Saatteko loukkaantua parisuhteessa ?

up

Minusta olet tehnyt viisaasti että et ole muuttanut yhteen. Toivottavasti saatte ongelman puhumalla kuntoon. Mutta mielestäni sinun täytyy miettiä ihan ensimmäisenä mitä hän sinulle oikeasti merkitsee. Rakastatko häntä ja oletko valmis muuttamaan omia tapojasi hänen vuokseen. Jos et ole niin sitten kannattaa laitaa kantapääty yhteen ja lähteä kummankin jatkamaan elämää erisuuntiin.

Ei ne riidat lopu vaikka muutattekin yhteen. Silloin vain on vaikeampi ottaa etäisyyttä riidan jälkeen kun täytyy mennä viereen nukkumaan. Älä muuta yhteen ennen kuin olet todella varma asiasta.

Kiitos.

Näin olen itsekkin ajatellut. Täytyisi olla varmuus että teen oikein. Tilanne on varmaan hieman pitkittynyt tämän takia. Minulla täytyisi kuitenkin olla varmuus, että saan kokea myös negatiivisia tunteita ilman syyttelyä.

AP

huomaatko sä, että sä haluat oikeuden loukkaantua, mutta et halua antaa sitä samaa oikeutta miehellesi?

Minusta onnellinen parisuhde perustuu siihen, että molemmat voi luottaa toisen yrittävän parhaansa. Samalla se tarkoittaa sitä, että on turha "pettyä" mihinkään, missä toinen on yrittänyt parhaansa, koska no, sehän on yrittänyt parhaansa. Turha sitä siitä on syytellä ja rangaista. Pikemminkin täytyy ymmärtää, että kaikkea ei aina saa, ja jos kumppani ei olisi tässä yrittänyt näin paljon, asiat olisi paljon huonommin.

Minä en siis ole koskaan pettynyt, olen vain kiitollinen.

Saan loukkaantua. Lisäksi olen sen tyyppinen ihminen että sanon suoraan olevani loukkaantunut koska tapahtui tämä-tai-tuo, päästään puhumaan heti jos se puhumalla paranee. Vielä tähän päivään mennessä on asiat parantuneet juuri noin, toki olemme olleet yhdessä vasta 4 vuotta. 99 % kerroista kun olen ollut loukkaantunut, kyseessä on ollut oikeasti väärinkäsitys kummankin osalta.

Avioliitossa olin 15 vuotta ja siinä en saanut loukkaantua, koska exän reaktio oli juuri sama mitä ap:n miesystävälläkin. Ja luonnollisesti vika oli minussa. Aina.

Kuulostaapa aikuismaiselta mieheltä.

Vastaus otsikkoon, kyllä saan loukkaantua. Ja mieskin saa. Sitten voimme keskustella asian läpi.

Meillä menee kans niin et jos minä suutun aiheesta niin toinen osapuoli suuttuu sit siitä että minä suutun :D lapsellista.

Tietysti saan loukkaantua ja myös keskustella siitä mieheni kanssa.
Mun mielestä kuulostaa jopa hivenen sairaalta, että sulla ei ole siihen oikeutta ja ettei miehesi voi hyväksyä sitä, että hänessäkin on jotain vikaa.
Mieti minkälaiseksi suhteenne menee, jos muutatte yhteen! Voin kertoa, että ei se tuosta ainakaan parane.

Jos loukkaannun, hän raivostuu lisää. Jos sanon vaikka että tuo tuntui pahalta niin hän jatkaa niin mutta kun minä.....kaikki lauseet jatkuu mutta kun minä...minä, minä ja minä. Jos yritän puhua jostain itseeni liittyvästä, vaikka kuumeestani niin silloinkin hän kääntää puheen itseensä. Minua ei saisi olla, pitäisi olla näkymätön. En oikeastaan tiedä milloin tästä tuli minä keskustelua. Hän pystyy myös raivoamaan ja tappelemaan ilman että kukaan muu puhuu. Ja silloinkin syy on minun.

Tottakai saa loukkaantua, miten voi olla loukkaantumatta käskystä? Minua ärsyttää aina suuresti se, että jos miehen kanssa riidellään, ja minä suutun tai loukkaannun, niin mies suuttuu, olen sanonut monta kertaa, että nyt minä olen suuttunut ja loukkaantunut, älä vie sitä multa pois, kun sulla ei ole oikeesti syytä. Onneksi riidellään tosi harvoin.

