Miltä tuntuu, kun ei ole isää?

Tottuu siihen, missä elää. Voihan sitä kaivata vaikka mitä, mutta oikeasti ei edes tiedä millaista olisi, jos olisi isä kotona.

Miehen malli voi olla joku muukin, mutta sen puuttuminen vaikuttaa varmasti. En ole tottunut miehen läheisyyteen samalla tavalla kuin muut. Että olisi joku mies, joka huolehtisi ja välittäisi minusta vanhempana. Se on vaikuttanut miessuhteisiini aina.

Lapselle on appiukossa isoisä, ihan hyvä. Ainakaan ei tarvitse huolehtia isästä vanhana.

Isä kuoli viime vuonna. On vähän outoa nyt kun ei ole enää isää, mutta kaikkeen tottuu.

Pahalta. Kuoli kun olin pieni enkä koskaan saanut mahdollisuutta tutustua häneen henkilönä, samaten veikkaan miesmallin puuttumisen aiheuttaneen osaltaan sen että koen miehet yleisesti turvattomuuden tunnetta itselleni aiheuttavina, epäluotettavina ja aina jättämään kykenevinä.

Ei tunnu miltään. En osaa kaivata sellaista, mitä ei ole koskaan ollut.

Isoisäni taas oli minulle todella rakas ja tärkeä hahmo elämässäni. Häntä kaipaan usein.

Isäni kuoli ollessani esikouluikäinen. En tiedä, tai siis muista, millaista elämä on kun arjessa pyörii isä. Koen osaltani jääneeni tavallaan jostain paitsi, mutta äitini on toisaalta ollut uskomaton äiti, hän on tukeni, kallioni, rakkain maailmassa, eli sinällään minulta ei puutu mitään - yksikin ihana vanhempi riittää.
Mutta se miehen malli, se ainoa mies joka rakastaa vilpittömästi (olettaen, että hän olisi ihanneisä) ja ei-seksuaalisesti toki puuttuu. Olen miesten seurassa epävarma, kiusaantunut, hämilläni ja arka. Eritoten vanhempien miesten. Parisuhteita on ollut vain yksi, en tiedä vaikuttiko isättömyys suoranaisesti sen laatuun.
Ikävä on tosi kova, antaisin lähes mitä vain saadakseni viettää edes päivän, tai tunnin isäni seurassa. Ei ole mennyt päivääkään, etteikö isäni kävisi mielessäni.

Minulle isä oli maailman tärkein ihminen. Siitä on jo 16 vuotta kun hän menehtyi mutta kaipaan vieläkin. Olin itse aika nuori, hän oli vasta reilu viisikymppinen kuollessaan.

Kova paikka se oli. Edelleen ajattelen ettei kenenkään kanssa ole samanlaista sielunyhteyttä kuin hänen kanssaan oli.

Ei kai täysin voi unohtaa ja lakata ikävöimästä jos jotakuta oikein on rakastanut. Vaikka kuinka menisi elämässä eteenpäin.

Käytännössä ei ole ollut ketään kehen turvata ja luottaa. Ei ole ollut turvallista miestä, joka pitää minua hyvänä ja riittävänä tällaisena. Suuri puute, mutta sen puutteen olen huomannut aina välillä havahtumalla asiaan eri yhteyksissä. On vaikuttanut suuresti omanarvontunteeseeni. Olen hakenut alitajuisesti hyväksyntää väärillä tavoilla ja tietoisesti paikannut puutetta hakemalla miehekseni turvallista miestä. En ole todellakaan niitä renttuihin rakastujia, ongelmia on ollut ilmankin.

Tuosta puutteesta huolimatta, isäni elää. Olen jopa kasvanut samassa perheessä kanssaan, mutta käytännössä en ole ollut hänelle mitään. Olen mm. istunut auton kyydissä kun isäni uhkaa ajaa päin kallion seinää ja tapaa minut ja muun perheensä. Hän säilytti perhealbumissamme kuvia lapsista, joiden äitiin hänellä oli suhde. Yms. muuta uskomatonta. Tänä päivänäkään tuo ihminen en muka ymmärrä mitä hän on minulle tehnyt.

