Lue keskustelun säännöt.
Ei oo totta! :) (paniikkikohtauksista)
12.08.2014 |
Olen kärsinyt vuosia tiettyihin tilanteisiin (hammaslääkäri, lentokoneet tms.) liittyvistä paniikkikohtauksista, joiden aika meinaan menettää tajuntani (tai siis kuvittelen niin). Muutama vuosi sitten ajoin moottoritieltä ulos, jonka seurauksena olen vältellyt isoilla teillä ajamista ihan viimeiseen saakka ja tässä hyvin onnistunutkin.
Tänään kävin ensin hammashygienistillä ilman mitään "oloja" josta innostuneena sain kimmokkeen lähteä vajaan sadan kilometirn päässä käymään. Matka oli pääasiassa pienempiä tietä (kuitenkin kasikympin rajoitus) mutta osa matkasta oli isommalla valtatiellä jossa satasen rajoitus. Ja se meni ihan älyttömän hyvin - paluumatkalla jopa kiihdytin reiluun sataseen ja jopa OHITIN yhden auton iloisesti vihellen!
Voi että, miten mahtava fiilis! Meikein riehaannuin lähtemään jopa motarilla piipahtamaan mutta mennään nyt pienemmin askelin. Seuraavaksi siis pikku hiljaa motarille ja sen jälkeen hissuksiin pimeässä ajoa isolla tiellä.
Halusin tämän ilon vaan jonkun kanssa jakaa kun mieskin töissä enkä voi sillekään tätä nyt hehkuttaa... :)
Kommentit (12)
Ap tässä taas hehkuttamassa :)
Tänään ajelin taas rapiat 100 kilsaa, ruuhka-aikaan ja kamalassa kaatosateessa. Mukana kolme möykkävää poikaa - se mökä ja häsläys (radiotakaan en pysty juuri pitämään päällä) ja takana ajavat autot (varsinkin jos liian lähellä) mulla usein aiheuttaa sen paniikin mutta tadaa, selvisin! Pari kertaa menomatkalla meinasi pukata päälle mutta sain sen aisohin oikeastaan saman tien. Paluumatkalla sitten taas jo lasketin menemään ns. tuhatta ja sataa kun tie oli hiljaisempi. Ja pistin volea radioon ja lauleskelin lasten kanssa!
Ihan kuin olisin saamassa taas osan elämääni takaisin.
T. Onnellinen ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Hieno homma ap, tsemppiä jatkoonkin!
aww toi on niin ihana tunne!!! Itsekin edistyn melko isoilla askeleilla sosiaalikammostani eroon! Mahtavaa voittaa pelkonsa :)))
Kaikkea hyvää sinulle :)
[quote author="Vierailija" time="23.08.2014 klo 00:47"]
aww toi on niin ihana tunne!!! Itsekin edistyn melko isoilla askeleilla sosiaalikammostani eroon! Mahtavaa voittaa pelkonsa :)))
Kaikkea hyvää sinulle :)
[/quote]
Kiitos, samoin sinulle toivotan hyvää matkaa edistymisessäsi! Välillä mennään varmaan isoin askelin, välillä "hiiriaskelin" ja takapakkia varmasti tulee vielä monet kerrat, mutta jokainen onnistuminen on pienen juhlan paikka - eikös niin? :)
- AP
Ap, osaatko keksiä syytä paniikin alulle ja lopulle? Kuinka kauan kärsit@siitä?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tulin aidosti iloiseksi puolestasi, hieno homma! Pitääkin vähän hehkuttaa;)
Hieno homma, tsemppiä jatkoonkin!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Oi, olen onnellinen sun puolesta!! Jatka samaan malliin :)
Siistiä! Kunpa itsekin jossain vaiheessa saisi voimaa ylittää omat pelkonsa. T. Toinen panikoija
Moi, 12!
