Aikuisella syömishäiriö?

No sairastuin teininä mutta on se vieläkin koko ajan päällä. Ei ole lapsia ja olen "vasta" 25v, lasketaanko?

Mulla oli syömishäiriö kolmekymppisenä mutta kesti oikeastaan aika vähän aikaa, noin vuoden. Laihduin raskaana ollessa.

Mullakin sairaus, bulimia, alkanut 18-vuotiaana, nyt 8 vuotta sairautta takana ja esikoinen vajaan vuoden. Sen verran sain itseäni niskasta kiinni että pahimmat ruokapelleilyt jäivät paitsioon raskausaikana, tulivat samoin tein takaisin kun lapsi oli maailmassa.

Minäkin sairastuin ensimmäisen kerran teininä, mutta vuosia välissä meni hyvin.
Uskaltaako tänne laittaa kik nimeä vai onko hullut av mammat vainoamassa sen jälkeen?

ap

[quote author="Vierailija" time="30.12.2014 klo 13:23"]Minäkin sairastuin ensimmäisen kerran teininä, mutta vuosia välissä meni hyvin.
Uskaltaako tänne laittaa kik nimeä vai onko hullut av mammat vainoamassa sen jälkeen?

ap
[/quote]

Mulla on itseasiassa aika sama. Paremmin meni piiiitkän aikaa, nyt viimeisen vuoden mennyt taas alamäkeä vaikka kuinka yritän taistella vastaan. Pelkään jo nyt mitä raskaus, lihominen ja kropan muuttuminen tekisi anoreksialleni. Joko auttaisi hyväksymään itseni erilaisena, tai suistaisi takasin sairaaseen maailmaan. Ja en ole siis edes vielä tekemässä lapsia. Kunhan murehdin tätä etukäteen.

[quote author="Vierailija" time="30.12.2014 klo 13:51"][quote author="Vierailija" time="30.12.2014 klo 13:23"]Minäkin sairastuin ensimmäisen kerran teininä, mutta vuosia välissä meni hyvin.
Uskaltaako tänne laittaa kik nimeä vai onko hullut av mammat vainoamassa sen jälkeen?

ap
[/quote]

Mulla on itseasiassa aika sama. Paremmin meni piiiitkän aikaa, nyt viimeisen vuoden mennyt taas alamäkeä vaikka kuinka yritän taistella vastaan. Pelkään jo nyt mitä raskaus, lihominen ja kropan muuttuminen tekisi anoreksialleni. Joko auttaisi hyväksymään itseni erilaisena, tai suistaisi takasin sairaaseen maailmaan. Ja en ole siis edes vielä tekemässä lapsia. Kunhan murehdin tätä etukäteen.
[/quote]

Niin ja olin vastaus nro2

No, minä sairastuin anoreksiaan 27-vuotiaana kahden pienen lapsen äitinä. Tuolloin nuorempi lapsista oli alle vuosikas. Sairastumista edelsi yli puoli vuotta unettomia öitä (ja päiviä), vauva oli erittäin itkuinen (itkuun oli toki syynsä). Pää meni uupumuksesta aivan sekaisin. Aiheutti myös masennusta ym. vähemmän kivaa.

Väsymyksen ja arjen tasapainoilun keskellä en osannut reagoida oireisiin heti vaan sairaus otti nopeasti otteen ja vei mennessään. Hoidossa olin ja onneksi pääsin, yksin ei jaksanut taistella vastaan.

Nyt 5 vuotta myöhemmin kaikki on hyvin ja elämä rullaa kuten ennenkin :) paraneminen oli hermojaraastavan hidas ja loppumattomalta tuntuva prosessi ylä- ja alamäkineen. Täytyy tahtoa parantua. Jäljellä on enää itsesyytökset siitä mitä perhe joutui kestämään.. Nämäkin vähän helpottaneet, onneksi.

Harvemmin puhutaan aikuisena syömishäiriöön ensimmäisen kerran sairastuneista eli "kiva" (yök miten sanottu) kuulla muiden saman kokeneiden tarinoita.

Ap, sinäkin voit aivan varmasti parantua :) millainen on sinun tarinasi?

Minä sairastuin ensimmäisen kerran 14-vuotiaana ja parantumiseen meni pari vuotta. Sen jälkeen muutaman kerran olen laihtunut stressin takia ja jonkin näköistä syömishäiriöoireilua ollut, mutta pääasiassa ihan hyvin mennyt.
Helmikuussa tänä vuonna erosin ja laihduin muutaman kilon, se tuntui hyvälle ja siitähän se taisi lähteä taas. Elokuussa pääsin opiskelemaan ja kolmen lapsen yh:na on ollut aika haastavaa hoitaa opiskelut ja lapset ja oireilu paheni. Tänä vuonna paino on tippunut yhteensä 27kg joista 7kg viimeisen viiden viikon aikana.
Viimeyönä jotenkin iski tämä tilanne ja tajusin että taidan tarvita apua kun yhdeltä yöllä vedin lenkkikamppeita päälle koska söin illalla 2 ylimääräistä riisikakkua...
Koitin soittaakin tänään psykpolille jos olisin saanut tutun hoitajan kiinni, mutta koko paikka on lomalla 7.1 asti.

ap

Itse sain hyvää apua kirjasta "Lupa syödä ". Kannattaa lukea sitä psyk aikaa odotellessa.

Tää on niin helvettiä kun ymmärrän että olen sairas ja tarviin apua, mutta samalla jotenkin pelottaa se että paranen. Tai kaikki jotka on ollu tässä jamassa varmaan tietää mitä meinaan? Kun toisaalta en halua parantua vaikka ymmärränkin että pakko tai henki lähtee.

ap

Nostellaan jos löytyy muitaki