Lue keskustelun säännöt.
En jaksa olla äitini kanssa tekemisissä.
02.02.2015 |
Vaikka periaatteessa ei ole mitään riitaa tai muuta isoa syytä. Ainoa syy on, että tulen pahalle mielelle aina kun joudun olemaan tämän syyllistävän marttyyri-ihmisen kanssa.
Hänellä on ollut vaikeata, sairauksia ja lapsen kuolema, ja minun pitäisi ymmärtää häntä ja olla kärsivällinen. Ja välillä olenkin. Mutta en halua vastata hänen puheluihin, koska hänellä ei ole juuri koskaan mitään asiaa. Kunhan vaan syyllistää minua, kun en ole sellainen ja tällainen ja en kutsu kylään enkä tule kylään. En tulekaan, koska en saa siitä mitään. Pakollisen juhlapyhät mennään perheeni kanssa, mutta kyllä siellä lasken minuutteja, että koska pääsen pois.
Olen ehkä itsekäs, mutta olen myös luonteeltani sellainen, etten jaksa puhua kenenkään kanssa puhelimessa, en edes ystävieni. Haluan nähdä kasvotusten ja viihdyn todella hyvin oman perheeni ja aviomieheni kanssa. He ovat minulle tärkeimmät ihmiset, omat vanhemmat ovat välttämätön paha, joita täytyy nyt vain sietää. En voisi kuvitellakaan lähteä heidän kanssaan mihinkään lomalle tai mökille, koska kärsisin joka hetki. Minua harmittaa tämä myös itseä, mutta en pysty muuttamaan itseäni....
Onko muilla ei-läheiset välit vanhempiin vaikka ei olisi mitään isoa syytä kuten alkoholismi tms ?
Kommentit (25)
Olin aina terapeutti äidilleni enkä lapsi tai tytär. Minusta se on hyvä syy pistää välit poikki tällaiseen "äitiin".
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="02.02.2015 klo 15:01"]Olin aina terapeutti äidilleni enkä lapsi tai tytär. Minusta se on hyvä syy pistää välit poikki tällaiseen "äitiin".
[/quote
Sama täällä. Käsite on parentification - tekee todella pahaa lapsen kehitykselle. En ole tekemisissä äitini kanssa minäkään.
Sama täällä. Haluaisin ymmärtää ja äidilleni tukena, mutta en vain jaksa. En haluaisi soittaa tai mennä käymään, kun pahoitan aina mieleni jollain tavalla. Tiedän, että äidillä on ollut terveyshuolia, mutta ei kuitenkaan mitään henkeä uhkaavaa tms, vaan lähinnä epämukavuutta aiheuttavaa. Mutta se on muuttanut äidin hirveän pahantahtoisen oloiseksi, negatiiviseksi ja ilkeäksi ihmiseksi. Keskustelusta ei tule mitään, kun kuulee puhelimen päässä sen riidanhaluisen sävyn. Aikaisemmin pystyimme keskustelemaan paljon paremmin, mutta nyt tuntuu, että äiti vain etsii keinoja, millä loukata ja saada aikaiseksi pahan mielen. Omassa elämässäni on tällä hetkellä hieman vaikeuksia, kuten työttömyyttä ja huolia on sen vuoksi ihan tarpeeksi. Omista huolistani en voi puhua, kun ne lytätään täysin ja käännetään jollain keinolla omaksi syykseni. Ihan oman mielenterveyteni vuoksi on ollut pakko vähentää yhteydenpitoa.
Minua rasittaa äidin tarve puuttua kaikkeen ja yritykset ohjailla muiden ihmisten elämää. Hän soittelee selän takana sisaruksilleni ja pyytää edelleen soittamaan minulle, hän yrittää rekrytoida serkkujani fb-kamuiksi jne. Serkkuja, joihin en ole ollut yhteydessä vuosiin, enkä halua olla. Äiti antaa ymmärtää, että niin kauan kuin en tee niin kuin hän sanoo ja määrittelee, niin olen tasapainoton l. hän harrastaa gaslightninia tajuamatta sitä itse. Joskus hän soittaa minulle ja pyytää ottamaan puhelun esim. siskolleni, koska sisko ei ole toiminut ädiin tahdon mukaisesti, ihan vaan yhtenä esimerkkinä. Äiti on päälle 70-vuotias ja minä yli 50. Olen niin rasittunut tuosta käytöksestä, että en jaksa enää puhua äidin kanssa puhelimessa.
