Onko täällä ketään pahasta esiintymisjännityksestä tai sosiaalisten

Esiintymispelosta pääsee vain esiintymällä, itselläni se ei auttanut kyllä yhtään. Sain kuitenkin opinnot valmiiksi vaikka esitelmiä oli paljon. Jos tilanne on tosiaan paha, voit saada opettajalta luvan esittää juttusi vain hänelle kahden kesken.

Rohkeasti vaan opiskelemaan, ei siinä kuin se eka tunti jännitä eniten ja sitten vähän helpottuu kun alkaa tutuksi käymään ihmiset.

[quote author="Vierailija" time="30.01.2015 klo 11:39"]Rohkeasti vaan opiskelemaan, ei siinä kuin se eka tunti jännitä eniten ja sitten vähän helpottuu kun alkaa tutuksi käymään ihmiset.
[/quote]
Tässä esimerkki, kun pahaa esiintymisjännitystä ei ymmärretä.:/

Up

[quote author="Vierailija" time="31.01.2015 klo 01:08"]Mistä luulette vaivan olevan peräisin? Onko se ollut aina vai tullut trauman seurauksena tms.? En jaksaisi syödä enää lääkkeitä, vaan haluan käsittää ja ratkaista tämän asian.
[/quote]
Ensimmäinen kohtaus jonka muistan on ala-asteelta, olin vaihtanut koulua jossa joka viikko äidinkielen tunnilla luettiin kirjoitelma ääneen omalle ryhmälle. Muistan kuinka jännitin ja pelkäsin sitä, joka ikinen kerta. Ei helpottanut vaikka tutustuinkin luokkakavereihini tosi nopeasti. Muutenkin tutustun helposti uusiin ihmisiin (omaan ikäluokkaani, vanhempia vierastan) mutta esiintyminen pelottaa sairaasti. Kärsin muutenkin sosiaalisten tilanteiden pelosta, kaikkialla jossa on paljon ihmisiä tai joudun vuorovaikutustilanteeseen tuntemattoman kanssa. Asian kanssa on vaan pakko yrittää elää, vaikka vaikeata ja kamalaa se on välillä. Niin paljon asioita jää kokematta sen takia kun pelkää paniikkikohtauksen iskevän.

Täällä yksi esiintymiskammoinen myös. Itse aloin kärsiä esiintymisjännityksestä lukiossa. Menin paniikkiin, kun pidin esitelmää, ja siitä tuli sellainen kierre, että jännitin esiintymisiä aina vain pahemmin. Yliopistossa löysin yhden jännittäjille tarkoitetun ryhmän, josta oli se apu, että kuulin lääkkeistä, joita muut esiintymispelosta kärsivät käyttävät. Itselleni on ollut suuri apu Propralista. Olen sen avulla selvinnyt tilanteista, joista en olisi ilman lääkitystä selvinnyt ikinä. Kun tarpeeksi monta kertaa suoriutuu kunnialla esiintymisestä, saa vähän itseluottamusta, ja lääkitystä voi alkaa vähentää. Itse aloitin kokonaisilla 20 mg:n tableteilla (siis yksi ennen esiintymistä), nyt jaan yhden 10 mg:n neljään osaan ja selviän tosiaan sillä neljäsosalla.

Suosittelen oikeasti lääkityksen hankkimista. Sen avulla saa niitä onnistuneita esiintymiskokemuksia ja niiden avulla taas oma esiintymisvarmuus kasvaa. Itse olen aloittanut juuri uudessa työpaikassa ja olen selvinnyt ilman lääkitystä esim. kokouksista, joissa olen joutunut esittäytymään ja kertomaan itsestäni. Kyseiset tilanteet jännittävät edelleen, mutta en ole ainakaan enää mennyt niissä paniikkiin.

Propral ja diapam. Työssä pakko esiintyä. Ilman noita en pärjäisi.

