Lapsuutensa junaradan varressa viettänyt muistelee...

...Kristiina Elstelän pojan kuolemaa käsittelevä ketju sai minut muistelemaan menneitä. Lapsuudenkotini siis sijaitsi aivan radan varressa ja se oli itseasiassa aikamoinen asuinpaikka pienelle lapselle, siellä joutui varhain tekemisiin ihmismielen synkemmän puolen kanssa.



Kotini oli hyvin lähellä asemaa ja lähtevät junat joutuivat nousemaan ylämäkeä kohti Tamperetta, joten vauhti ei siinä meidän kohdalla vielä päätä huimannut, kun taas Tampereen junat tulivat semmoista vamua, että niiden alle hypänneet yleensä onnistuivat aikeissaan.



Joitain tapauksia on syöpynyt mieleeni lapsuudesta:



Vahvasti humalainen masennuksesta kärsinyt onneton miesrukka käveli junan alle kotini kohdalla ja palomiehet keräsivät hänen maallisia jäännöksiään tuntikaupalla mustiin jätesäkkeihin. Silti varikset bilettivät radalla ainakin viikon. Kelju tunne oli, ei paljon tehnyt mieli edes ulos lähteä, kun pelkäsi linnun pudottavan jotain inhaa kotipihalle...



Huumepöllyinen nuori tyttö hoiperteli radalla eräänä lauantaina ja isäni naapurin miehen kanssa ehtivät hakea tytön pois radalta. Paikalle oli pakko soittaa poliisit, koska tyttö halusi niin epätoivoisesti kuolla, että yritti koko ajan päästä radalle takaisin.



Toinenkin humalikko mies yritti päästä hengestään, mutta valitsi sen Tampereelle menevän junan, joka vasta kiihdytti ylämäessä. Hän jäi henkiin, mutta vammautui vaikeasti (lantio murskana ja kallovammoja sekä aivovaurio).



Ainoa vahinko koko aikana (vanhempani asuvat siellä siis vieläkin) oli pienen pojan huonosti päättynyt vilkutusyritys, kun veturin astinlauta osui poikaan. Muistan aina sen veturipillin hätääntyneen huudatuksen, kun kuljettajat yrittivät saada poikaa väistämään. Muistan ikäni myös ne hiljaiset ambulanssimiehet, jotka toivat baareilla pientä lakanalla peitettyä myttyä ratapenkkaa alas.



Hassuin tapaus oli ehkä läheisen vanhainkodin asukas, pieni mummo, joka oli kavunnut ratapenkkaan vadelmia keräämään. Pikajuna tuli Tampereelta ja siinä vaan krimplenet pölähti, kun mummo nousi ilmaan ja tuuskahti pehmeään ratapenkkaan muutamaa metriä alempana. Pelästyimme ensin ja juoksimme auttamaan, mutta mummo oli lennähtänyt vissiin niin rennosti ja yllättäen, ettei käynyt kuinkaan.



Kuului lapsuuteeni toki paljon muutakin, mutta tulin oikeastaan vasta nyt ajatelleeksi, että jouduin todella varhain tekemisiin rankkojen asioiden kanssa. Kiitos tuon Elstelä-ketjun.