Lue keskustelun säännöt.
Pilaan parisuhteeni :(
28.12.2014 |
Olen seurustellut mieheni kanssa pari vuotta, mutta emme asu yhdessä. Pääosin kaikki on hyvin ja haluan olla loppuelämäni mieheni kanssa. Uskon, että tunne on molemminpuolinen tai ainakin niin mieheni sanoo. Olen kuitenkin haastava seurustelukumppani monestakin syystä. En haluaisi olla, todellakaan. Minulla on taipumusta alakuloisuuteen ja kavereita minulla on vaan pari. Oikeastaan vain yhtä kaveriani näen säännöllisesti ja tämä tarkoittaa muutaman kerran kuussa. Olen ujo ja huono tutustumaan ihmisiin. Ihan viime aikoina olen alkanut käydä juttelemassa sairaanhoitajalle, että pääsisin joskus terapiaan. Minua ei todellakaan haittaa, jos mieheni näkee kavereitaan. Hänellä on laaja ystäväpiiri. Itselläni vaan vapaa -aika on välillä sellaista, että istun sohvalla ja katson netflixistä sarjoja. Koitan hakea töitä, ei ole tärpännyt. Välillä iskee epätoivo ja itkettää, että tätäkö se elämä on. Pelkään myös jatkuvasti parisuhteeni loppumisen puolesta, koska en aina ole mitään parasta seuraa. En vaan tiedä mitä tekisin, tuntuu kun olisin umpikujassa.
Kommentit (8)
Toivottavasti sinulla on ymmärtäväinen poikaystävä!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kuulostaa masennukselta, toivottavasti puhumisesta on sinulle apua :)
Mulla sama juttu. Tuttuja on, kavereiksi en voi kutsua. Yksi sydänystävä ja muutama kaveri joita näen. Viihdyn kotona yksin ja tykkään juurikin netflixiä katsella ja sarjoja televisiosta. En kiellä avopuolisoani menemästä minnekkään mutta välillä toivon että tajuaa jäädä kotiin jos olen kovin surullisen oloinen :) "you can spend alllllll day with your girl and she still look like this when you tell her you go out"( ja se söpö tytön itkukuva tähän) :D
[quote author="Vierailija" time="28.12.2014 klo 15:37"]Mulla sama juttu. Tuttuja on, kavereiksi en voi kutsua. Yksi sydänystävä ja muutama kaveri joita näen. Viihdyn kotona yksin ja tykkään juurikin netflixiä katsella ja sarjoja televisiosta. En kiellä avopuolisoani menemästä minnekkään mutta välillä toivon että tajuaa jäädä kotiin jos olen kovin surullisen oloinen :) "you can spend alllllll day with your girl and she still look like this when you tell her you go out"( ja se söpö tytön itkukuva tähän) :D
[/quote]
Kiva kuulla, että en ole yksin :) itsekin viihdyn yksin kotona, mutta töiden loputtua alkoi hieman masentaa.. Mies oli paljon töissä ja pyhitti kyllä vähäisen vapaa -aikansa mulle suurimmaksi osaksi. Tuntuu, että on kovin vähän ilonaiheita elämässä. Välillä tämä purkautuu huonotuulisuutena ja itkuisuutena juuri sillon, kun poikaystävä on täällä ja häntä harmittaa... Ymmärrän kyllä, mutta en aina voi itselleni mitään. Ap
Äläs nyt. Mulla on viimeinen vuosi Kelan tukemasta terapiasta jäljellä. Ennen sitä kävin nuorisopsykiatrilla. Olen siis käytännössä käynyt melkein koko neljän vuoden seurustelumme ajan jollain ammattiauttajalla. Tarkemmin jos sanotaan niin olen käynyt käynyt melkein 10 vuotta juttelemassa jollekkin "ammattilaiselle" eli melkein puolet elämästäni...
Poikaystävälleni kerroin mielenterveysongelmistani muutamien kuukausien seurustelun jälkeen. On ottanut asian paremmin kuin uskalsin toivoa, osaksi varmaan sen takia että hänen lapsuudessaan on mielenterveysasiat olleet läsnä. Poikaystäväni on sosiaalinen ja aina menossa oleva kaikkien kaveri. Ollaan osaltaan tasapainotettu molemmat toisiamme, mutta olen edelleen tällainen kotihiiri.
Joten älä ole huolissasi. Luultavasti miehesi arvostaa pelkästään sitä jos teet parhaasi ja muutenkin jaksamisesi mukaan saadaksesi asioihin muutosta. Jos miehesi olisi halunnut toisenlaisen ihmisen hän ei varmaan alunperinkään olisi alkanut seurustelemaan kanssasi. Toisaalta jos miehesi ymmärrys loppuu niin se on hänen häpeänsä. Turha sinun on ahdistua asiasta etukäteen (ja aiheuttaa itsellesi sillä pahaa oloa->pahentaa tilannetta) jos niin käy niin sitten käy.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kiitos kommentistasi :) itse en suhteen alussa ollut masentunut tai ainakaan samalla tavalla. Olin kyllä ennen suhdetta pitkään sinkku ja sillä tavalla yksinäinen, mutta näin sentään kavereita. Nyt monet silloiset kaverit ovat muuttaneet kauemmas ja/tai heillä on sellainen elämäntilanne, että ei paljon kerkeä nähdä.
Poikaystäväni tuntuu välillä ajattelevan, että olen surullinen, koska hänen kanssaan on huono olla. :/ Tuo on kyllä totta, että turha murehtia mahdollista eroa etukäteen. Sitä teen välillä paljonkin ja se ahdistaa. Tuntuu, että minulla on yksinäisenä ihmisenä tässä suhteessa niin paljon "kiinni". Toisinaan yritän hahmotella jotain b-suunnitelmaa eron varalle, mutta ei se kyllä paljon oloa paranna :/ ap
2