yhä useampi vaarassa kyrväytyä

Yhä useampi tuiki tavallinen suomalainen on vaarassa kyrväytyä. Kyrväytymisriski kasvaa iän myötä, mutta ajalle uutena ilmiönä jo pari-kolmekymppiset oireilevat menetettyään otteensa toisten elämästä.

Millainen ihminen soittaa ympäristökeskukseen huolissaan naapurin autonpesun ympäristövaikutuksista? Keiden käsialaa ovat verohallinnon vastaanottamat yli kaksikymmentä perätöntä ilmiantoa joka päivä, sosiaalitoimesta puhumattakaan?

Jotenkin vielä saattaisi ymmärtää, jos joku haluaa varmistua omien tekojensa korrektiudesta, mutta eihän kukaan koskaan niin tee. Ne ovat aina toisten toimia, jotka pitää ylitarkastaa, uhkasakottaa ja rajoittaa kyltein. Samat henkilöt, jotka kävelevät kanssaihmisten todellisen hädän ohi jättäen puuttumisen seuraavan tai sitä seuraavan paikalle osujan huoleksi, rageraportoivat lähiympäristönsä tapahtumista heti, jos siihen on tarjolla virkatie tai hallinnollinen heippalappu.

Yhteiskunnan ulkopuolelle syrjäytymisestä puhutaan paljon, mutta vähemmälle huomiolle on jäänyt se joukko ihmisiä, jotka ovat ajautuneet aivan sosiaalisen valtarakenteen keskiöön, normien ja asetusten strap-on-jatkeiksi. Heille virkakoneisto ja enemmistövalta ovat tukipuu, johon nojautua aina, kun tieto toisten olemassaolosta tuntuu loukkaavan heidän omaa oikeuttaan olla loukkaantumatta tiedosta toisten olemassaolosta.

Nyrkkisääntönä toimii, että mitä vähäpätöisemmästä asiasta on kyse suhteessa siitä kantelemisesta muille aiheutuvaan haittaan, sitä todennäköisemmin joku on jo ottanut elämäntyökseen tilanteen korjauttamisen koko hallintokoneiston voimalla.

Puolentoista kilometrin päähän on suunniteltu kerrostalo, se peittää kansallisnäkymän ryteikköön, jonka takana siintävät jätteenpolttolaitos ja maantie. Ei ole kuultu naapurustoa asiassa, mihin vammaisten hoitolaitos laitetaan, vaikkei kahden vuoden aikana muuta ole kuultukaan kuin eikö tämmöisiä voisi rakentaa jo valmiiksi alemman neliöhinnan alueille.

Perkeleen Kymäläinen vaihtoi mersun uudempaan, kelle voi kannella, huonot urat näyttivät olevan. Netissä luki lause, josta tuli paha mieli, vaikka se oli totta. Televisioperheessä on yhdellä ukolla kaksi akkaa, ja nykyaikana muutenkin kohtuuttomasti kestämistä ihmisten ryhtymisessä omin päin erilaisiin asioihin ilman, että kaikilta muumiolaaksossa telttailijoilta on haettu niihin erikseen lupa.

Vielä jonakin päivänä tiede saa selville, miksi toisten aivan arkiset asiat aiheuttavat osan henkilöistä limbisessä järjestelmässä samankaltaisen reaktion kuin palava keppi saa aikaan kusiaispesässä.

Joku hollantilaisten tai kiinalaisten tiedeihmisten ryhmä onnistuu nauhoittamaan omantunnon äänen. Rahisevalla tallenteella erottuu väliaivoista yhytetty äreä käninä, joka toistaa loputtomiin kysymystä: ”Eikö noita friikkejä kukaan saa kuriin, missä on virkavalta kun sitä tarvitaan”.

Siitä alkaa parantuminen. Ymmärryksestä, että tunne, jolla perustellaan järkiperusteita kestämätön käytös, on ihmisessä asuva virhe.

Kyrväytyminen kuuluisi kärkisijoille WHO:n tilastoissa siitä, mikä ihmiskuntaa nykyään vaivaa. Ilman IDC-tautiluokitusta molo-otsaisuuteen ei saa edes selvimmissäkään tapauksissa diagnoosia. Terveyskeskuksiin on pitkät jonot, eivätkä esimerkiksi kaavoitusviranomaiset saa luovuttaa tietojaan eteenpäin, vaikka näkevät elämässään enemmän mulkkuja kuin urologit.

Kun viranomaisyhteistyö ei kunnolla toimi, kyrväytyneet kiertävät asioimassa hallinto-oikeuden ja turvaamistoimituomioistuimen kanssa, vaikka oikea osoite olisi mielenterveysneuvonta.

Tarjolla on joitakin vaihtoehtoisia hoitomuotoja kuten Massachusetts-terapia. Siinä potilasta vedetään litsareilla päähän ja huudetaan ”Vittuako se sulle kuuluu, hä”, kunnes tämä parantuu.

Myös elinympäristöä voidaan mukauttaa tavalla, jolla kaikki voittavat. Virkatiskien taa voidaan värvätä paikallisen harrastelijateatterin väkeä jäpittämään tärkätyissä puvuissaan ja esittämään, että heitä kiinnostaa. Rahaa säästyy, palvelu paranee ja lopputulos on sama, vaikka lomakkeet eivät päädy prosessissa diaariarkistoon vaan kaukolämmöksi.