Äiti arvostelee ja tuputtaa mielipiteitään

Ai niin ja ne kaikki neuvot ja pätemiset asioilla joista äiti ei tiedä mitään, saan jatkuvasti neuvoja miten elää elämääni, miten opiskella, miten hoitaa asiani. Äiti saattaa tehdä niin että kävelee vaan huoneeseen laukomaan mielipiteen elämästäni ja kävelee ulos :D Miten tätä jaksaa!?

Jäähdytä välit. Miksi pitää sietää aikuisena toisen luonnehäiriöistä sättimistä? Mieti oletko riippuvainen, olisiko mahdollista ettet kyläile enää? Ei kuulosta asialliselta muutenkaan arvostella lapsen kumppania. Jos et pysty sanomaan äidillesi itse vastaan niin sitten on parempi ettei pahoita mieltäsi kyläilemällä ja kuuntelemalla tuollaista. Lapsi ei voi valita mutta aikuinen voi. Oma äitini on kamala arvostelija ja tehnyt korvaamatonta vahinkoa perheen lasten itsetunnoille lapsuudesta saakka. En pysty enää teeskentelemään. Myötätunnot siis sulle. Kuitenkin sitä kauemmin joudut kärsimään jos et tee jotain asialle. Asiaa joudut vielä käymään läpi koska ei ole terve äiti-tytär suhde. Kannattaisi alkaa työstämään ettei ala myöhemmin ahdistaa liikaa. Parempaa joulunodotusta!

[quote author="Vierailija" time="22.12.2014 klo 11:05"]Jäähdytä välit. Miksi pitää sietää aikuisena toisen luonnehäiriöistä sättimistä? Mieti oletko riippuvainen, olisiko mahdollista ettet kyläile enää? Ei kuulosta asialliselta muutenkaan arvostella lapsen kumppania. Jos et pysty sanomaan äidillesi itse vastaan niin sitten on parempi ettei pahoita mieltäsi kyläilemällä ja kuuntelemalla tuollaista. Lapsi ei voi valita mutta aikuinen voi. Oma äitini on kamala arvostelija ja tehnyt korvaamatonta vahinkoa perheen lasten itsetunnoille lapsuudesta saakka. En pysty enää teeskentelemään. Myötätunnot siis sulle. Kuitenkin sitä kauemmin joudut kärsimään jos et tee jotain asialle. Asiaa joudut vielä käymään läpi koska ei ole terve äiti-tytär suhde. Kannattaisi alkaa työstämään ettei ala myöhemmin ahdistaa liikaa. Parempaa joulunodotusta!
[/quote]

Käyn mielelläni kotona koska isääni on hyvät välit. Sanon myös aina äidilleni takaisin, tai siis siinä vaiheessa kuin hermoni pettävät. Eihän tuo normaalia käytöstä ole äidiltäni, sen olen tiennyt jo lapsesta saakka. Mietinkin että jos saan lapsenlapsia he eivät kyllä mummonsa kanssa tule kauheasti viettämään aikaa. Mutta isäni on ihan toista maata. En tämän takia halua jättää vierailua väliin. Kysynkin nyt vinkkejä miten kertakaikkiaan oppisi olemaan täysin välittämättä ja hermostumatta tuollaisen ihmisen lähellä.

Minun äiti on samanlainen. Paras ratkaisu on riittävä välimatka ja harvat tapaamiskerrat :D

Anna takaisin samalla mitalla; Jaa toi on sitä vanhojen ihmisten musiikkia, mummut ei tajua tällaista hiustyyliä, onneksi nykyään ihmiset on niin paljon aiempia sukupolvia viisaampia, että hyväksyy tasavertaisen avioliittolain, jne. 

Minä taas en ymmärrä miksi valitat täällä, miksi et keskustele äitisi kanssa niin kuin aikuiset yleensä pruukaa keskustella asioistaan.