Mä oon vähentänyt yhteydenpidon minimiin. Äiti on niin marttyyri, ehkä jops narsistisia piirteitä. Vetää herneen nenään pienimmästäkin ja on mielestään aina oikeassa. Tuhahtelee mielipiteilleni ja muutenkin aliarvioi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sama juttu täällä. Pelkkä puhelimen soittoääni ahdistaa, mä en jaksa kuunnella pahimmillaan kolmesti päivässä äidin valitusta. Välejä en voi katkaista, en usko että äiti selviäisi siitä.
Sama. Äitiäni kiinnostaa juoruta lähinnä muiden ihmisten asioista, minua ei. Lisäksi hän on loukannut minua nuoruudessani pahasti, senkin takia on turhan vaikeaa olla hänen kanssaan tekemisissä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ah, niin samantapaisia juttuja kuin minulla ! Minä en myöskään jaksa juoruta, ja muistuttaa minua kaikenmaailman serkkujen ja tätien synttäreistä, että miten aiot muistaa. Minun äiti mm. tirauttaa itkut heti jos sanon jotakin poikkipuolista, että tietäsitpä vaan kuinka olen tehnyt minun eteeni sitä ja tätä. Mitään kritiikkiä ei ota vastaan.
Äitini ongelma on, että tekee kaikkea, koska niin TÄYTYY tehdä, ei siksi että hän nauttisi siitä. Ei todellisuudesta nauti mistään vaan suorittaa kaikkea mitän kunnon ihmisen tulee suorittaa ja roikkuu idioottimaisissa perinteissä, joista aika on mennyt on ohi, eikä kukaan halua enää niitä. Äiti järjestää vaikka hampaat irvessä samat juhlat joka vuosi.
En myöskään kerro äidilleni mitään omia murheita, koska hän ei osaa niitä puida tai auttaa niissä. Möläyttäisi vain väärässä paikassa jotakin typerää kuten isänikin, joten en kerro heille mitään. Hölötetään kaikkea jonnin joutavuuksia kerran viikossa jos sitäkään, joista en ole tippaakaan kiinnostunut. Jos kerron jonkun asian lapsiini liittyen, iskevät siihen kiinni kuin hyeenat ja tuppautuvat "auttamaan" vaikka en missään nimessä ole edes pyytänyt.
ap
Just se että ei osaa olla tukena itselle kun sitä tarvitsee, mutta lapsena täytyy itse tukea äitiä. Toki jos positiiviset puolet nappaa kokemuksesta niin ymmärrän ja luen ihmisiä muutenkin paremmin. Sitä kun on joutunut arvailemaan ja pohtimaan toisen reaktioita ja käytöstä pienestä pitäen niin kyllä se jotain osiota harjaannuttaa aivoissa. Tai minä ainakin yritän kääntää kokemukseni tältä kannalta katsottavaksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minä olen aivan näännyksissä nyt, kun jouduin olemaan tekemisissä tekstiviestitse äitini kanssa. Siis pelkästään jo yhden viestin lukeminen aiheutti tuon vaikka itse viestissä ei ollut mitään erityistä aihepiiriltään. Olen 44-vuotias nainen ja mielenterveyskuntoutuja. Äitini on narsisti ja on välillä raskasta olla tekemisissä hänen kanssaan.
Vaikuttaa kylläkin siltä, että ilmiö on tuttu aika monille henkilökohtaisesti. Toivotan jaksamista kaikille samoin kokeville. Minua on auttanut usko Jeesukseen.
Minäkin olen lopen uupunut äitiin, 50 vuotta olen jo teeskennellyt ja velvollisuudesta pysytellyt väleissä ja auttanut. Hän on äärimmäisen ikävä, pihi ja ankea ihminen ja on aina pitänyt minua huonona ihmisenä, jota saa moittia ja johon saa olla kaikessa tyytymätön.
Haluan vapautua tästä velvollisuudesta, olen kärsinyt jo tarpeeksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minä olen (onneksi) kahden lapsen äiti, he ovat jo kovastikin aikuisia. Voi, kun osaisin olla tukena heille niin, että säilyttäisi myös omat voimani. Ja etenkin niin, etten syyllistäisi tai vaatisi.
