Äidin sairastuminen vakavasti

Se on elämää. Itseäni auttaa sen hyväksyminen, että läheisen vakava sairaus ja kuolema ovat asioita, joihin en voi vaikuttaa, ne tapahtuvat vaikka en niitä hyväksyisi.

Selviämistä helpottaa, kun puhuu kaikki asiat -tulevia hautajaisia myöten, valmiiksi ennen kuolemaa. Siis ihan kaikki. Se helpottaa lähtijää ja omaisia.

Sinun tulee muistaa, että Sinä et ole vakavasti sairas, vaan äitisi. Sinun tulee olla tukena ja turvana hänelle, ettei hänen tarvitse lohduttaa sinua ja yrittää olla vahvana. 

Äitini sai vuosi sitten aivoinfarktin. Nopean hoitoonpääsyn johdosta hän topui lähes ennalleen. Kaikki on siis hyvin ja minun pitäisi olla onnellinen ja kiitollinen, että äiti on yhä elämässäni kun saan esikoislapseni toukokuussa. Ja olenkin.

Mutta ei siitä selviäminen ole niin suoraviivaista. Äitini on itse superreipas ja yltiöpositiivinen, ollut aina. Melkein välillä tuntuu, että tapahtunut vaivaa minua enemmän kuin häntä. Minua vaivaa, ettei hän ole pitänyt kunnostaan ja terveydestään huolta. Elintavat ovat olleet rempallaan. Nyt on kylläkin sairauden myötä kunnostautunut. Mutta perinteisesti homma on mennyt niin, ettei hän ole hakenut apua ja hoitoa, kun on mielestään aina niin terve. Hänellä on pitkäaikaissairauksia, jotka ovat edenneet pitkälle, ennen kuin on hakenut apua. Vuosia työelämässä on vielä useita. 

Oloni on niin ristiriitainen, äiti on minulle miehen ohella maailman rakkain ja tärkein ihminen ja kuitenkin hän ärsyttää minua niin paljon kaikessa mitä sanoo tai tekee. Viime yönä näin painajaista, jossa äiti tuli luokseni nilkuttaen ja hänen jalkansa ja kätensä olivat mustat ja turvonneet muodottomiksi. Hän oli itse iloinen ja pirteä ja kertoi, että lääkäri oli sanonut että toinen jalka pitäisi leikata, mutta hän halusi kysyä minulta lupaa, sillä leikkauksen jälkeen hän kulkisi tasajalkaa hyppien. Ehkä pelkäsi, että häpeäisin häntä sitten. Heräsin yöllä ja aamullakin itkin kertoessani unestani miehelleni. 

Eli en oikein osaa vastata alun kirjoittajalle siitä, miten äidin sairastumisesta selviää, sillä en taida olla itse täysin selvinnyt. Onko muilla kokemuksia vastaavista ristiriitaisista tuntemuksista?

Isäni teki itsemurhan pari vuotta taaksepäin (uuden vuodenaattona(ikää 49)).
Tuli aivan täytenä yllätyksenä.
Kävin muutamia kertoja psykiatrin juttusilla, se auttoi (olin tuolloin työharjoittelussa ja keväällä 2013 valmistuin metsäkoneen kuljettajaksi).
Sisareni pitävät huolen äidistä, kun itse asun reilun kuuden tunnin ajomatkan päässä.
Mieheni on ollut tukenani, vaikka oli nytkin tammikuussa mummini hautajaiset.
Se mikä ei tapa, vahvistaa. Pidä huolta siitä mitä sinulla on, vielä kun sinulla on todellakin REIPAS äiti elävien kirjoilla. :)
Juttele läheistesi kanssa, se aika usein auttaa.
T: neiti 23