[quote author="Vierailija" time="22.12.2014 klo 12:12"]Minä taas en ymmärrä miksi valitat täällä, miksi et keskustele äitisi kanssa niin kuin aikuiset yleensä pruukaa keskustella asioistaan.
[/quote]

Luuletko etten ole yrittänyt? Meillä menee tosi usein se huudoksi koska äidin kanssa ei voi mielestäni keskustella järkevästi. Varsinkin kun asuin vielä kotona tilanne oli tulehtunut. Äiti vaikuttaa oikeasti kuvittelevan että minä olin jotenki vaikea teini ja lapsi mutta minun näkemykseni mukaan hän on se vaikea ja syypää riitoihin. Isääni minulla on aina ollut lämpimät välit mutta hän vain sanoo äidistä aina ettei minun pitäisi välittää siitä mitä hän sanoo. No ei pitäisikään mutta kyllä mua alkaa helposti suututtamaan ne.

[quote author="Vierailija" time="22.12.2014 klo 12:12"]Anna takaisin samalla mitalla; Jaa toi on sitä vanhojen ihmisten musiikkia, mummut ei tajua tällaista hiustyyliä, onneksi nykyään ihmiset on niin paljon aiempia sukupolvia viisaampia, että hyväksyy tasavertaisen avioliittolain, jne. 

 
[/quote]
Ehkä pitäisi kokeilla tätä strategiaa vähän voimakkaammin kun olen jo kokeillut. Mutta toisaalta en millään yksinkertaisesti jaksaisi, mua ei kiinnosta niin paljon muiden asiat tai mitä äiti tekee.

AP, minun äitini on samanlainen. Olen koittanut purra hammasta, olen koittanut antaa samalla mitalla takaisin, olen koittanut olla kärsivällinen, olen koittanut puhua siitä miten pahalta hänen sanansa tuntuvat.  Lisäksi äitini on syyllistäjä joka on viimeiset 20 vuotta puhunut joka kerta soittaessani tai tavatessamme siitä miten varmaan kuolee pian, vaikka on siis ikäisekseen fyysisesti hyvin voiva. Siinä vaiheessa kun sain erään kerran ahdistuskohtauksen tajusin, että mittani on tullut täyteen ja että minun on oman mielenterveyteni takia otettava reilusti etäisyyttä. Nyt soittelemme pari kertaa vuodessa. En halua tavata. Tunnen tilanteesta jatkuvasti huonoa omaatuntoa. Silloin koitan ajatella, että miten neuvoisin hyvää ystävääni toimimaan vastaavassa tilanteessa. Vastaus on selvä joka kerta: ota etäisyyttä. Kenenkään ei tarvitse olla pelkän sukulaisuuden kanssa tekemisissä ihmisen kanssa joka aiheuttaa niin suurta ahdistusta ja pahaa oloa.

Jos isäsi on todella niin hyvä ihminen kuin uskot hänen olevan, hän on kyllä huomannut vaimonsa käyttäytymisen ja varmasti ymmärtää jos ehdottaisit että tapaisitte kahdestaan jossakin esim. kahvilassa. Sinun täytyy vain alkaa etsimään ratkaisuja.

Luultavasti et opi. Vanhempien seurassa ihminen on tavallaan avuton. Äidin mielenterveysongelman voi ymmärtää, ja silloin hänen sanomisistaan ei loukkaannu eikä häntä vihaa. Sietämään niitä ei kuitenkaan opi. 

Minäkin tein tuota aikani, eli juttelin äidille asioitani kun hänellä oli kirkkaampi hetki ja hänen kanssaan oli mukava jutella. Sitten vähän ajan päästä saattoi selvitä, että hän oli juurikin kääntänyt asiat päässään ihan ihmeellisiksi, tai lörpötellyt luottamuksella kertomiani asioita pankkineidille, tai jättänyt noudattamatta neuvoani ja hankkinut itselleen isoja vaikeuksia joihin sitten ruinasi myötätuntoa. Se oli todella hirvittävän kuluttavaa, ja ainoa keino joka auttoi oli että lakkasin kertomasta hänelle mitään sellaista mistä ei ole haittaa. Ja sitten kun hän yritti arvostella minua, eli esimerkiksi sanoi tavatessamme ensimmäistä kertaa puoleen vuoteen jotain "oletpas sinäkin nykyään lihava", sanoin suoraan että jos hän jatkaa sillä linjalla, poistun paikalta. Siitä hän tietysti loukkaantui, mutta lopetti siltä erää. Vähitellen tajusin, että vaarattomia puheenaiheita hänen kanssaan ei juurikaan ole, ja että parasta on etääntyä. 

