Mieheni on minulle ihan samantekevä :(

Mitäs jos alatte parantelemaan sitä suhdettanne? Vois vaikka kestää lopunikäänne hyvät asiat.

Ihan kuin lukisin omaa tekstiäni... En voi lasten takia erota, mutta mies on melkolailla samantekevä...

Olen tässä yrittänyt viritellä keskusteluja ja yhteistä tekemistä, mutta ne eivät kanna kuin sen hetken. Miehen pelit ja oluen tissuttelu ovat tärkeämpiä kuin minä. En edes muista, koska mies on viimeksi oikeasti katsonut minua silmiin ja oikeasti huomannut minut. (ja ei, en ole ylipainoinen tai lakannut huolehtimasta ulkonäöstäni)

Hän ei edes tiedä mitä minulle kuuluu tai ole kiinnostunut minusta. Seksiä ehkä kerran kuussa velvollisuudesta. Huoh, kauankohan jaksan tuhlata elämästäni tähän?

Miksi tuhlata aikaa väärän ihmisen kanssa? Elämä on liian lyhyt. Itse mielummin olen yksin kuin huonossa suhteessa.

No, omaa elämää ei tarvitse tuhlata liikoja. EN kyllä keksi yhtään syytä, miksi ei voisi erota, jos sellaiseen on tarve.

Samat aatokset. Paitsi että minulla on periaatteessa nyt ihan hyvä mies. Vuosia meni hänen työnarkomaniansa takia hukkaan, mutta nyt kun hän on taas kotona, ei voisi minua enää vähempää kiinnostaa.

Mulla ollu myös kausia kun mieheni ollu mulle täysin yhdentekevä ja eroakin olen suunnitellut.
Sitten olen puhunut ystävien kanssa ja miehen erään sukulaisen kanssa erityisen paljon. Se puhuminen on saanu mun silmät aukeemaan kunnolla ja taas kattelen miestäni eri silmin. Rakkautta meillä on paljon suhteessa, mutta niin on riitojaki.
Se on meidän kahden voimakkaan persoonan suhteeseen kuuluvaa. En vaihtaisi päivääkään pois, vaikka paskaakin on tapahtunu meidän suhteessa.

Samanlaisia ajatuksia ollut mullakin vuosien varrella ja vieläpä useaan kertaan. Ollaan oltu lähemmäs 10v yhessä ja kaksi pientä lasta meilläkin, ja ero tuntuu tosi ylivoimaiselta ajatukselta, vaikka siitäkin on puhuttu. Mies itku silmässä tihrusti, että ei suostu miksikään viikonloppuisäksi, tai edes siihen että lapset olisi hänellä vaan joka toinen viikko. Ymmärrän häntä kyllä, ja itsestänikin se tuntuu kamalalta ajatukselta. Joten odotellaan nyt tässä vielä muutama vuosi.. Ärsyttää vaan kun vuodet menee, eikä mitään parannusta suhteeseen tule, vaikka aina kun asia on tapetilla, niin kovat on lupaukset miehellä. Jotenkin vaan on niin saamaton ja välinpitämätön? Ei jaksa innostua oikeasti mistään yhteisistä tekemisistä.

Täälläkin samanlaista ja pitkän ajan kuulumiset miehelle kertomatta, kun ei oikein koskaan ole sellaisessa mielentilassa, että voisi kuunnella. Koen olevani miehen tärkeysjärjestyksessä viimeisenä, jossain kaukana kukkien kastelun takana. Seksiä viimeksi puoli vuotta sitten. Ehkäisykin pitäisi miettiä uusiksi, mutta miten ottaa puheeksi, kun ei juuri mistään muustakaan onnistu meillä puhuminen. Siksi kai istun tässä palstailemassa. En halua, että mies enää hätäpäissään lupailee muutosta (jota on tässä viimeiset viisi vuotta odoteltu). Eniten erossa mietityttää, missä lapset asuisivat ja kävisivät koulua, onnistuisimmeko saamaan asunnot niin läheltä toisiamme, että suhde molempiin vanhempiin säilyisi. Vai jaksaisiko sitä tässä kärvistellä vielä kymmenen vuotta, jotta lapset olisivat täysi-ikäisiä. Mies on nyt kuitenkin hakenut äskettäin apua itselleen, omaan jaksamiseensa ja suhteeseensa työhön, joten ehkä kuitenkin odottelen vielä, mitä aivan lähitulevaisuudessa tapahtuu.

Mä päätin, että "alan elää omaa elämääni" ja en välitä miehen tekemisistä. Elän siis kuin olisin yksin lasten kanssa ja mies saa tehdä mitä haluaa, suomeksi sanottuna en vaadi mieheltä itselleni mitään. Alkoi kummasti helpottaa omaa päänuppiani. Kun kuitenkin menin naimisiin ja tein lapsia, tietoisesti tein valinnan, joka koskettaa myös muita ihmisiä kuin mua. Olen vastuussa mun lapsista. Meillä alkanut mennä huomattavasti paremmin kun en satsaa mieheen ja meidän yhdessäoloon yhtään. Matkoja yms. tekemisiä suunnittelen ystävieni kanssa yms. Jos joskus kohtaan miehen, saatan vaikka tehdä jotain.... tai sitten en.