Lue keskustelun säännöt.
Kihloissa ja ihastunut
03.11.2014 |
Nyt on sellainen tilanne, että olen seurustellut nykyisen avomieheni kanssa ja useampia vuosia ja ollut kihloissakin parisen vuotta. Periaatteessa meillä menee hyvin, mutta ajoittain olen todella epävarma tunteistani enkä aina tiedä, haluaisinko jatkaa suhdetta vai en. Toisaalta mietin tämän saman kaavan aina läpi: mikä miehessäni viehättää, miksi rakastuin häneen ym ym..
Taustoista sen verran, että ihastuin avomieheeni ollessani ihan teini-ikäinen, vasta 15 ja mies oli minua yli 5 vuotta vanhempi. Siksi mietin aika ajoin, ihastuinko häneen vanhemman iän takia vai olenko ihan oikeasti rakastunut. Mies on todella hyvä minulle, mutta pelkään, että hän haluaa lapsia pian (on jo vihjaillut asiasta), kun itse olen vasta parikymppinen eikä asia ole vielä ajankohtainen moneen vuoteen.
Suhteessamme on ollut ala- ja ylämäkiä, joista kaikista olemme selvinneet. Kerran aikaisemmin ihastuin myös toiseen mieheen, mutta laitoin loppujen lopuksi välit kokonaan poikki hänen kanssaan, sillä en halunnut menettää kihlattuani enkä suhdettamme tuon miehen takia. Ja hyvä niin.
Nyt olen kuitenkin ihastunut vanhaan ystävääni, jonka kanssa meillä oli säpinää jo ennen nykyistä avomiestäni. Toisin sanoen silloin, kun olimme ihastukseni kanssa täysiä lapsia. Sitä toisaalta olin myös nykyisen suhteen alkaessa. Ihastukseni on myöntänyt minulle olevansa ihastunut minuun aivan äskettäin, mutta itse kielsin kaikki tunteet tätä kohtaan ja sanoin hänen olevan vain hyvä ystävä, niinkuin toivoisin asian olevankin. Sovimme, että käymme kahvilla tai näemme silloin tällöin, jos aikaa on, mutta emme ole muuten oikeastaan tekemisissä. Toisin sanoen emme soittele tai "chattaile". Silti en saa tätä kaveria mielestäni, vaikka yritän ja haluan.
Olen pohtinut omia tunteitani kaikkia ihmisiä kohtaan, ja olen tullut siihen tulokseen, että pahinta tässä asiassa on se, että pelkään yksin jäämistä. Toisaalta yhtä pahalta tuntuu se, että nykyinen avomieheni jäisi yksin, jos päättäisin jättää hänet. Samalla mietin kuitenkin ihastustani ja sitä, onko oikein olla hänen ystävänsä, vaikka todellisuudessa minulla on tunteita häntä kohtaan. Ja lopuksi mietin myös omaa suhdettani: onko oikein olla nykyisessä suhteessani, vaikka olen ihastunut. Tämä ei siis poissulje sitä, että todella rakastan kihlattuani ja yritän selvittää päätäni.
Kukaan ei tiedä ihastuksestani ja ihastukseni tunteistakin tietää vain paras ystäväni. Pahinta tästä asiasta tekee sen, että mietin, mitä kaikki omat läheiseni, avomieheni läheiset ja ihastukseni läheiset ajattelisivat erostamme ja mahdollisesta myöhemmästä suhteestani ihastukseeni. Sen olen päättänyt, etten avomiestäni petä, vaikka mikä tulisi. Mikään ei loukkaisi häntä pahemmin. Koko asiaa ei paranna se, että omat läheiseni, avomieheni läheiset ja ihastukseni läheiset kaikki tuntevat toisensa, koska asuvat samalla paikkakunnalla.
Auttakaa! Mitä voin tehdä päästäkseni yli ihastuksestani ja jatkaakseni normaalia elämää nykyisen avomieheni kanssa? Tai mitä mieltä ylipäätään olette koko tilanteesta? Pääni halkeaa tästä miettimisestä ja haluaisin vain olla yksin hetken aikaa voidakseni käydä asian läpi kunnolla.
Kommentit (11)
Kauhean paljon jonninjoutavaa analysointia ja niin paljon tekstiä ettei jaksa läpi lukea.
Ihminen tekee itse omat ratkaisunsa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
No kiva että näinkin positiivista kommenttia tulee. Toivoisin ihan oikeita vastauksia ihmisiltä, jotka ovat olleet samassa tilanteessa ja miten he ovat siitä selviytyneet. Auttakaa joku!