Kysymys ei ole kylmyydestä. Jos olisit kylmä ihminen, et vatvoisi näitä. Mutta sinun, ja minunkin, on suojeltava itseä. Vaikka olemme lapsia, meilläkin on oikeus elämään ilman sitä jatkuvaa ahdistusta ja pienten loukkausten ja pettymysten virtaa. 

Olen oppinut ajattelemaan, että jollekulle täydelliselle ihmiselle varmaan olisi mahdollista ylläpitää välejä äitini kanssa. Minä en kuitenkaan ole täydellinen, vaan minulla on rajani joihin törmätessäni voin pahoin. Minulla on nykyään oma perhe ja työyhteistö, ja minua tarvitaan jaksavana ja mieleltään terveenä. Sama pätee sinuun. Ehkä joku superihminen voisi kestää äitiäsi loputtomasti, mutta sinä olet sinä ja nyt sinulla on paha olla. Sinulla on tietyt selviytymiskeinot, mutta niihin ei taida kuulua kykyä kestää henkistä väkivaltaa loputtomasti. Kyllä, henkistä väkivaltaa, sillä jos se sattuu sinuun todella eikä hän muuta toimintaansa vaikka olet koittanut puhua, siitä juuri on kysymys. Minullakin kesti kauan ymmärtää että en ole paha ja kylmä siksi että minulla on äidin seurassa hirvittävän paha olla. Ei kunnollisuus kuitenkaan vaadi keneltäkään itsensä sairastuttamista tai jatkuvassa ahdistuksessa elämistä. Voin olla suuttumatta äidille. Voin ymmärtää että hän on sairas vaikkei hänellä olekaan sairaudentuntoa. Näin paljon voin kun olen viilentänyt välimme. Olet hyvä lapsi, sillä olet varmasti yrittänyt parhaasi ja yrität vieläkin. Tämä asia ei vain ole kiinni yksin sinusta, vaan suhteenne muuttuminen normaaliksi äiti-lapsisuhteeksi vaatisi myös äitisi mukanaoloa. Koska hän on sairas, hän ei siihen itsekseen pysty, ja koska hän on jo vanhempi ihminen, on todennäköistä ettei hän tule koskaan muuttumaan. Sinun on myönnettävä sekä tämä, että hyväksyttävä oma rajallisuutesi. Silloin voit päästää irti äidistäsi, et pahuuttasi vaan siksi että se on vähiten huono niistä vaihtoehdoista jotka sinulla todellisuudessa on. Sinulla on velvollisuuksia paitsi äitiäsi myös itseäsi, perhettäsi ja elämäntyötäsi kohtaan. Suoriudutko niistä kunnialla, jos annat äitisi uuvuttaa sinut täysin?

-10-

Kuulostaa ihan mun äidiltä. Aina nälvimässä ja lyttäämässä joko oikeasti tai "vitsillä", ja yrittipä itse mitä taktiikkaa takaisin, se ei auta. Joko äiti loukkaantuu, alkaa riidellä, väittää huumorintajuttomaksi tai antaa ymmärtää että mielipiteeni on muuten vain ihan tyhmä. Jos ei tyydy siinä vaiheessa pitämään suutaan kiinni, vaan yrittää oikeasti keskustella, alkaa mykkäkoulu, huuto siitä miten hänen ei tarvitse miellyttää muita, kamala saarna miten minä olen hänen mielestään aina ollut sellainen ja tällainen ja tuollainen... Sen täytyy aina saada viimeinen sana ja jäädä "voitolle". 

