Mistä tiesit, että haluat lapsen?

Mä olen teinistä asti tiennyt haluavani lapsen. Viihdyn todella hyvin lasten parissa ja tykkään jutella heille. Nyt on ihan älytön vauvakuume päällä ja lasten ja jopa lastenvaatteiden/leluja nähdessä tulee vauvan kaipuu.

En koskaan ajatellut, että haluan vauvan. Vauvahan on vauva vain hetken aikaa. Ajattelin, että haluan perheen.

Vaikka elämä miehen kanssa kahdestaan oli ihan mukavaa, ei se ollut samanlaista, kuin elämä vanhempieni ja sisarusteni kanssa asuessa. Minusta on ihanaa, kun on paljon rakkaita ihmisiä ympärillä.

Toki lapset muuttavat joskus pois, mutta siihen on onneksi aikaa. Nyt nautitaan tästä hetkestä :)

Koska mieheni herätti minussa valtava voimakkaan tarpeen saada juuri hänen kanssaan lapsia. Tuntuu ihanalta nyt että olen lisääntynyt juuri hänen kanssaan! Hän on paitsi komea myös hauska ja fiksu. Halusin hänen geeninsä lapsilleni.

Olen aina tiennyt haluavani lapsen. Kun puoliso oli, hyvä parisuhde ja talousasiat kunnossa niin toivoimme ja saimme. Olin 21v. Toista emme ole halunneet, luulen että sen tietää sitten kun haluaa tosissaan :)

Halusin oman perheen!

[quote author="Vierailija" time="06.07.2014 klo 22:07"]Mulla ei ollut vauvakuume, ja lykkäsinkin asiaa niin pitkään kuin uskalsin. Tiesin periaatteessa koko ajan että haluaisin kokea sen mitä suurin osa ihmisistä mainostaa elämänsä parhaana asiana, mutta en olisi millään halunnut luopua lapsettomasta elämästäni. Jos olisin mies, olisin mielelläni jatkanut lykkäämistä vielä ainakin kymmenen vuotta pitempään, mutta onneksi biologinen kello pakotti toimimaan. Nyt minua vähän harmittaa etten ruvennut aikaisemmin lisääntymään, sillä se pikkulapsiaikahan on sen pituinen kuin on joka tapauksessa, ja jos olisin nuorempana saanut lapseni, ehtisin pitempään nauttia siitä vaiheesta kun he ovat aikuisia.

[/quote]

En ole Ap, mutta kiitos tästä kirjoituksesta. Itse en ole koskaan ollut varma haluanko oikeasti lapsia.

Hyvä mies minulla on ollut jo todella kauan. Olemme nyt 30-vuotiaita. Ollaan lapsista puhuttu, myös tyylin: "Sitten, jos me saadaan lapsia...", mutta silti molempia pelottaa ajatus yrittää tehdä lapsi.

Vähän aikaa sitten, sanoin taas, että "mitä jos en koskaan lasta halua?" ja mieheni sanoi ettei se haittaa, hänkin voi elää ilman. Tiedän, että hän sanoi noin koska rakastaa minua niin paljon, mutta todennäköisempää on, että jonain päivänä haluaakin oikeasti lapsen.

Minua lähinnä ahdistaa se, että ikää tulee koko ajan lisää ja päätös pitäisi tehdä. Mietin myös paljon sitä, olisinko hyvä äiti, kun muiden lapset eivät ole minua koskaan "kiinnostaneet".

Vannoin vielä 18-vuotiaana että en koskaan synnytä. 19-vuotiaana se vauvakuume yhtäkkiä iski, halusin lapsen, en ole mitenkään vauva-ihminen, halusin tyttären jolle pukea nättejä mekkoja ja ostaa nukkeja. 20-vuotispäivänäni sain tyttäreni, enkä ole koskaan hetkeäkään katunut, synnyttäminen oli kauheaa, mutta siitä selvisi hengissä. 

Kun olin eronnut esikoisen isästä, ja aloin aikoinaan seurustella nykyisen aviomieheni kanssa, ei tullut varsinaista vauvakuumetta, mutta mies halusi oman lapsen, ja mulle se oli myös ok. olisi ihan kiva saada vaikka poika. Meni 3 vuotta ennenkuin tulin raskaaksi, mutta sain keskenmenon. Sitten meni 5 vuotta ennenkuin tulin uudestaan raskaaksi, ja saatiin kaksospojat. Siinä oli sitten heti meidän perhe täysi. Kaikki ne 8 vuotta kun odotin että tulisin raskaaksi, meni niin, että joka kerta oli enemmän tai vähemmän pettynyt kun kuukautiset alkoi, välillä teki mieli lasta enemmän ja välillä yritti unohtaa koko jutun ja luovuttaa, mutta aina kun kuukautisten alkamispäivä läheni, sitä ajatteli kuitenkin että mitä jos nyt olenkin raskaana.