En soisi edes ajatusta puolen vuoden takaisen suhteen kaatumisesta ihastukseen, saati sitten useamman vuoden kihlauksen? Eikö se ole enää lupaus loppuelämästä? Aika helpoin syin olisit lähtemässä.
Kihlaus on lupaus avioliitosta ja näin ollen loppuelämästä, mutta mistä 18-vuotias tietää mitään loppuelämästä, kysynpä vaan. Kaikenlaista ollaan kihlatun kanssa koettu ja nähty, tunnen kyllä olevani kypsempi kuin monet ikäiseni mutta vihaan tätä ihastumisen tunnetta. Eikä se edes ole se ihastumisen tunne, jos tästä jostain syystä lähtisin, vaan pikemminkin se, että olen ahdistunut sitoutumisesta. Olisipa joku jolle puhua mutta en tohdi luottaa keneenkään enkä halua että kihlattuni saa tietää asiasta, johon hän ei ole millään tavalla syyllinen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olet kyllä kovin nuorena sitoutunut, mutta jos aidosti rakastat, koeta vaan nähdä ne hyvät asiat avomiehessäsi, juuri ne jutut miksi häntä rakastat. Puntaroi molempien miesten hyviä ja huonoja puolia.Ihastuksia tulee parisuhteessakin, niin se vaan on. Niiden pitää antaa mennä ohi, mutta tietoista valintaa se vaatii. Itse olen jo nelikymppinen ja naimisissa, onnellinen ja hyvin rakastunut mieheeni, mutta niin vaan ihastuin tuttavaamme...käytiun ajelulla ja kahvillakin salaa mieheltäni. Pitkään olin sekaisin ja en tiennyt mitä haluan, mietin tuota toista miestä jatkuvasti. Itsellen tuli lopulta huono olo ja itse kerroin aviomiehelleni mitä olen tehnyt, ketä tapaillut. Riitahan siitä tuli ja miehelle itku...
Saimme kuitenkin asiat puhuttua ja tein tietoisen valinnan jatkaa mieheni kanssa ja lopettaa yhteydenpito tuohon toiseen. Se vaati juurikin asioiden puntarointia ja mieheni hyvät ominaisuudet ja se kaikki mitä meillä on, mm.lapset, merkitsee niin paljon enemmän kuin ihastus tuttavaan. Mieti siis vaihtoehtoja ja tee päätöksesi. Kaikkea hyvää sulle, mitä sitten ikinä päätätkin :)
Kiitos seiskalle! Enpä olisi uskonut, että voisin saada näin paljon voimaa tuosta kommentista. Meidän suhde on alusta lähtien perustunut rehellisyyteen ja viime kerralla, kun olin ihastunut, kerroin asiasta avomiehelleni. Riita tuli mutta siitäkin selvittiin ja suhde oli omasta mielestäni parempi kuin aiemmin. Periaatteessa olen jo päättänyt sulkea tämän ihastuksen mielestäni mutta se vaatii paljon, koska liikumme jonkin verran samoissa kaveriporukoissa ja väkisinkin eteemme sattuu yhteisiä illanviettoja.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Saako kysyä, miksi olette menneet kihloihin, jos epäröit? Pystytkö keskustelemaan tunteistasi miehen kanssa? Ei siis ehkä kannata toiseen ihastumista mainita, vaan juuri noita ajatuksia, että olet vielä nuori ja haluat nähdä maailmaa jne..
Tapasimme mieheni kanssa, kun olin 17 ja mieheni 21. Olimme tosi erilaisissa elämäntilanteissa: minä lukiossa ja mieheni yliopistossa.. Nyt minulla ikää 24, emmekä vieläkään ole kihloissa. Olemme matkustelleet yhdessä, nauttineet ystävien seurasta, nuoruudesta:) tehneet hulluja asioita yhdessä (ja erikseen) nuorina! Olemme panostaneet siihen, että molemmat saavat tehdä niitä itselle rakkaita ja tärkeitä asioita: panostaa uraan/opiskeluun/käydä vaihdossa/harrastaa jne. Eikä aina ole ollut helppoa, todellakaan. Välillä olen ihastunut myös muihiin ja esimerkiksi opiskelujen aloittaminen oli hetki, jolloin tuli mieityttä hetken, onko tämä se mies, jonka kanssa haluan viettää loppuelämäni. Mutta kyllä se on, rakastan häntä yli kaiken ja olin valmis luopumaan ihastuksen tunteista ja panostamaan meihin. Vuosi sitten ostimme yhteisen asunnon ja se ehkä oli "konkreettinen" askel kohti yhteistä tulevaisuutta. Nyt tuntuu siltä, että olisin valmis lupautumaan kihloihin, niin varmalta olo hänen kanssaan tuntuu:)
Mieti siis, mitä sinä haluat elämältä. Ei sitä kukaan muu voi puolestasi päättää. Avaisin kuitenkin keskustelun kihlattusi kanssa tuosta "nuoruuden elämisestä". Muista, ettei nuoruus tule koskaan takaisin! Tämä on niin klisee, mutta You Only Live Once!