2

[quote author="Vierailija" time="31.01.2015 klo 01:03"]

Koulut jääneet kesken ja paskassa työssä johon vituttaa mennä joka ikinen päivä. Tällainen luuseri minusta tuli tuon helvetillisen vaivan takia. Lääkityksenä Cipralex ja jemmassa joskus saatuja Xanoreita hätätilanteita varten. Opiskelu on mielessä aina, mutta pelkään kuollakseni esitelmiä ja ryhmätehtäviä. MIKSI sain taakaksi tämän vaivan.

[/quote]

Eikö tuo Cipralex auta sulla tuohon vaivaan? Mulla nimittäin oli koulua aloittaessa ihan kamala esiintymisjännitys johon ei Propralit auttaneet. Lääkäri määräsi mulle vähän extreme-keinona Cipralexia, joka toimi todella hyvin! Sekä fyysiset (punastuminen, käsien tärinä, äänen väriseminen) että henkiset oireet hävisivät ja moni jopa sanoi että olen todella hyvä ja luonteva esiintyjä :D

Mulla esiintymisjännitys alkoi, kun menin yläasteelle. Panikoin esitelmiä heti kun niistä sain tiedon, vaikka esitelmä olisi ollut kuukauden päästä. Luin kaikki vinkit esiintymisjännityksen poistoon, harjoittelin esitelmät ulkoa, luin ja nauhoitin ne kasetille, harjoittelin erilaisia rentoutumismenetelmiä jne. Ei mitään apua. Oli ihan hirveää ja ahdistavaa, tosin siinä vaiheessa näkyvinä oireina olivat "vasta" ne että olin ihan tulipunainen esitelmiä pitäessä ja hirveän jännittynyt, ja kädet tärisivät, mutta en vielä tiennyt, kuinka pahaksi oireet voikaan mennä.

Lukiossa vaiva jatkui samanlaisena, tai no, tuli sellainen lisä, että aloin jännittää jo tunneilla puhumistakin, siis jos opettaja kysyi jotain. Yritin vastata nopeasti, ettei tarvitse olla kauaa äänessä. Jotenkin lukion selvisin, vaikka edelleen jännitin esitelmiä kuukausitolkulla etukäteen. Pelotti ahdisti ja vitutti.

Työelämässä olin lukion jälkeen seuraavat 5 vuotta. Pääsin siksi ajaksi esiintymisjännityksestäni, johtui varmaan vaan siitä että ei ollut esiintymisiä ihmisjoukon edessä, luokkatilanteissa.

Opiskelin ammatin 25 veenä, ja esiintymisjännitykset esitelmänpidossa tulivat takaisin, tosin tällä kertaa ihan helvetillisinä. Tajusin, että pelkkä tulipunaisena luokan edessä seisominen ei vielä olekaan mitään, mutta siinä vaiheessa, kun leuat vetävät jännityksestä niin lukkoon ettet pysty puhumaan, puhe on puuroa, alat tahtomattasi itkeä, sydän hakkaa ihan järkyttävän lujaa niin että tuntuu kuin tulisi ulos rintakehästä, silmissä sumenee ja esitelmä on pakko keskeyttää, koska muuten pyörryt siihen kaikkien eteen.. ihan hirveä tilanne.

Tällöin kävin vihdoin yksityisellä lääkärillä, vaikka kynnys oli mahdottoman korkea ja lääkärikäynti sen mukainen (itkin vain koko ajan, vaivoin sain soperrettua asiani.. onneksi lääkäri oli aivan ihanan ymmärtäväinen ja sympaattinen!) ja sain avun beetasalpaajista. Otin yhden aina ennen esitelmää, ja tämä piti oireet kurissa. Jännitti edelleen, mutta sydän ei hakannut ja pystyin puhumaan, joten esitelmät pystyin vetämään läpi ja valmistumaan.

En aio enää koskaan lähteä mihinkään opiskelemaan, siis sillä tavoin, että siihen kuuluisi esiintymisiä luokkatilanteissa yksin kaikkien edessä. Aina toitotetaan, että esiintymään oppii esiintymällä, mutta se pitänee paikkaansa vain ns. normaalista esiintymisjännityksestä kärsiviä, ei minunkaltaisia, joilla esiintyminen on jo lähestulkoon.. miten kuvailisin.. järjenvastainen fobia? En aio pakottaa enää koskaan itseäni tuollaisiin tilanteisiin, jotka käyvät todella pahasti psyyken päälle ja laskevat ihan älyttömästi itseluottamusta ja itsetuntoa. Häpeä vaivasta on järkyttävän lamaannuttava.

