KUINKA MONI OLLUT YKSIN KOULUIKÄISENÄ?

Ihan iltaan asti (klo 20) olin ja ei pelottanut tms. Selvisin hyvin, lämmittin ruoan mikrossa ja itse asiassa jopa nautin yksinolosta.

Käsittääkseni toi oli silloin ihna normaalia!



Tosin omani on koulun jälkeen puistossa ja tulee sitten sieltä minun töihin kun soitan tai kun on sovittu.

kun vanhemmilla oli jotain iltamenoa.

Noin 8-vuotiaasta lahtien hoidin 6kk vanhaa siskoani systemaattisesti. Eli aina kun aidilla oli menoa jonnekin ja sitten jo siskon ollessa 2v ja minun 9v. hain hanet koulusta tullessa kotiin hoidosta ja sitten odoteltiin yhdessa vanhempia kotiin. Voi luoja!!!!! Mina olen -76, ja sisko syntynyt -83.

Sitä ennen menin perhepäivähoitajalle, jossa pikkuveljenikin oli hoidossa. En enää halunnut mennä ja sain sitten mennä kotiin. Tosin meillä koulu niin kaukana, että pääsin taksilla kotiin ja viereisessä talossa asuivat isäpuoleni vanhemmat ja talomme alakerrassa isäpuoleni isoäiti. Että yksin en kuitenkaan ollut.

jolloin lapsia on enemmän paapottu kuin aiemmin. Eli taitaa olla tämä liika paapominen syynä lasten ongelmiin.

Eli eskari-iästä saakka olen huolehtinut itse itseni aamulla oikeaan paikkaan, oikeaan aikaan, ja kuljin avain kaulassa. Vuosi oli 1986.



Suoriuduin mainiosti kaikesta käytännön asiasta: osasin laittaa itse aamu- ja välipalani, huolehtia vaatteet päälleni, lukita ovet, tunsin kellon ja osasin kulkea itsekseni ulkona jne. ja iltapäivisin selvisin läksyistäkin itse hienosti. Kieltäydyin itse ehdottomasti iltapäiväkerhoista, koska siellä kohdeltiin " niinkuin lapsia" , ja minä tahdoin saada itse määrätä mitä otan välipalaksi, milloin teen läksyni, milloin katson videoita ja milloin menen ulos jne.



Noin henkisesti sitten oli joskus karumpaa. Vanhemmat olivat poissa aamuseitsemästä n. iltakuuteen. Pelkäsin meidän asuntoa varsinkin jos oli pimeä, taikka tiesin että seinänaapurissakaan ei ollut ketään kotona. Joskus istuin selkä vasten eteisen seinää paikassa, josta näki koko asuntoon, ettei vaan kukaan pääsisi tulemaan selän takaa. Soittelin kavereitten koteihin tosi aikaisesta aamusta asti - vaikka jo kahdeksalta olisin tullut leikkimään, jos koulu alkaisi kymmeneltä, ettei tarttisi yksin kotona odottaa... Taisin raivostuttaa usein kavereitten vanhempia, kun olisin aina ollut leikkimässä, ja he kyllä sitten usein sanoivatkin, että ei nyt voi tulla, ja katselin sitten videoita yksin... Jotenkin karua.

vanhemmat kävi kaupassa tms, pelotti hurjasti mutta en kertonut siitä vanhemmille ;)

...silloinhan ei mitään ilttiksiä ja kännyköitä ollut. Tosin naapurit taisivat enemmän katsoa toistenkin muksujen perään ainakin meillä päin kuin nykyään.



Vanhempani olivat normaaleissa päivätöissä eli olin yksin kotona noin 1-2 tuntia aamuisin ja 2-3 tuntia iltapäivisin ja se meni ihan kivasti ja tunsin itseni isoksi ja taitavaksi. Meillä oli kovilla pakkasilla puulämmityksestäkin huolehtiminen iltapäivällä. No olin tarkka ja taitava tyttö ja olin jo pari vuotta harjoitellut touhua. Tosin oma kolmasluokkalaiseni ei pääsisi lähellekkään puukattilaa...