Ap tässä moi. Nyt on pakko kommentoida tähän parin vuoden takaiseen aloitukseeni uudelleen. Tuntuu, että noista ajoista olisi jo ikuisuus - toisaalta mietin, minne tuo pari vuotta on oikein hävinnyt, sillä muistan tuon ajan kuin eilisen.
Tuon ajan jälkeen olin pitkään vähän "omissa maailmoissani". Haaveilin kaikenlaisesta uudesta, uneksin jopa jonkin aikaa erakkotyylisestä elämästä, koska pidän yksin olemisesta ja omien asioiden puuhailemisesta. Pidimme hetken aikaa ihastukseni kanssa yhteyttä, lähinnä viestittelimme silloin tällöin - pelkästään ystävinä ilman sen suurempaa flirttiä tms. Jotenkin pääsin tai pääsimme yli ihastuksen tunteista ja elämä jatkui eteenpäin. Olemme avopuolisoni kanssa eläneet nuorten aikuisten elämää: juhlineet, matkustelleet, viettäneet aikaa ystävien kanssa. Ihan perusarkea.
Olemme siis edelleen yhdessä avopuolisoni kanssa, kihloissa ja varmoja siitä, että haluamme jakaa elämämme toistemme kanssa. Aivan hiljattain sain jostain päähäni ottaa yhteyttä entiseen ihastukseeni. Kai toivoin, että voisimme pysyä ystävinä ja toimia sen mukaisesti. Ihastukseni seurustelee nykyisin saman ikäisen tytön kanssa (en voi väittää, etteikö olisi vähän pistänyt sydämessä kuulla tämä) ja loppujen lopuksi olen onnellinen siitä, että olemme tässä juuri sellaisena kuin elämä on. Kummatkin suhteessa omilla tahoillaan, suunnittelemassa elämää eteenpäin.
Välillä mietin, minkälaista olisi olla suhteessa tämän ihastuksen kanssa, joka vaikuttaa olevan hyvin samalla aaltopituudella kanssani. Olen edelleen satunnaisesti ihastunut entiseen ihastukseeni, mutta tajuan nyt paremmin itseäni. Tiedän myös, että saatan olla ihastunut enemmän ihastuksen tunteeseen kuin itse henkilöön. Uskon, että tilanteen ollessa erilainen, voisimme hyvin päätyäkin yhteen. Tällä hetkellä en sitä kuitenkaan toivo, sillä olemme molemmat löytäneet onnen. Kuka tietää, mihin elämä vielä vie, mutta nyt on hyvä näin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Liian nuorena olet sitoutunut. Olet nyt iässä, jossa usein päädytään etsimään todenteolla itseään sekä pohtimaan sitä, mitä todella elämältä haluaakaan.
Varmasti välität miehestäsi. Älä kuitenkaan tyydy. Se on molemmille väärin. Mene, koe ja elä. Olet helvetin nuori vielä.
Onhan tästä nuorena olemisesta monesti puhuttu, mutta aina se päätös on tehty että yhdessä jatketaan. Sen oon huomannut, että näitä tunteita tulee yhä uudestaan ja tiheämmin.
Periaatteessa haluaisin pysyvän parisuhteen, turvallisen ja rakastavan kodin tulevaisuudessa lapsille ja tiedän, että nämä kaikki asiat nykyinen parisuhteeni pystyisi luultavasti tarjoamaan. Mutta silti. Oikeastaan mekin olemme eläneet todella "vapaata" elämää tähän mennessä, kun olemme asuneet yhdessä vasta vuoden ja sitä ennen eri puolilla Suomea ja välillä eri puolella maapalloakin.
Vuosiin on mahtunut opiskelujen lopettamista ja aloittamista, vaihto-opiskelua, työharjoittelua ja ihan vaikka mitä, mutta tässä sitä edelleen ollaan - tilanteessa jota en ole koskaan toivonut.
Kiitos kaikista kommenteista ja jos jollekin vielä jotain tulee mieleen, niin mielelläni kuulisin lisää kommentteja. Luulenpa, että nämä ahdistuksen tunteet otetaan vielä puheeksi, mutta haluan sulatella niitä itsekseni vielä jonkin aikaa, ihan vain että näen, mihin suuntaan ne menevät. Ja haluaisin ehkä myös puhua näistä asioista äidilleni kun oikea aika löytyy.