Kiitos jälleen. Olen no 10 kanssa täysin samaa mieltä. Olen puhunut siitä että loukkaantuminen ei ole hallittavissa oleva tunne. En loukkaannu huvikseen. Enkä toki loukkaannu asioista joissa mies on yrittänyt parhaansa =) Niin kuin joku edellinen spekuloi. 

Ymmärrän myös sen että mies loukkaantuu. Syy hänen loukkaantumiseen on että kokee että pidän häntä jotenkin huonona tai olen pettynyt häneen, silloin kun ites loukkaannun. Toivoisin ettei näissä erimielisyyksissä mentäisi henkilökohtaisuuksiin, vaan käsiteltäisiin asia asiana. Tämähän on loputon kierre, jollen voi loukkaantua, loukkaamatta miestäni...

AP

Saan. Ja rakkaan lepyttely-yritykset on niin hellyttäviä etten ole kauan surullinen.

Tuossa on ihmisenä kasvamisen paikka, parhaassa tapauksessa molemmilla.

Itse harmittaa vaimon "huono tuuli" ja olen myös sitä tyyppiä, että voin hyvinkin ajatella, että ruvetaan sitten mököttämään porukalla. Eikä nämä asiat aina ole mustavalkoisia. Monesti (ei siis aina) vaimon "pettymys" johtuu minun näkökulmastani täysin käsittämättömästä ja/tai epäreilusta seikasta. Saako siinä tapauksessa  olla pettynyt ja loukkaantunut? Kumman oikeus loukkaantua on suurempi?

Saan ja en saa loukkaantua. Kun vaimo kiihtyy ja laantuu huomattavasti nopeammalla syklillä kuin minä itse, niin usein on epäoikeudenmukaista, että riitely ja harmitus pitäisi käsitellä hänen biorytmeillään. Monesti vaimo ei sitten edes tajua, miksi minulla huono tuuli jatkuu.

Todella paha nakki on vaimo, joka on huonolla tuulella pääasiassa muusta kuin parisuhteesta johtuvasta syystä. Pitääkö yrittää piristää, kuinka pitkään huonotuulisuutta pitää "sietää" vai pitääkö vain väistyä takavasemmalle ja yrittää minimoida kontaktit vaimon kanssa tunneiksi/päiviksi?

Onneksi olkoon, taidat seurustella eksäni kanssa! Kuulostaa täsmälleen samalta lapsuuden traumojen analysointia ja vanhojen asioiden kaivelua myöten. Odota vaan, kohta saat diagnoosinkin, koska mielenvikaisuuttahan se on, kun koet negatiivisiakin tunteita. 

Kehoitan vakavasti miettimään yhteenmuuttamista, koska tuosta se tuskin tulee muuttumaan. Jossain vaiheessa alat pelätä negatiivisten tunteiden näyttämistä ja itsekin uskomaan siihen, että kaikki on sinun vikasi, jos sinä vain olisit aina helppo ja hauska, ei miehen "tarvitsisi" suuttua.  

jospa sitä menee yhteen liian nopeasti eikä ole riittävästi puhevälejä. eihän sitä aivan heti tarvitse yhteen muuttaa, kiunhan vaan on riittävästi yhdessä olemisia ja puhevälejä.

Kuulostaa todella tutulta. Ex-avomies oli sitä vaikeaa tyyppiä, että ongelmatilanteissa en olisi itse saanut suuttua yhtään mistään, ja vaikka hän olisi tehnyt todella loukkaaviakin temppuja, niin ärtymystä osoittaessani mies suuttuikin minulle. Sitten ex vaati minua odottelemaan päiväkausia, että leppyisi ja suostuisi puhumaan, ja se puhuminenkin oli lopulta sitä kun hän nimitteli ja rähjäsi mulle "riidanhaastamisesta" ja "turhasta urputuksesta". Myös vanhojen juttujen kaivelu ja kaunan kantaminen jo sovituista asioista kuului hänen tapoihinsa heti kun jostain arkisesta huomautuksestani sai tartuttua kiinni haastamaan. 

Eihän siitä mitään tullut, kun minun olisi pitänyt vain niellä kaikki negatiiviset tunteet ja olla jatkuvasti varpaillani, ettei syty riitaa. 

Joillain ihmisillä nyt on yleisesti tapana suuttua, jos toinen huomauttaa/loukkaantuu jostain, mistähän moinen toimintamalli johtuu? Huonosta itsetunnosta?

Uppista.