiani (tai kenenkään muun lapsia) hänen seuraansa ilman valvontaa. Jos ihminen on sielultaan noin musta ja paha, ei se pahuus yht'äkkiä katoa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kannattaa pitää välit mahdollisimman neutraaleina, jotta äitisi ei pääsisi loukkaamaan sinua sanoillaan ja ilkeyksillään enää. Ei siis kannata enää puhua henk. koht. asioista hänelle, vaan ihan vaan neutraaleista asioista.
Ja ap, pääsisithän sinä vieläkin terapiaan, kyllä se vieläkin voi auttaa! Suosittelen lämpimästi! Ja sama juttu myös 7, jos et ole jo terapiaan hakeutunut. Tuo yhteydenpitämättömyys on varmasti oikea tapa. Paljon voimia teille molemmille!
Annat luunapin aina kun puhuu huonoon sävyyn, sanot että se on koulutusta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sama juttu. Itse katkasin välit, kun huoritteli ja haukkui lapsiakin. Sekin pelottaa minua, että mitä jos itselläkin napsahtaa tällaisen taustan takia.
Tuttua. En kerro enää henk.koht asioita. Yksi päivä kerroin suunnittelevani tietyn värisinä verhoja. Ja tokihan sieltä tuli tuhahtelua että ei kai nyt sen värisiä.
Ihan sama mitä teen, se on äitini mielestä huonoa. Voi kun voisin katkaista välit, en vasn voisi elää niin huonon omatunnon kanssa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Hei, harmi puolestasi kun olet tällaisesta joutunut elämässäsi kärsimään:( muutamia asioita tuli mieleen. Ensin: Sinä olet lapsesi äiti.Piste. Lastesi hoito on sinun ja miehesi erikoisalaa, älä 'tappele' säännöistä äitisi kanssa, teet vain niinkuin hyväksi näet ja jos se ei kyläpaikassa onnistu, minä vaihtaisin yöpaikkaa.
Menneisyyttä ei voi vaihtaa mutta voit päättää mitä tapahtuu tästä eteenpäin. Ja suosittelen kyllä, että hakeudut johonkin juttelemaan traumaattisesta äitisuhteestasi, usein lasten synnyttyä nämäkin asiat nousevat uudella tavalla mieleen. Mutta jos aikuinen ihminen käyttäytyy noin huonosti, siihen on reagoitava. Vaikka se on oma äiti, ei hän saa olla ilkeä tuollalailla kenelle muullekaan, kaikkein vähiten sinulle. Reagoi. Älä ole samanlainen, mutta pidä etäisyyttä.
Ja älä missään nimessä usko mitä hän sinulle mieleesi syöttää. Hän purkaa sinuun omia epävarmuuksiaan. Mitä tahansa mieleesi nousee hänen sanoistaan, muista että ne ovat puppua. Ja vaikka tekisitkin virheitä, se todistaa että olet ihminen. Jos teemme väärin, pyydämme anteeksi, muttabuseimmat rosoisuutemme ovat jopa rakastettavia piirteitä jotka tekevät meistä kaikista niin ainutlaatuisia.
Olet hyvä paras ainoa äiti ja hyvä potentiaalinen ystäväehdokas, et ole päässyt kyllin harjoittelemaan taitojasi mut.. Koskaan ei ole liian myöhäistä. Voi olla, että sinun elämäsi kuklistavin aika om vasta alkamassa. Ehkä äitisi purkaus on sinulle jonkinlainek käännekohta. Hitaaseen kasvuun omaksi itseksesi, jota ei hetkeuta vaikka mitä puhutaan.. Karavaani kulkee:)
Siunaus elämääsi, susta on vaikka mihin..
Siis, kukoistavin..jne..tabletilla hankala kirjoittaa
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mun äitini haukkui mua vammaiseksi kun toinen jalkani toista lyhyempi ja yritti kerran tappaa mut lääkkeillä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Aika hyvin on edellä kommentoitu. Sen verran vielä kysyisin, että haukkuuko hän sinua lastesi kuullen? Jos näin tapahtuu niin sitten pitäisi ehdottomasti laittaa selkä seinää vasten, että se ei vaan käy. Jos äitisi ei pysty pitämään suutaan kiinni niin sitten on ehkä parempi lapsille ilman tuollaista mummoa. Ja älä tappele äitisi kanssa lasten hoidosta. Sinä tiedät lapsesi paremmin ja kannat vastuun, sinä päätät!
Kauniita kirjoituksia monella, kiitos. Varsinkin nro 12 kirjoitit hienosti, eipä kukaan ole minulle noin kauniisti ikinä puhunutkaan.
Juu, kyllä äiti lasten kuullen haukkui minua. Mitä ajattelette, kuinka paljon 2,5 v ja 1v tuosta ymmärtää? Jäikö jotain traumoja, kun äitini huusi minulle?
Sen verran vielä, että lapset tykkäävät tosi paljon olla vanhempieni kanssa, isompi puhuu heistä paljon, kaipaa jne, joten siksi tämä asia mietityttää enemmän. Jos olisin vaan itse, niin tämähän olis selvä juttu.