Mulla on valitettavasti viilentynyt välit myös isään ja sisaruksiini, koska en jaksa olla äidin takia yhteydessä kotiväkeen kuin mahdollisimman vähän. Silloin kun nähdään tai soitetaan, olen oppinut ottamaan jonkinlaisen kuuntelijan roolin. Annan äidin puhua mitä haluaa omista asioistaan, kommentoin juttujaan positiivisesti tai ainakaan neutraaliksi, mutta varon sanomasta mitään mistä voisi olla eri mieltä ja aloittaa ryöpytyksen. Omista asioistani kerron vain jotain small talk-settiä, johon saa sanoa mitä haluaa. Henkilökohtaisia asioita en hänelle puhu. Jaksaa paremmin, kun ei enää edes odota jonkinlaista normaalia kanssakäymistä, eikä tarvitse taas pahoittaa mieltään ja pettyä.

Mummona äiti on kyllä lapsilleni kiva ja heidän kanssaan touhuavaa mummoa katsoessani olen nähnyt ihan uuden puolen äidistäni. Välimatkan ja harvojen tapaamisten vuoksi tuskin siitäkään suhteesta tietysti tulee mitään kovin läheistä, mutta on kuitenkin positiivinen kokemus lapsille. Siitä pisteet äidille, ettei lasten edessä ole mulle ikinä ollut ikävä. Omasta äitinä olemisestani olen saanut omalta äidiltäni vain positiivista palautetta, ihme kyllä. 

Vaikka äidilläsi ei mitään diagnoosia luonnollisesti ole, niin kehitä sellainen itse mieleesi, eli persoonallisuushäiriö, ehkä sen voimin voit olla liikoja loukkaantumatta, kun tajuat, että hän on psyykkisesti sairas.

Täälläkin yksi, jolla on samanlainen äiti. Nykyisin melkein pelottaa soittaa äidille, jos on jotain hyviä uutisia kerrottavana. Tiedän, että äidin reaktio on joka kerta negatiivinen ja kyllä siitä vaan paha mieli tulee sitten itsellenikin. Ei pitäisi välittää, äidin ensimmäinen reaktio kaikkeen nyt vaan on "voi ei", mutta vaikeaa siihen on suhtautua täysin tunteettomasti.

Minulla on valitettavasti sama tilanne äitini kanssa. Tuntuu että paljon on aihauttanut minulle vahinkoa ja mielipahaa käytöksellään, mutta nykyään ajattelen lähinnä että "sääliksi käy tuo ihminen huonoine käytöksineen". Koitan siis antaa hänen juttujensa mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos ja tuumin että itselleen vaan aiheuttaa pahaa mieltä, minä olen hänen käytöksensä yläpuolella ja minua se ei enää kosketa.

Tämmösiä tulee perheistä, joissa äiti kiukuttelee, kun murrosikäinen ei halua jouluna leipoa yhdessä koko perheen kanssa pipareita. Monsteriäidit jatkaa monsterikäytöstään, vaikka täysi-ikäinen lapsi ei enää asuisi kotona. 

Aivan kuulostaa omaltani. Mitään en tee oikein, edes kahvikuppia en osaa kaataa tarpeeksi täyteen, vaikka lisäisin ja lisäisin, hän nappaa kannun kädestä ja kaataa itse niin, että yli valuu. Jokaista valintaa täytyy kritisoida. Kun päätimme miehen kanssa hankkia koiran, hän syyllistää, että nyt tulee lisää menoja ja mies uupuu, koska minä vain haluan koiran. Lisäksi koiran edellinen omistaja oli homopari, joten siinä on varmaan paha henki. (ja sehän tarttuu?)

Miksi muutimme hyvästä yksiöstä kolmioon asumaan?

Ja kun vielä seurustelimme, hän muisti aina mainita, ettei mies tule koskaan kosimaan minua, koska olen niin hirveä.

Heittää tavaroitani pois, ottaa lahjoja takaisin, pyörtää puheitaan... Ja sitten kirkkaalla hetkellä on niin hyvää seuraa, että taas unohdan... Uudestaan ja uudestaan kerron hänelle ilonaiheitani, ja aina hän keksii kritiikkiä. Kuin laittaisin käteni kerta toisensa jälkeen kuumalle hellalle mitään oppimatta.