[quote author="Vierailija" time="09.11.2014 klo 14:45"]

Käytännössä ei ole ollut ketään kehen turvata ja luottaa. Ei ole ollut turvallista miestä, joka pitää minua hyvänä ja riittävänä tällaisena. Suuri puute, mutta sen puutteen olen huomannut aina välillä havahtumalla asiaan eri yhteyksissä. On vaikuttanut suuresti omanarvontunteeseeni. Olen hakenut alitajuisesti hyväksyntää väärillä tavoilla ja tietoisesti paikannut puutetta hakemalla miehekseni turvallista miestä. En ole todellakaan niitä renttuihin rakastujia, ongelmia on ollut ilmankin.

Tuosta puutteesta huolimatta, isäni elää. Olen jopa kasvanut samassa perheessä kanssaan, mutta käytännössä en ole ollut hänelle mitään. Olen mm. istunut auton kyydissä kun isäni uhkaa ajaa päin kallion seinää ja tapaa minut ja muun perheensä. Hän säilytti perhealbumissamme kuvia lapsista, joiden äitiin hänellä oli suhde. Yms. muuta uskomatonta. Tänä päivänäkään tuo ihminen en muka ymmärrä mitä hän on minulle tehnyt.

[/quote]Ilmeisesti olisi ollut parempi että elämässäsi ei olisi ollut ollenkaan isää kuin tuollainen sadistinen julmuri :( Surullinen tarina.

[quote author="Vierailija" time="09.11.2014 klo 14:45"]Käytännössä ei ole ollut ketään kehen turvata ja luottaa. Ei ole ollut turvallista miestä, joka pitää minua hyvänä ja riittävänä tällaisena. Suuri puute, mutta sen puutteen olen huomannut aina välillä havahtumalla asiaan eri yhteyksissä. On vaikuttanut suuresti omanarvontunteeseeni. Olen hakenut alitajuisesti hyväksyntää väärillä tavoilla ja tietoisesti paikannut puutetta hakemalla miehekseni turvallista miestä. En ole todellakaan niitä renttuihin rakastujia, ongelmia on ollut ilmankin.

Tuosta puutteesta huolimatta, isäni elää. Olen jopa kasvanut samassa perheessä kanssaan, mutta käytännössä en ole ollut hänelle mitään. Olen mm. istunut auton kyydissä kun isäni uhkaa ajaa päin kallion seinää ja tapaa minut ja muun perheensä. Hän säilytti perhealbumissamme kuvia lapsista, joiden äitiin hänellä oli suhde. Yms. muuta uskomatonta. Tänä päivänäkään tuo ihminen en muka ymmärrä mitä hän on minulle tehnyt.
[/quote]

Minulla samanlainen kokemus. Teoriassa isäni elää yhä, mutta käytännössä hän on ollut minulle aina kuollut. Ei mulla ole ollut isää joka olisi ollut turvallinen, edes läsnä. Ei ketään josta olisi jäänyt hyviä muistoja ja hupsuja sattumuksia.

Tähän on tottunut, enkä osaa oikein kaivata sellaista mitä ei ole. Vain joskus heikkoina hetkinä lukiessani miten muiden perhe on maailman ihaninta jne.

[quote author="Vierailija" time="09.11.2014 klo 14:49"]

[quote author="Vierailija" time="09.11.2014 klo 14:45"]

Käytännössä ei ole ollut ketään kehen turvata ja luottaa. Ei ole ollut turvallista miestä, joka pitää minua hyvänä ja riittävänä tällaisena. Suuri puute, mutta sen puutteen olen huomannut aina välillä havahtumalla asiaan eri yhteyksissä. On vaikuttanut suuresti omanarvontunteeseeni. Olen hakenut alitajuisesti hyväksyntää väärillä tavoilla ja tietoisesti paikannut puutetta hakemalla miehekseni turvallista miestä. En ole todellakaan niitä renttuihin rakastujia, ongelmia on ollut ilmankin.

Tuosta puutteesta huolimatta, isäni elää. Olen jopa kasvanut samassa perheessä kanssaan, mutta käytännössä en ole ollut hänelle mitään. Olen mm. istunut auton kyydissä kun isäni uhkaa ajaa päin kallion seinää ja tapaa minut ja muun perheensä. Hän säilytti perhealbumissamme kuvia lapsista, joiden äitiin hänellä oli suhde. Yms. muuta uskomatonta. Tänä päivänäkään tuo ihminen en muka ymmärrä mitä hän on minulle tehnyt.