Onneksi minua ongelma ei vaivaa muutoin kun tosiaan yksin isoille ryhmille edessä puhuen (esitelmöiden), niitä pystyy kyllä välttämään. Opiskeluista on jo yli 5 vuotta aikaa, ja alkaa olla paha muisto enää. Työelämässä ja elämässäni muutoinkin pärjään hyvin, en jännitä ylitsepääsemättömästi mitään tavanomaisia sosiaalisia tilanteita, asioidenhoitamisia tai mitään muutakaan.

Mitä haluaisin sanoa ap:lle... hanki hyvä lääkitys. Tsemppiä opintoihin, jos päätät lähteä, kyllä siitä hengissä selviää, vaikka hurjia tilanteita voikin tulla eteen.

Tiedän tunteen!mua nuorempana useampaan kertaan kosiskeltiin esim.pariin mallitoimistoon ja kaikenmaailman missikisoihin mutta eihän musta ollut menijäks.miehille annan pakit vaikka olisin kuinka ihastunnut koska häpeän omaa jännitystäni.voi että,tuntuu että jää koko elämä elämättä mutta en voi outoudelleni mitään.

Toivottavasti sä menet kouluun ja pääset elämässä eteenpäin!

Mulla on melko paha esiintymisjännitys ja olen tosi huono ottamaan mitään kontaktia uusiin ihmisiin. toisaalta kun aloitin opinnot amkissa (esiintymisjännitys alkoi ainakin jo yläasteella ja jatkui siitä tähän päivään asti), niin jo ekana päivänä aloin juttelemaan toisen luokkalaisen kanssa ja meistä tuli ihan hyvät kaverit. kaveri vaan vaihtoi alaa jo vuoden jälkeen. Sen jälkeen esim. Muiden ryhmien tunneilla olen tosi ujo, en uskalla eturivistä päätäni kääntää saati ottaa katsekontaktia. Kerran olin yhdellä kurssilla yhden muun kuin oman luokkani kanssa, ja kesti koko syyslukukauden ennenkuin uskalsin tervehtiä ja esitellä itseni muutamalle kivanoloiselle ihmiselle.

Opettajat ovat kuitenkin olleet todella ymmärtäväisiä, vaikka miesvoittoinen ala onkin (olen nainen, eli siitä se ehkä johtuukin :D) ja olen saanut kaikki esitelmät yms pitää yksityisesti vain opettajille.

Oireina on ollut mullakin tuota karseaa hengenahdistusta ja leukojen lukkiutumista ja esim. Hallitsematonta itkemistä. Ensimmäisen kerran tällainen tuli kuitenkin tentissä, johon olin valmistautunut kuitenkim hyvin. Sen kerran jälkeen olen jo heti ekojen varoitusmerkkien jälkeen poistunut aina paikalta, jottei tarvitsisi hävetä jälkeenpäin. Se ei vaan opiskelun osalta toimi pidemmän päälle.. sain propralit otettavaksi tarpeen mukaan, ja niistä sainkin avun. Nykyäänkin panikointia ilmenee, mutta paljon lievempänä kuin esim. Muutama vuosi sitten. Suosittelen aplle opintojen aloittamista siis jokatapauksessa,koska esitelmöinneissä joustetaan varmasti, ja ajan myötä saat varmana kavereitakin, vaikka olisitkin hiljaisempaa tai vetäytyvämpää sorttia kuten itse olen.

Voi niin tiedän tuon tunteen! Mulle on myös aina hoettu sitä, että esiintymällä se jännitys lähtee. Kirjoissa ja oppaissa puhutaan siitä, että kokemus tuo varmuuden ja jne. Mulla ei ole pitänyt paikkaansa. Olen kärsinyt ihan sairaalloisesta esiintymispelosta yläasteelta lähtien.