[quote author="Vierailija" time="22.12.2014 klo 12:27"]AP, minun äitini on samanlainen. Olen koittanut purra hammasta, olen koittanut antaa samalla mitalla takaisin, olen koittanut olla kärsivällinen, olen koittanut puhua siitä miten pahalta hänen sanansa tuntuvat.  Lisäksi äitini on syyllistäjä joka on viimeiset 20 vuotta puhunut joka kerta soittaessani tai tavatessamme siitä miten varmaan kuolee pian, vaikka on siis ikäisekseen fyysisesti hyvin voiva. Siinä vaiheessa kun sain erään kerran ahdistuskohtauksen tajusin, että mittani on tullut täyteen ja että minun on oman mielenterveyteni takia otettava reilusti etäisyyttä. Nyt soittelemme pari kertaa vuodessa. En halua tavata. Tunnen tilanteesta jatkuvasti huonoa omaatuntoa. Silloin koitan ajatella, että miten neuvoisin hyvää ystävääni toimimaan vastaavassa tilanteessa. Vastaus on selvä joka kerta: ota etäisyyttä. Kenenkään ei tarvitse olla pelkän sukulaisuuden kanssa tekemisissä ihmisen kanssa joka aiheuttaa niin suurta ahdistusta ja pahaa oloa.

Jos isäsi on todella niin hyvä ihminen kuin uskot hänen olevan, hän on kyllä huomannut vaimonsa käyttäytymisen ja varmasti ymmärtää jos ehdottaisit että tapaisitte kahdestaan jossakin esim. kahvilassa. Sinun täytyy vain alkaa etsimään ratkaisuja.
[/quote]

Perhe asuu niin kaukana ettei tuollaiset lyhyet vierailut ole mahdollisia. Lähinnä toivoisin vinkkejä sen hyväksymiseen ettei äitini ole ihan normaali ja miten itse oppisin täysin olemaan välittämättä ja hiillostumatta noista kommenteista. En pidä häntä minään narsistina mutta jotain häikkää on, ainakin huono itsetunto mitä hän yrittää kohottaa haukkumalla muita. Äidillä on joskus ns. kirkkaita hetkiä jolloin hänen kanssaan voi puhua mutta yleensä käy niin että myöhemmin äiti ottaakin saman asian uudelleen käsittelyyn ja on päässään ehtinyt vääntää asiat ihan solmuun ja sekaisin. Saattaa tulla kesken päivän puhumaan kanssani jostain mitä sanoin vaikka 10 vuotta sitten. Tämä on tosi kuluttavaa. Kai se on jotenkin mahdollista olla reagoimatta niihin ahdistumatta ilman että välejä katkoo? Vähän ehkä säälinkin äitiä. En viitsi olla niin kylmä kuin voisin, ei se edes näytä tehoavan.

Juu aivan sama homma täällä!Aina menen lankaan kun välillä on mukava jonka jälkeen tajuan että seuraavaksi saan huonoa kohtelua. Vieraiden läsnäollessa tai muiden ihmisten osaa niin olla mukava,kun vieraat lähtee niin muuttuu samaksi mitä aikaisemmin,mitään en tee oikein,jatkuvaa neuvomista (älytöntä) ja arvostelua negatiivisesti esim. "onpas rumat hiukset tolla", hyi mitkä vaatteet, "joo en tykkää", "ei oo mun makuu", "ota toi ku musta toi on paras", "joo siis ite en noin tekis" yms. Niin rasittavaa. Eihän sitä sillä hetkellä tiedusta kun tulee huijatuksi niillä kivoilla hetkillä/tai joku muukin läsnä on kiva mutta selän takana käyttäytyy huonosti. Monesti olen pyytänyt anteeksi kun kommenteista tulee niin syyllistävä olo vaikka tiedän että en ole tehnyt mitään. Sit kans se et hän puhuu rumasti ja huutaa ja sit kun itse sanoo jotain takaisin niin mä oon se syyllinen. Aina toiminut sen pillin mukaan koska ei ole muuta vaihtoehtoa.