[/quote]Ilmeisesti olisi ollut parempi että elämässäsi ei olisi ollut ollenkaan isää kuin tuollainen sadistinen julmuri :( Surullinen tarina.

[/quote]

Juuri näin. Kun hän kuolee, luulen aidosti sen olevan minulle vapauttava hetki vaikka tokikaan en ole hänen kanssaan missään tekemisissä nytkään.

Vielä niille, jotka mollaavat ihmisiä huonoitsetuntoiseksi. Miten esim. tälläisellakin taustalla kasvaa hyvä itsetunto? Olenko minä itse siihen syyllinen? Toki olen itseäni pyrkinyt näistä raunioista rakentamaan ja olen pärjäävä ihminen. Silti turvallinen kasvuympäristö on aina vahvempi pohja elämälle. 

Enpä usko, että se tuntuu paljon miltään jos se asia on osattu perheessä käsitellä hyvin ja on muuten asiat kunnossa, rakastavat ihmiset ympärillä jne.

Se se vasta inhottavalta tuntuu, jos on se isä, muttet koskaan kelpaa hänelle ja hän on satuttanut sinua vuosien varrella mitä kekseliäimmillä tavoilla.

[quote author="Vierailija" time="09.11.2014 klo 14:55"]

Vielä niille, jotka mollaavat ihmisiä huonoitsetuntoiseksi. Miten esim. tälläisellakin taustalla kasvaa hyvä itsetunto? Olenko minä itse siihen syyllinen? Toki olen itseäni pyrkinyt näistä raunioista rakentamaan ja olen pärjäävä ihminen. Silti turvallinen kasvuympäristö on aina vahvempi pohja elämälle. 

[/quote]

Niinpä. Uskon, että isän menettäminen tai henkinen etäisyys voi luoda lapselle niin syväperustaisen olon omasta "kelpaamattomuudesta", että se jää kummittelemaan. En minä itsekään ulkopuolisen silmin vaikuta epäonnistuneelta kun elämä on kunnossa muilta osin, en vain pärjää läheisissä ihmissuhteissa kun se perusluottamus miehiin puuttuu kun sitä ei päässyt milloinkaan kokemaan. Toki jos onni käy, niin tapaa sellaisia ihmisiä jotka auttavat luomaan sitä luottamusta muihin - aina ei vain niin käy.

En tiedä, en muista miltä tuntuu juuri tuo millaista oli kun isä oli kotona pyörittämässä arkea. Nyt kun ajattelen tulen surulliseksi. Isäni ei välitä minusta, on alkoholisti enkä ole nähnyt häntä vuoteen, puhuimme puhelimessa viimeksi helmikuussa, hän ei koskaan soita. Tänään on syntymäpäiväni ja sain häneltä yöllä kännisen onnitteluviestin, en tiedä uskallanko soittaa ja toivottaa hyvää isänpäivää. Tuntuu pahalta olla ilman kunnollista ja rakastavaa isää

Tuntuu pahalta, isäni ei ole kiinnostunut minusta mitenkään. Olen tavannut hänet kerran, kun olin 16v. Kun pääsin ylioppilaaksi, lähetti hän minulle sähkeen... Olen pariin otteeseen yrittänyt sittemmin ottaa yhteyttä, mutta kun ei kiinnosta niin ei voi mitään. Olen tästä erittäin surullinen. Papastani ei oikein ollut miehen mallia antamaan, tai no joo, mutta sellaisen huonon :(

Nuorena ajauduin vanhempien miesten seuraan, vain kerran olen seurustellut ikäiseni kanssa... Nyttemmin olen ollut ilman miestä jo yli 10v, onneksi sentään lapsia sain, kahdella heistä on hyvät välit isänsä kianssa, yksi on katkaissut suhteen...

Ei oikeastaan miltään. En ollut moneen vuoteen tekemisissä isäni kanssa kun vanhempani erosivat. Aikuisena rohkaistuin ja otin yhteyttä sekä aloimme nähdä säännöllisesti. Soittelimme myös silloin tällöin ja kävin hänen luonaan. Yhtäkkiä parin vuoden yhteydenpidon jälkeen hän katkaisi välit, ei ilmoittanut mitään, ei vastannut viesteihin tai puheluihin tai mitään muutakaan. Sen tiedän että elossa on. 