Ja on äidissä tietysti paljon hyvääkin, on meillä ollut paljon hyviä hetkiä ja mukavaa yhdessäoloa. Mutta nämä tilanteet, jossa hänelle sanoo jotain, mistä hän ei pidä, niin siitä se aina alkaa. Hän ei yhtään kestä, että hänelle sanoo ihan asiallisesti jostain asiasta. Osaako joku sanoa, mihin tällainen liittyy, että ei saisi yhtään kritisoida asialliseen sävyyn vaan siitä tulee heti kaamea haukkuryöppy takaisin??
Tämä koko elämäni masentaa niin paljon, että vaan lapset jaksaa pitää mut hengissä. Oon jotenkin niin surkea ihminen, kun en ole ystäviäkään saanut. Tai olen voinut ystävystyä, mutta yhtäkkiä sitten ystävä on ruvennut ottamaan etäisyyttä, enkä ole yhtään tajunnut miksi. Jotain on siis vialla minussa ja pahasti. Pinnalliset kaverisuhteet kestää paremmin eli joku mussa sitten ärsyttää paljon, kun paremmin tutustuu.
Miten teitä kotona loukattuja ei kukaan ole auttanut? Ettekö kertoneet kenellekään mitään? :(
Mulle kävi samoin ja tuli raja vastaan kesällä. Nyt on tytöt jo sen verran isoja että alkavat ymmärtää. En voi riskeerata enää koska en tiedä koska äidilläni kiehahtaa. En ole vihoissa mutten ota yhteyttäkään. Miehellä onneksi ihan ok äiti ja isä eli mummu ja vaari kyllä löytyy ja vielä lähempääkin kuin oma äitini. En aijo kestää *askaa vain sen takia että hän on "äitini".
[quote author="Vierailija" time="24.02.2015 klo 13:03"]
Miten teitä kotona loukattuja ei kukaan ole auttanut? Ettekö kertoneet kenellekään mitään? :(
[/quote]
Täällä kirjoittaja 7.
Kaikki me perheen sisällä oltiin uhreja omilla tavoillamme. Äiti läheisriippuvaisena oli narsistisen isän ensisijainen uhri, minä esikoistyttärestä muutuin sellaiseksi kasvettuani. Sisarukseni oli se jalustalle nostettu suosikki, jota väheksyttiin ja haukuttiin selvästi vähiten. Ensimmäiset omakohtaiset muistot minuun kohdistuneesta haukkumisesta alkavat ollessani noin neljä-viisi vuotias. Ja siis sen jälkeen isän toteuttamaa henkistä väkivaltaa, aggressiivista haukkumista, ailahtelevia mielialoja ja uhrien jatkuvaa varpaillaanolemista on jatkunut ihan näihin vuosiin asti (olen nyt nelikymppinen).
Kulissit oli tietysti pystyssä ulospäin. Isä oli melko vaitelias, sisäänpäin kääntynyt ja jossain määrin ns. "normaali" muiden ihmisten edessä, pystyi hillitsemään itsensä (varmasti koko ajan kiukkuaan kasvattaen) todistajien läsnäollessa. Neljän seinän sisällä sitten haukuttiin ja arvosteltiin kaikki tutut ja tuntemattomat. Kuvio oli aina sama. Kenestäkään isällä ei ollut hyvää sanottavaa, ainoastaan pahaa. Kun oma perhe oli haukuttu, haukuttiin sukulaiset, naapurit, lasten koulukaverit, koulukavereiden vanhemmat, puolison työkaverit.... Ainoastaan silloin isä "kehui" jotakin, kun halusi pahoittaa joko omien lastensa tai vaimonsa mielen kehumalla esim. tuttavien lapsia tai puolisoita, "kun ne ovat niin paljon parempia kuin sinä/te". Eli vertaillakseen loukkausmielessä. Perheenjäseniä syyllistettiin ja lytättiin niin pahasti, että itsekin lapsena opin esittämään muiden aikaan reipasta ja normaalia, ettei kukaan vaan arvaisi, miten huono oikeasti olinkaan. Olihan minulle sitä oman vanhempani toimesta toitotettu koko elämäni ajan.
Eihän kukaan olisi uskonut millainen ihmushirviö kukaan suht'normaalilta ulospäin vaikuttava voi kotioloissa olla. Vielä nykyäänkään, kun joskus hienovaraisesti otan asioita esiin, minua ei pääsääntöisesti uskota. Esim. etuoikeutetun sisarukseni mukaan minä liioittelen ja "muistan asioita väärin". Ainoastaan äitini kanssa pystyn puhumaan menneestä avoimesti ja ilman, että kukaan kyseenalaistaa tai vähättelee kokemuksiani. Meitä kahtahan yhdistää se sama kiusatun rooli. Ehkä totuus on ollut sisarelleni liian vaikea kohdattavaksi ja siksi hän on yrittänyt unohtaa? Ja onhan ne lapsuusmuistot toki hänellä varmasti mukavampia, kun ei koskaan ollut pahimmin höykytettävänä...
Yöpykää hotellissa ja käytte vain muutaman tunnin kyläilyllä. Jos äiti ihmettelee miksi, niin sanot sitten suoraan ettet halua olla vaivoiksi kun olet (siis sinä, ei äiti) niiiiin paska ettei sinua kukaan kestä kauemmin.
Ja tosiaan, lasten kuullen näitä keskusteluja ei käydä.
KATKAISE NYT HYVÄ IHMINEN SE OMA NAPANUORASI JO!
Et ole ihan normaali itsekään näköjään.