Nyt odottelen lapsenlapsia, ikävä kyllä tyttäreni ei tee lapsia niin nuorena kuin minä, mutta saapa nähdä tuleeko hänelle kuitenkin vauvakuume jossain vaiheessa aikaisemmin kuin mitä "elämän suunnitelma" määrää.

Olisin varmaan lapseton koko elämäni jos olisin odottanut vauvakuumetta. Rakastuin mieheeni, aloimme seurustella ja mies alkoi naimisiinmentyämme kysellä, "millois niitä vauvoja..?"  

kuuntelen yleensä tunteitani ja vaistojani, olin jo odotellut vauvakuumeen merkkejä, mutta niitä ei vaan kuulunut. Päätin vain antaa mennä, kun ei ollut mitään syytä, miksemme olisi hyviä vanhempia.

itselläni ei ole ollut voimakasta hoivaviettiä, esim en ole halunnut pitää tuttujen vauvoja sylissä. Oma vauva on kuitenkin eri juttu, häneen rakastuin ja tutustuin pikkuhiljaa, ekojen kuukausien aikana.

20 jatkaa, että olin 27 kun tapasin mieheni ja 31v. kun saimme esikoisen ja 34 kun kuopus syntyi.

Mielestäni vauvakuumetta ei kannata liikaa odottaa, sillä kaikki eivät sitä saa..! Tärkeintä on että parisuhde on kunnossa. Olisi myös hienoa jos läheltä löytyisi tukiverkkoja, isovanhempia tai muita läheisiä, meillä ei niitä ole, mutta onneksi on ystäviä ja olemme myös ahkerasti käyneet perhekerhoissa, asukaspuistoissa jne, ne ovat olleet henkireikä minulle ja antaneet virikkeitä ja leikkikavereita lapsille. Olemme käyneet kerran parisuhdeleirillä, suosittelen. Oli huojentavaa huomata että muilla on täysin samoja riidanaiheita vaikkapa kotitöiden suhteen... 

Tajusin että pelkkä oman minäni mielihyvän tavoitteleminen on hirveä harha.

Halusin ihanan ihmiseni kanssa yhteisiä lapsia.

En myöskään halunnut tyhmentyä.

oli jo nähty se pelkästään itselle elämisen kortti

Olen "aina" halunnut perheen ja lapsia. Tavattuani mieheni tunne voimistui, kun huomasin löytäneeni ihmisen jonka kanssa haluan ne lapset saada.

Ei ole koskaan ollut vauvakuumetta. Arvelin, että jos jään lapsettomaksi, tulisin sitä kuitenkin katumaan myöhemmin elämässä. Kaikki puitteet oli kunnossa ja hyvä parisuhde, joten kolmekymppisenä ajattelin, että nyt se on vaan tehtävä. Ja niinhän se tehtiin ja elämä sai tarkoituksen! Hetkeäkään en ole katunut!

Rakkaudesta.

Kauan sain elää ilman "vauvakuumetta". Biologinen kello alkoi tikittämään ja halusin vauvan. En sen kummemmin miettinyt mitä tuo tullessaan, halu oli voimakas ja alkoi olemaan viime hetket käsillä. Hyvin oon klaarannut ja antoisaa aikaa on ollut ja poika kohta 18 vee.

Luulin aikoinani että haluan perheen kuten muutkin.

Ahdisti.

Annoin iän myötä itselleni luvan olla oma itseni ja tunnustaa, etten halua (ainakaan omia biologisia) lapsia.

Mulla ei ollut vauvakuume, ja lykkäsinkin asiaa niin pitkään kuin uskalsin. Tiesin periaatteessa koko ajan että haluaisin kokea sen mitä suurin osa ihmisistä mainostaa elämänsä parhaana asiana, mutta en olisi millään halunnut luopua lapsettomasta elämästäni. Jos olisin mies, olisin mielelläni jatkanut lykkäämistä vielä ainakin kymmenen vuotta pitempään, mutta onneksi biologinen kello pakotti toimimaan. Nyt minua vähän harmittaa etten ruvennut aikaisemmin lisääntymään, sillä se pikkulapsiaikahan on sen pituinen kuin on joka tapauksessa, ja jos olisin nuorempana saanut lapseni, ehtisin pitempään nauttia siitä vaiheesta kun he ovat aikuisia.

Kyllästynyt baareihin , juomiseen , juoksimisiin.Pitkä pohdinta, oikea mies, joka nimittäin Pyysi ja halusi lasta, mentiin naimisiin , ostettiin ihana asunto , rahaasiat oli kunnossa niin alettiin yrittää. 1 v 10 kk siihen meni ja nyt odotan jo toista lasta

Mitä sä siinä alapeukutat? Vau vituttaako et kumi oli pettänyt ?