Olen tullut siihen tulokseen että mieluummin ilman isää kuin huono sellainen. Onneksi itse olen valinnut hyvän isän omalle lapselleni ja olemme mieheni kanssa jutelleet, että jos meillä joksus menee niin huonosti että eroamme, emme anna sen vaikuttaa tyttäreemme vaan hän saa silti molemmat vanhemmat. Jokaisella lapsella on siihen nimittäin oikeus. Isäni ei edes tiedä, että hänellä on ihana tyttären tytär. No, se on hänen menetyksensä.

Kaikkeen tottuu ja sopeutuu, kun vaihtoehtoakaan ei ole. Päivät ja vuodet kuluvat vääjäämättä, päättäväisesti eteenpäin ja matka välillämme, mun ja isän, aika siitä kun viimeksi pidettiin hänen kuolinvuoteella kädestä kiinni, kasvaa.

Parhaiten muistan eleet, isän tavan nauraa ja tirskua, ratkoa ristikoita lukuvasit nenänpäällä, kilisytellä lusikkaa kahvikupissa, katsoa Bond-filmejä..

Harmittaa, ettei hän ikinä mun pojan kanssa ehtinyt tutustumaan. Olisi ollut varmasti loistava ukki, lapsirakas kun oli. Onneksi pojalla on toinen pappa elossa ja tosi ihana pappa onkin, aina kuljettamassa olkapäillä ja ottamassa metsäretkille mukaan, sienestämäänkin. Niin arvokasta.

Sille papalle leivottiin hieno kakku ja tehtiin korttikin. Toiselle ukille vietiin kukka haudalle ja kynttilä, kerroin että sydämessä elää ja hengessä mukana.

Ei se oikeen miltään tunnu, en koskaan kaipaa isää enkä koe, että olisin jäänyt koskaan mistään paitsi. Minulla on ollut äiti elämässäni aina ja hoitanut molemmat roolit joten toivotan isänpäiväivänä ja äitienpäivänä molempina äidilleni onnet. Minulla ei ole myöskään pappaa, joten isänpäivä on vain yksi päivä vuodessa muiden joukossa.

Tympeää se on. Se kertaantuu vielä siten, että omilla lapsilla ei ole ukkia. Elossa hän on, mutta ei kiinnosta.

Olen 52-vuotias, yksinhuoltajan lapsi. Äitini kertoi minulle 8-vuotiaana, kuka on isäni. Hän asui 20 kilometrin päässä minusta. En koskaan halunnut tavata häntä. Eikä hänkään ilmeisesti minua, koska ei ottanut yhteyttä. En koskaan kaivannut isää. Minulle ei yksinkertaisesti tullut mieleenkään, että olisin halunnut tavata hänet. Hän ei kuulunut elämääni. Minulla oli ihana äiti, ja hän riitti minulle, loi minulle rakastavan kodin ja hyvän lapsuuden. Ja antoi hyvät eväät aikuisuuteen. Isäni kuoli, kun olin 45-vuotias. En mennyt hautajaisiin. Miksi olisin mennyt, hänhän oli minulle täysin vieras ihminen. En todellakaan usko siihen, että veri on vettä sakeampaa.

Isä ei ole ollut elämässäni juuri koskaan. Lapsuudessa muistan vai pari asiaa, joita olen tehnyt isäni kanssa. Sen jälkeen kun täytin 11 vuotta, voi laskea kerrat sormilla ja varpailla, kuinka monta kertaa olen tehnyt isäni kanssa jotain. 

Satunnaisia yksittäisiä kertoja jäänyt mieleen. Ei tervettä turvallista normaalia arvostavaa suhdetta isääni. Silloin kun ymmärsin että hänelle jutellessa olen aina se "huonompi" tai "alempi" olen vetäytynyt hänen seurastaan. Hän ei arvosta naisia. Ja on todella ulkonäkökeskeinen. Viimeisen kymmenen vuoden aikana yhden käden sormilla laskettavissa ne kerrat, kun olen viettänyt aikaa isäni kanssa.

Rahalla on kerskaillut ja yrittänyt kalliilla tuomisilla pitää minut hiljaisena ja esittää sitä kautta ulkomaailmalle, että minulla olisi joku, kuka minusta huolehtii. Todellisuudessa ei.:D Näkihän sen nyt jo lukiossa, kun kuljin risoissa kengissä jotka itse olin ommellut. Vaikka olen ihan keskituloisesta perheestä.