Paniikkikohtaukset alkoiva toistakymmentä vuotta sitten ja aika pahoina. Olin tuolloin asiakaspalvelutehtävissä ja pumppu alkoi hakkaamaan ja tajunta mennä asiakaskohtaamisissa. Ja noiden pahojen rytmihäiriöiden takia esimieheni minut passitti lääkäriin. Ei mulla itselläni ollut tuossa kohtaa hajuakaan, että rytmihäiriöt voisivat johtua paniikista. Minulle tehtiin kaikki mahdolliset toimenpiteet, koska rytmihäiriöt olivat kammiopuolella eli saattaisivat kuulemma olla vaarallisia. Sydän on ultrattu, magneettikuvattu ja tehty jopa katetrointi suonia pitkin.
Ja kukaan ei tajunnut, että kyse saattaisi olla paniikkihäiriöstä. Sain hoidoksi betasalpaajia rytmihäiriöihin, ja ne auttoivat myös itse syyhyn eli niihin paniikkikohtauksiin joten "vaiva" oli niillä ohi.
Olen aina ollut ns. psykofyysinen sairastaja eli kun elämä helpottaa, niin sairastun. Jo alakoulussa olin useampana vuotena kevätjuhlissa angiinassa, nykyään se flunssa puhkeaa aina kun loma alkaa. Lapsuudessa on asioita, jotka painavat mieltä (toisen vanhemman alkoholismi) joita en ole käynyt läpi. Kun olin reilu parikymppinen menetin useamman perheenjäsenen tapaturmaisesti, erosin vähän sen jälkeen pitkäaikaisesta poikaystävästäni ja päätin vaihtaa opiskelualaa. Kun asiat tuosta parin vuoden päästä loksahtivat viimein paikoilleen (suurin suru ja trauma ohi, ero exästä ja oma asunto sekä haluamani opiskelupaikka) sairastuin ensin keuhkokuumeeseen jonka jälkeen minulla puhkesi voimakas niveltulehdus - mieli oli viimein "tyyni" joten viimein oli ilmeisesti mahdolllisuus päästää se kaikki p***a ulos.
Paniikkikohtaukset alkoivat samohin aikoihin - olin se saatanan pirteä tehopakkaus, joka opiskeli, teki paria eri duunia siinä ohes, osallistui luottamustoimiin, biletti kovasti ja ja ja... Ennen kaikkea se tyyppi, joka ei ikinä sanonut ei yhtään mihinkään.
Muutimme nykyisen mieheni kanssa yhteen ja saimme lapsen - paniikkikohtauksista tai rytmihäiriöistä ei ollut enää hajuakaan kun elämä rauhoittui. Palasin töihin, kun lapsi oli parivuotias ja nuo autoa ajaessa alkaneet kohtaukset alkoivat. Pisteenä i:n päälle tosiaan se, kun kamalassa keliissä vetäisin ulos tieltä tuulenpuuskan tartuttua pikkuautooni. Jouduin myös lentämään paljon. Olin todella stressaantunut tuossa työssä, joten varmaan nuo "muistot" laukaisevat noissa tilanteissa sitä paniikkia. Onnistuin saamaan työpaikan läheltä kotia pari vuotta sitten, nyt töissä tosi kivaa ja kohtauksia ei enää tule esim. kahvipöydässä. Jos nukun huonosti, juon liikaa kahvia tms. niin sitten saattaa tilapäisesti "ahdistaa" mutta menee nopeasti ohi noita "poikkeustilanteita" lukuunottamatta.
Eli sain elämäni ns. järjestykseen ja kohtaukset loppuivat muuten noita tiettyjä tilanteita lukuunottamatta. Lentokoneeseen tai hammaslääkäriin porattavaksi mennessä eli muutaman kerran vuodessa vedän Diapamia, autoillessa sitä ei käsittääkseni voi ottaa... ;) Ja siis kukaan ei ole mulle mitään paniikkihäiriödiagnoosia ikinä lääkäreiden tms. taholta antanut kun en ole asiaa itse ottanut puheeksi esim. työpaikkalääkärin kanssa. Hän tietää kyllä hammaslääkäri- ja lento"kammoni" ja kirjoittaa sen Diapam - reseptin kerran vuoteen..
- ap