Mulla oli myös sama juttu, että aloin jännittää niitä esiintymisiä jo viikon etukäteen. Että vain kun siitä tilanteesta jotenkin selviää. Oireet olivat juri edelläkuvaillun kaltaisia: leuka lukkiutui kiinni, sydän tuli ulos rinnasta, koko keho suorastaan tärisi. Ei tuota voi edes kuvailla sellaiselle joka ei niistä kärsi. Tuo pelko on pilannut mun elämää niin paljon. Harmi sinänsä koska olen ollut aina tosi lahjakas koulussa. Olen nauttinut opiskelusta muuten.

Välillä on suorastaan vituttanut, että onko niitä saatanan esitelmiä pakko lykätä joka kurssiin. Aina pakko olla esillä ja muiden tuijotettavana siinä edessä. Vittu. Siitä huolimatta onnistuin saamaan eri kouluista hyvät todistukset.

Ei se koulun tarkoitus ole olla mikään esiintymiskoulu....

Mä kärsin parikymppisenä monta vuotta punastelusta, sydämen tykytyksestä ym oireista ihan tavallisissa arkielämän sosiaalisissa tilanteissa. Pahimpia oli työpaikan kokoukset tai ruokailu isommalla porukalla. Hävetti kamalasti varsinkin se punastelu ja aika kauan jaksoin sinnitellä kunnes menin lopulta epätoivoisena lääkäriin ja sain Propralit käyttöön. Niistä oli suuri apu, en itse asiassa usko että olisin pärjännyt työelämässä ilman tuota lääkettä.

Tämä ei ehkä ap:ta lohduta mutta itselläni eniten noihin jännitysoireisiin on kuitenkin auttanut aika ja elämänkokemuksen karttuminen. Nyt 36-vuotiaana 2 pienen lapsen äitinä kaiken osaa ottaa vähän rennommin ja Propral on enää hyvin satunnaisessa käytössä. Sanoisin että rohkeasti vain opiskelemaan, ei saa antaa näille oireille periksi. Eteen tulee varmasti ihan kamalia tilanteita mutta voi tulla niitä onnistumisiakin. Toivon että sullakin tämä iän myötä hieman helpottais!

Kuinkahan monen koko elämän on pilannut tuo esiintymispelko, mietinpähän vaan. Itsellä ainakin on vaikuttanut tosi paljon:(

Lasketaanko puhelinfobia mukaan? Puhelimitse tehdyt työhaastattelut melkein tappavat minut, enkä uskalla soittaa Kelaan tai sossuun tai ylipäänsä mihinkään. En soita yhtään puhelua kuukaudessa, jollei ole absoluuttinen pakko. Jos puhelin soi, annan sen soida ja kun soitto lakkaa, tasaannun 10 minuuttia ennen kuin soitan takaisin, jos siis on absoluuttinen pakko. 

Sosiaalitoimistoon meneminen aiheuttaa jo ajatuksena melkein paniikkikohtauksen. En menisi kotoani minnekään, jollei olisi absoluuttinen pakko. Syön paljon erilaisia reseptivapaita lääkkeitä ahdistukseen. Tällä ei ole mitään tekemistä järjen kanssa, koska rationaalisesti ajatellen tiedän ettei pelättävää ole. Työväenopistossa käyn mielelläni, mutta esimerkiksi ryhmäjumppaan en ole saatu mentyä. Luennoilla istun aina luentosalin takaosassa, lähellä ovea, yksin ja paikassa, josta pystyn tarkkailemaan kaikkea. 