Rakastan lapsiani niin paljon!
Minäkin olen lopettanut yhteydenpidon kokonaan. Vuosia jatkoin koska niin "kuuluu" tehdä ja äiti sitä edellyttää. Vaikka itsellä aina p aska olo kaikesta mitä se sanoo ja miten se minuun ja perheeseeni suhtautuu. Tuntuu myös ettei minulla ole mitään yhteistä koko ihmisen kanssa.
Ei ole varsinaisesti paha ihminen. Siinä mielessä että ei ole ollut väkivaltainen eikä juoppo tms. Omasta mielestään on maailman kiltein ja helpoin ihminen.
On kuitenkin hyvin tuomitseva. Vain hänen mielensä mukaiset asiat kelpaa. Minä olen aina ollut mitätön sisaruksiini verrattuna.
On tuputtanut vanhoillista uskonnollisuuttaan vaikka olen tehnyt selväksi ettei kiinnosta. Olen kaikin tavoin vääränlainen.
En ole mennyt rippikouluun vaikka on asiaa tuputtanut 20 vuotta. Olen aina ollut isän tyttö - ex-miehensä jota hän vihaa ja on katkera. Etäännytti minut lapsena isästä ja koko isän puolen suvusta. Aina olen joutunut kuulemaan kuinka kamalia ihmisiä ovat. Mitään en teininä saanut. Aina sama vastaus pirullisella äänellä; "pyyä isältäs!".
Kuulun seksuaalivähemmistöön ja tätä ei suostu edes sisäistämään. Olen elänyt kaapissa ja oman itseni piilottaen koska lapsena ja nuorena elin hihhulien ympäröimänä. Ne eheytys- ja syntipuheet menivät ihon alle. Olen aikuisena kipuillut kovasti asian kanssa. Mikä äiti ei hyväksy ja tue omaa lastaan? Missään asiassa.
Olin ei-tyttömäinen tyttö ja sain totisesti aina tuntea että olisi pitänyt olla jotain ihan muuta jotta olisin äitiä miellyttänyt.
Minua ei myöskään koskaan kannustettu mihinkään. Toppuuteltiin kaikesta mitä halusin/kiinnosti, että se on liian vaikeaa sulle tai maksaa tms syitä. On itse arkajalka joka pelkää kaikkea "miesten hommista" autolla ajoon ja kasvatti lapset samaan ajatukseen.
On myös käsittämättömän häveliäs ja epäseksuaalinen. Paheksuu kaikkea eikä kertonut esim. kuukautisista lainkaan.
Välillä kaduttaa etten katkaissur välejä jo nuorena ja lähtenyt elämään sitä hänen tuomitsemaansa oman näköistä elämääni. No, parempi myöhään kuin ei milloinkaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jaksan äitiäni vain hyvin pieninä annoksina ja riittävän harvoin. Äitini on narsistinen höppänä, jonka täytyy aina olla jokaisen keskustelun ja tarinan keskipiste. Äitini hahmottaa maailmaa vain suhteessa itseensä. Mitä hänelle tapahtui, mitä hän ajattelee, mistä hän tykkää ja ei tykkää, mitä hänen tutuilleen tapahtui.
Äitini läsnäollessa hän puhuu vähintään 90% ajasta ja muut kuuntelevat. Kun joku muu sanoo jotain, hän ei malta kuunnella vaan puhuu päälle. Kymmenet huomautukset asiasta vuosien varrella eivät ole muuttaneet hänen käytöstään. Kun joku puhuu jostain, joka ei liity mitenkään äitiini, hän suorastaan kiemurtelee tuskissaan ja heti tilaisuuden tullen nappaa etäisimmän mahdollisen aasinsillan, jolla liittää aihe takaisin itseensä.
Aina muutaman kerran vuodessa menee kuppi nurin ja kilahdan äidilleni. Kun selitän miksi hänen käytöksenä on moukkamaista, loukkaavaa tai ärsyttävää, hän teeskentelee ettei ymmärrä mitä tarkoitan ja vääntää sanomisistani naurettavia olkiukkoja. Tai sitten hän on ihan aidosti niin tyhmä, ettei kykene ymmärtämään asiaa toisen vinkkelistä. En ole varma kumpi, enkä oikeastaan välitä.