Kun aloitin koulussa, olin klo 19 asti yksin, tein mitä huvitti.

Ei pelottanut, en tehnyt mitään pahaa ja huolehdin asioista ihan aikuismaisesti.

Ei harmita yhtään näin jälkikäteen, että olin " avainlapsi" .

Miksi muuten niitä lapsia sanottiin, kun olivat keskenään kun äiti lähti navettatöihin ja isä pelloille vuonna yks ja kaks...

Ei ollu muuten myöskään ip-kerhoa.

Miksi muuten niitä lapsia sanottiin, kun olivat keskenään kun äiti lähti navettatöihin ja isä pelloille vuonna yks ja kaks...

Jotkut lapset ovat pärjänneet omillaan eivätkä olleet moksiskaan, jotkut ovat lähteneen mukaan navettaan; toiset hukkuneet ojiin ja katkoneet niskansa katoilta pudotessaan taikka juoneet mamman pyykkilipeät; jotkut ovat pelänneet yksin, ja iso osa taas olleet niitten samassa huushollissa asuvien isovanhempien ja vanhapiikatätien hoivissa...

80- luvulla varmaan tosi yleistä.

Tarkoitin kysymykseni retoriseksi :)



12 (vai mikä ny tolinkaan)

Tulos on se, että en kasvanut uusavuttomaksi mamman perään vinkujaksi.

Mieheni veli asuu suvun vanhalla tilalla, veljen lapsi käy samaa n. 7 km:n päässä olevaa koulua kuin isoisänsä aikoinaan. No, vaari joutui ekaluokkalaisesta lähtien hiihtämään/fillaroimaan itse koko matkan. Pojantytär taas menee koulubussilla, jonka pysäkki on n. 1 km:n päässä kotitalosta. Ja ei siinä vielä mitään, mutta kun tytön äiti tai isä SAATTAA tuon matkan, kun eivät uskalla päästää pientä yksin. Ei ole tarkoitus kritisoida ketään, kunhan vaan totean, että ovatpa ajat muuttuneet.

Olin kuitenkin aivan liian pieni tajutakseni mistään mitään.



Lähdin läheiseen metsään keräämään sieniä iso kulho mukanani. Keräilin kaikenlaisia sieniä kärpässienistä alkaen ja harhailin yhä pidemmälle ja pidemmälle, niin kuin saduissa ikään. Lopulta tulin ison tien varteen ja pällistelin siinä sienineni. En yhtään tiennyt, missä olin ja minne pitäisi mennä.



Mulla kävi armoton tuuri, kun töistä palaava poliisisetä saksanpaimenkoiransa kanssa pysähtyi ja noukki mut kyytiin. Huolissaan ja hieman huvittuneena se kyseli, että missä oikein asun. Osasin neuvoa vain hieman, mutta se riitti, koska kotiovelle päästiin.



8-vuotiaasta huolehdin pikkusiskostani, joka oli vauva, päivät pitkät. Joskus jouduin olemaan koulustakin pois.

Mummo kävi naapurista tuomassa ruokaa ja välillä muutenkin kävi katsomassa että kaikki on hyvin. Joskus myös itse soitin mummolle tai menin mummolaan. Tähän ratkaisuun päädyttiin, kun karkasin tarpeeksi monta kertaa mummolasta kotiin. Aiemmin siis olin mummolla hoidossa.



Kaikki meni aivan hyvin, viihdyin yksinäni, enkä ole saanut mitään traumoja.

Äitini lähti töihin kun olin 11-vuotias.

Oisi ollut ihana olla itsekkin kotona omien lasten kanssa pitkään. Valitettavasti ei vaan onnistunut.

seurasin koiraa, seuraavan kerran varmaan veljä vee(karkasin) ekalle luokalle yksin. Äiti soitti puhelimella et ylös. Keitin puuron ja kouluu. Sitten piti huolehtia pikkuveli mukaan, taisin ite mennä kolmannelle luokalle...tää tapahtui -84.

Ite kyllä pelkään vieläkin pimeetä ja ikää kohta 31...ei jäänny mitenkään hyvät muistot.

No se oli sitä aikaa se!!