Minulla on ollut sairaanloisen tiukka kasvatus ja vieläkin oireilen siitä, vaikka otin jo vuosia sitten hajuraon vanhempiini. Pelkään sosiaalista tuomiota ja arvostelua ja ylipäänsä virheiden tekemistä. Syyllistyn herkästi ja olen kontrollifriikki. Kaupassa käyn taas mielelläni juuri ennen sulkemisaikaa, esimerkiksi Valintatalo on hyvä, koska se menee kiinni vasta klo 23. En seurustele, enkä käy ulkona. SPR:ssä käyn kursseilla. Kirkossakaan en tykkää käydä. Luonnossa taas on ihanaa vaellella, etenkin meren rannalla, jossa on rauhaisaa. Olen kyllä monesti ihan rohkea ihminen, mutta perusviritykseltäni on kuitenkin yleensä em. kaltainen. Ahdistus on suoranainen vankila, kun en tajua oikein mistä se johtuu. Liiasta vastuusta, ylikunnioitanko muita ihmisiä vai petänkö itseäni jotenkin tms.? 

[quote author="Vierailija" time="30.01.2015 klo 11:36"]

tilanteiden pelosta kärsiviä?:(

Haluaisin lähteä opiskelemaan, mutta tuntuu, etten vaan kertakaikkiaan pysty. Jännittää niin hitosti! 

Olen muutaman kerran käynyt työpsykologin luona juttelemassa, josta oli ehkä hieman apua. Tarvittaessa menee propal ja opamox. Nykyinen työ on ihan ok (myyjä), mutta ongelmana vähäiset työtunnit, tässä kuussa palkkaa tuli reilu 1000e. Ei tällä palkalla voi lopunikää elää. Välillä tulevaisuus näyttää hieman valoisammalta ja välillä uppoan toivottomuuteen, kuten nyt.:D Huoh, ärsyttää kun olisi intoa ja halua kouluttautua, mutta pelko on tällä hetkellä liian suuri.

[/quote]

Kouluttaudu yksin tehtävään työhön. :)

[quote author="Vierailija" time="30.01.2015 klo 12:45"]

[quote author="Vierailija" time="30.01.2015 klo 11:39"]Rohkeasti vaan opiskelemaan, ei siinä kuin se eka tunti jännitä eniten ja sitten vähän helpottuu kun alkaa tutuksi käymään ihmiset. [/quote] Tässä esimerkki, kun pahaa esiintymisjännitystä ei ymmärretä.:/

[/quote]

Joo en ymmärrä varmaan kun itsellä on paniikkihäiriö ja itsekin vaan pakotan itseni sinne sosiaalisiin tilanteisiin, vaikka pahalta tuntuu, koska muuten oisin oikeasti kirjaimellisesti 24/7 kotona tekemättä mitään.

Esiintymispelko ja yleensäkin tuntemattomien ihmisten kanssa keskustelu pelko kesti siihen asti, että lähdin kiertämään aasiaa repun kanssa neljäksi kk yksin. Ensimmäinen kk meni yksin fiilistellessä, mutta sen jälkeen alkoi kaipaamaan seuraa. Siitä se sitten hävisi ja itsevarmuus kasvoi. Siedätyshoito tepsii..

Voi vitsi. Kuulostaa niin tutulta! Itse olen ollut myös kova jännittäjä ja olen sitä edelleen joissain tietyissä tilanteissa mm. Noi esiintymiset ja vastaaminen joissain ryhmäkeskusteluissa saavat todella ahdistumaan niin että sydäntä puristaa!

Lopetin ammattikoulun nuorempana kun en uskaltanut liikkua bussilla yksin kouluun. Olen vasta muutama vuosi sitten alkanut käyttämään otto automaatteja, maksan aina ostokseni käteisellä koska kortilla maksaminen tuntuu todella haastavalta. Pari vuotta sitten pääsin opiskelemaan alaa missä ei esityksiä pidetty kuin ihan muutama ja ne kerrat milloin tiesin esityksien tulevan tai pidettävän pidin niinä päivinä vapaata koska ahdistus oli niin kova.

Itse olen käynyt puhumassa ulkopuoliselle ihmiselle jännityksestä ja peloista. Olen saanut lääkitystäkin asiaan, mutta mielestäni niistä ei juurikaan saanut apua.

Esiintymispelko ei varmasti ikinä tule helpottumaan ja teen kaikkeni etten joudu sellaisiin tilanteisiin enään koskaan.