Äitiäni kohtaan esitetty kritiikki ei koskaan, koskaan johda minkäänlaiseen itsetutkiskeluun, vaan hän mököttää ja pitää mykkäkoulua jopa päivätolkulla anteeksipyyntöä odottaen. Hyvä niin, koska pitää kerrankin turpansa ummessa puolta minuuttia kauemmin.
Mä en ole vuosikausiin ollut juuri missään tekemisissä äitini kanssa. Suoraan sanottuna on narsisti. Kaikki asiat on juuri niinkuin hän ajattelee olevan tai haluaisi olevan. Asun 300 km päässä vanhemmistani. Toisinaan se on tuntunut kurjalta mutta on kuitenkin helpotus. Kun en mitään mielipidettä voi sanoa muuten etten saisi kuraa niskaan. Ainoastaan vanhemmasta lapsestani tykkää, nuorempi joka on ollut hankala ei ole sille minkään arvoinen, aivan kuin mä itse nuorena. Olen saanut kokea jo kauan sitten etten merkitse mitään, kun en ole töissä enkä parisuhteessa. Silloin kun olin niin oli vain innoissaan kun erottiin, vaikka mulle se oli todella vaikeaa. En voi luottaa äitiini, vaikka haluaisin. On joskus uhannut tehdä ilmoituksen musta lastensuojeluun koskien nuorempaa lastani joka on nykyään sijoitettuna omasta pyynnöstäni. Siitä kaikesta huolimatta toivon yhteyttä äitiini, mutta pakko hyväksyä ettei sitä koskaan tule olemaan, ei sellaista kuin haluaisin. Tämä kaikki on vaikuttanut omaan äitiyteeni, en ole osannut olla sellainen "hyvä" äiti kuin mielikuvissani. Koko ajan ollut todella ristiriitaiset tunteet, etenkin nuorempaa kohtaan. Kaikesta tästä olen tosi surullinen.
Ja minä olen niin onnellinen, kun olen päässyt idiootti kakarasta eroon.
Minäkään en jaksa ja olen tajunnut,etteivät aikuiset lapseni jaksa minuakaan.
Minä en jaksa sukulaisia livenä. Viestiä voin.
Mun äitisuhde on hyvin neutraali. Niin neutraali etten tunne tarvetta olla juurikaan tekemisissä. Autoin äitiä vielä kun hän asui maalla ja pärjäsi omakotitalon kanssa, nyt kun muutti vuokralle kaupunkiin, en jaksa useinkaan käydä edes istumassa seurana. Äidissäni on vähän marttyyrin vikaa, on elänyt elämänsä muille ja nykyään ei lähde asunnosta kuin lähikauppaan käymään vaikka talossa olisi senioriseuraakin saatavilla.
Isäni kasvatti mut kun äidin oli lähdettävä takaisin töihin mun ollessa 4kk ikäinen vauva. Musta tuli isän tyttö ja isäni kuoli keuhkosyöpään kun olin teini-ikäinen. Tavallaan kai hautasin molemmat vanhempani silloin, jos niin voi asian psykologiselta kannalta ilmaista. Äiti elää omaa elämäänsä ja minä omaani.
Minäkään en läheskään aina jaksaisi äitiäni. On ihan ok monesti mutta yleensä poikkeuksetta kertoo jotain hyvin ikävää asiaa jo edesmenneestä sisaruksestani. Jotain mitä en vielä tiennyt. Tottakai äidillä oli ja on vieläkin tosi raskasta em asian vuoksi mutta on minullakin. En halua tietää enää yhtään helvetillistä asiaa tuosta sisaruksesta. Mutta äiti aina ihan aina niitä kertoo lisää. Suuttuu ihan varmasti jos kiellän enää kertomasta. Äidin pitäisi mennä jollekin asiantuntijalle purkamaan pahaa oloaan. Minä en voi olla likasanko. Lisäksi äiti kertoo siskoni huolia jatkuvalla syötöllä eikä tajua että ne ei myöskään kuulu minulle. Itse en koskaan kerro huoliani äidille koska hän kertoo ne kaikille. Mutta minullakin on huolia ja todella isoja. Asioita joita olen täysin voimaton muuttamaan parantamaan. Mutta eihän äiti sitä tiedä eikä välitä tietäkään. Sisarukset on aina olleet tärkeämpiä kuin minä. Minulla ei ole niin väliä.